Näytetään tekstit, joissa on tunniste seurakunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seurakunta. Näytä kaikki tekstit

torstai 14. syyskuuta 2017

Jalkapuu




Mediassa on viime päivinä näkynyt kuvia papista, joka raahaa harteillaan jalkapuuta. Tapahtumaan ja sen yksityiskohtiin en halua puuttua, mutta jalkapuu kiinnostaa. 

Millainen oli entisaikojen häpeäpaalu, jalkapuu?
Kuinka siinä oltiin?

Jalkapuu on ollut tärkeä, varmaan jopa välttämätön kaikissa vanhoissa kirkoissa. Reino Silvannon vuonna 1930 kirjoittamassa Sammatti-kirjassa kerrotaan Sammatin kappelin jalkapuurangaistuksista ja niiden täytäntöönpanosta.

Jalkapuu tuotiin hyvissä ajoin kirkon ristikonkille, mistä kirkkokansa tiesi, että rangaistuksen toimeenpano oli odotettavissa. Jalkapuu oli niin painava, ettei sitä yhden miehen voimin voitu siirtää. Ennen jumalanpalveluksen alkua alkoi rangaistuksen täytäntöönpano. Isot rikkomukset sovitettiin kirkkosalissa, pienet eteisessä 'kirkom porstooss'.

"Rangaistavan henkilön toi tavallisesti kuudennusmies tai kuudennusmiehet tai kanttori jalkapuun eteen, tuotu asetettiin selin 3 m 60 sm pitkään jalkapuuhun päin, jonka yläpuolta nostettiin toisesta päästä sen verran, että rangaistavan jalka taaksepäin taivutettuna sopi johonkin koloon. Nämä kolot olivat eri suuria ja valittiin niistä se, joka sopi jalan paksuudelle.  Sitten laskettiin jalkapuun yläpuoli (ylähirsi) alas ja pantiin päästä haalla alahirteen kiinni; toisessa päässä oli sarana. Rangaistava sai istua 40 sm korkealla ja 22 sm leveällä jalkapuulla ja pitää toisen jalkansa vapaana.
Suurempia rikollisia rangaistiin tällä tavalla, joskin hyvin harvoin useampana sunnuntaina.
---
Jos rikos oli pienempi, sai jalkapuussa istuja joskus kärsiä rangaistuksen kirkon eteisessä, jossa seurakuntalaiset näkivät hänet tullessaan ja mennessään eteisen kautta pois. Kerrotaan, että jokunen kuritettava livisti jalkapuusta matkoihinsa. Silloin oli hänellä alunpitäen metku mielessään, sillä jalkapuu ei hellittänyt muuten. Mutta joku rangaistavista keksi sen, että veti suuret saappaat jalkaansa pannen joskus täytettä saapasvarsiin. Silloin hän sai vedetyksi jalkansa ulos saappaasta ja puusta ja saappaan toiselta puolelta jalkapuuta ja painoi tiehensä kirkon eteisestä."
                                           Reino Silvanto: Sammatti, 1930, sivu 121.

Reino Silvannon mukaan viimeiset jalkapuurangaistukset nähtiin vuoden 1850 vaiheilla, joten rikokset lienevät jo vanhentuneet.

Asento, jonka Silvanto kuvailee, on huomattavasti tukalampi kuin se, jota näkee esimerkiksi vanhoissa elokuvissa. Kapealla ristikonkilla tuskin edes olisi ollut tilaa istua jalat suorina. Jumalanpalvelus kesti kauan, saarna oli pitkä ja kuulutuksia – kaikilta elämänaloilta – runsaasti. Vanhan virsikirjan pitkät virret veisattiin alusta loppuun, joten kärsimykselle ja häpeälle tuli mittaa. Seurakuntalaisten velvollisuus oli osallistua sanakuuloon, lukkari tarkasti, että kaikista taloista oli edustaja paikalla. Rangaistus tuli näin tehokkaasti tietoon.

Muihin kuin Silvannon kuvauksiin jalkapuurangaistuksien täytäntöönpanosta en ole törmännyt - tai en ole osannut etsiä. Käytännöt ovat voineet vaihdella eri puolilla maata. Tietääkö joku tarkemmin?

Jalkapuuta säilytetään tapulissa. Pitkään aikaan sitä ei ole tarvittu. 



keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kirkko keskellä kylää



Kylän keskusta on vilkas, ajoittain ruuhkainenkin. Se on kasvanut muutaman vuosikymmenen aikana täyteen kokoonsa. Pieni ekumeeninen Marian kappeli on aivan ytimessä. Olen kuullut – luulen muistavanikin – että pikkukirkko oli aluksi varsin väljästi paikallaan. Nyt sitä ympäröivät rakennukset kaikkialta.

Kappeli on keskellä elämä, ja täynnä elämää. Joka päivä voi pistäytyä kuulemaan opasta, kappelin tarinaa ja usein on tarjolla palveluksia ja tilaisuuksia. Vapaaehtoisoppailla on jokaisella oma persoonallinen tapansa kertoa tilasta ja sen tekijöistä. Vaikka rakennus on nykyaikainen, kaikki tekijät eivät ole persoonattomia.

Vaatimattomalla tavalla kaunis Marian kappeli Levin keskustassa on tärkeä osa hiihtokeskuksen elämää. Korkeassa kellotapulissa on kello, joka ei ehkä rytmitä kylän elämää, mutta jonka signaalit kuuluvat kauas – ja kuuluvat asiaan.


Toinen suksikansan kappeli, johon olen tutustunut, on syrjemmällä. Saariselän kappelin alttaritauluna on säilynyt metsäinen maisema ikkunan toisella puolella. Tummat kuuset ja hongat antavat sävynsä tilalle.
Olen kulkenut sinne, avannut oven, jota ei juuri koskaan suljeta ja keskustellut syvällisiä matkakumppanini kanssa. Paikka, joka ei vaadi kävijältään mitään, voi antaa uskomattoman paljon.


Puinen, paanuseinäinen kirkko keskellä kaupungin kivitaloja katsoo harmaana maisemaa. Kirkon edessä on pieni aukio, aukion laidalla runsas otanta arjesta: kuntokoulu, ravintola, kampaamo, kokoustila, päivittäistavarakauppa ja kauempana moottoritie. 

En tiedä, onko kirkko auki tai ei, kun en ole milloinkaan yrittänyt avata sen ovea, olen vain ihaillut hopeanhohtavaa seinää, kiven ja puun dialogia.


Millaisen merkityksen uuden kaupunginosan uusi kirkko saa, kun vuodet kuluvat? Miten paanuseinät vastaavat ympäristön haasteisiin? Millaisia tarinoita ne kuulevat, mitä saavat todistaa?


Vanha kotikirkko on sekin puuta, lujaa honkaa. Kirkkoa on kohennettu ja korjattu, sekä ulkokuori että interiööri ovat muuttuneet ja eläneet. Kehitys on kasvukertomus, tarina siitä, miten rakennus voi elää ja muuttua vuosien kuluessa. 

Oleellista siinä on paitsi sukujen historia, myös rakennuksen historia. Jokaisella esineellä, jokaisella yksityiskohdalla on tekijänsä. Tämän liina on Kertun kädentaitoa, tämän kohdan on  seppämestari korjannut, penkit on veistetty taloissa, kellon valanut tukholmalainen mestari. Menneen ajan ihmisten kosketus elää, vaikka Kerttu ja seppä ja monet hirsien veistäjät ovat jo kirkkomaalla. Tuttu kirkko keskellä kylää – vaikka oikeastaan, ensin ollut kirkko ja ajan saatossa sen ympärille on kasvanut kylä.


Mikä tekee kirkosta keskipisteen? Ehkä se ei olekaan maantiede tai asemakaava. Kirkko on keskellä kylää, kun se on riittävän vahva elämän painopiste. Kutsuva ja toimiva osa yhteisönsä arkea, juhlahetkien kohottaja. Lämmin ja kutsuva kaikille kulkijoille.


Kun kirkko on keskellä kylää, se on keskellä sielun ja ruumiin maisemaa. Kylän läpi kulkeva näkee joka päivä tutut seinät, taivasta tavoittavan ristin. Kirkkomaan kynttilät hohtavat talvisen illan tummuudessa, elävät liekit, sydämiin heijastuen. On helppo tulla ja kohdata.