Talvi luovuttaa

Lumen ote kirpoaa, rannat paljastuvat, pälvet laajenevat. 

Mennään kaatamaan koivu, joka kasvaa liian lähellä rantaa. Oksat on helppo kerätä jäältä, viedä odottamaan kesää ja silppuria.

Ulappa elää valossa, valo elää ulapan yllä. 

Pilvet liikkuvat lakeuden päällä, 

kirkkaus ja varjo vuorottelevat. 

Vielä se kantaa, mutta kuinka kauan?

Päivällä aurinko lämmittää kiviä ja talven kohmeisuus alkaa paeta niiden ympäriltä.

Kivien lomaan on kinostunut lunta, jäätynyt ja kinostunut. 

Kivien keskellä sulaa jähmettynyt aallokko.

Rannan tuntumassa näkee, kuinka tuuli on 

viskonut kaikkialle oksia ja lehtiä. 

Kun talvi on lähtenyt, kevättuuli vie roskat mukanaan.

Rantapolulla kohtaa vuodenajat. 

Syksyn lehdet, talven jäänteet, kevätlumen, 

joka kuluttaa vanhan pois.

Maisema on tunne

Maassa, jossa vuodenaikoja on kahdeksan, kaikki ajat eivät satu samaan aikaan kaikkialle. Kotimaanmatkasta voi tulla aikamatka vuodenaikojen välillä.

Tie eteläisen Suomen sulavien lumenriekaleiden keskeltä pohjoiseen vei sakeaan pyryyn ja pakkaseen. Napapiirin pohjoispuolella, Väylän vartta pohjoiseen ja vähitellen alkoi täysi, todellinen talvi. Valkoista lunta niin, ettei näkyvyyttäkään paljon ollut. Ellei aikamatkaa, niin aikamoista matkantekoa.

Seuraavana aamuna kaikki oli niin kuin ei mitenkään muuten olisi voinut ollakaan. Postikorteissa kaikki näyttää aina tältä. Raikas pakkanen, aurinko korkealla heti aamusta ja ladut hiihtäjää varten viimeisteltyinä. Sukset alle ja nenä kohti aurinkoa. Talven parhaat viikot olivat käsillä, laduilla riittää väkeä, ruuhkaksi sitä ei voinut sanoa, mutta hilpeäksi tungokseksi, ainakin hetkittäin.

Latu tekee hiihtäjälle hyvää. Se saa sielun tyyntymään, antaa rytmin liikkeeseen, hengityksen vauhtiin. Katse poimii valkean väylän pienet nähtävyydet, suurten kuusien katveeseen muodostuneet peikonpesät ja naavaisin oksin taivasta harovat puut. Valkoisen lumisen kentän ja sitä reunustavat metsät, korkeana valkoisena hohtavan tunturin.

Aurinkoisesta talvimaisemasta voisi kirjoittaa sadun tai runon, sillä saduissa tai runoissa tunteilla on pääosa. Maisema on ilokseen liikkuvalle tunne. Jos keli ei suosi, tukikohdan sohva ja sauna suosivat, ruokapaikat hemmottelevat.

Etelään palatessa lumet hupenevat silmissä. Ajetaan Väylän vartta ja katsellaan maisemaa Ruotsin puolelta. Tie nousee korkeammalle ja Tornionjoki näyttää majesteettisuutensa. Suomen puolella tie on lähempänä vettä ja Väylää, joen mittasuhteita ei kulkija oivalla.  Avara väylä on paikoin jo sula, valoisaa lunta kaikkialla. Hyvin hoidettuja ruotsalaistaloja pihapiireineen, mutta myös mökkejä, joiden portaille lumi on kinostunut. Kaikissa tuvissa ei talven mittaan ole käyty.

Pohjois-Pohjanmaan lakeuksien yllä viipyi aamun tunteina pilvi. Lumi haihtui ilmaan. Pohjoisen talvi vaihtui kevättalveen, kevättalvi kevääseen.

Kotimaan kulttuuri on koko ajan läsnä, kun kuljetaan etelästä pohjoiseen ja takaisin. Viittoja museoihin, kaupunkeja, paikkoja, joissa kiteytyy suomalaisuuden historia. Mahtipontista tai kipeää, kaikkea kaikille. Matkalainen, jolla on aikataulu ja päämäärä, joutuu painamaan kaasua ja ajamaan ohi.

Oulussa tienviitta vie Teuvo Pakkalan jalanjäljille ja kaupungin keskustaan ajava näkee puutalot, joiden pihoilla Pojat seikkailivat, Paavo Rintalan kertomana ja Mikko Niskasen ja Loirin eläväksi kuvittamina. Suomen keskipisteen vaiheilla ylitetään jäistään vapautuva apea Lamujoki ja mieleen nousee Pentti Haanpään, suuren sanataiturin kohtalo. Maisema on tunne myös siksi, että sen olemukseen liittyy elämää ja kokemuksia, omia ja jaettuja.