Kirkko keskellä kylää

Kylän keskusta on vilkas, ajoittain ruuhkainenkin. Se on kasvanut muutaman vuosikymmenen aikana täyteen kokoonsa. Pieni ekumeeninen Marian kappeli on aivan ytimessä. Olen kuullut – luulen muistavanikin – että pikkukirkko oli aluksi varsin väljästi paikallaan. Nyt sitä ympäröivät rakennukset kaikkialta.

Kappeli on keskellä elämä, ja täynnä elämää. Joka päivä voi pistäytyä kuulemaan opasta, kappelin tarinaa ja usein on tarjolla palveluksia ja tilaisuuksia. Vapaaehtoisoppailla on jokaisella oma persoonallinen tapansa kertoa tilasta ja sen tekijöistä. Vaikka rakennus on nykyaikainen, kaikki tekijät eivät ole persoonattomia.

Vaatimattomalla tavalla kaunis Marian kappeli Levin keskustassa on tärkeä osa hiihtokeskuksen elämää. Korkeassa kellotapulissa on kello, joka ei ehkä rytmitä kylän elämää, mutta jonka signaalit kuuluvat kauas – ja kuuluvat asiaan.

Toinen suksikansan kappeli, johon olen tutustunut, on syrjemmällä. Saariselän kappelin alttaritauluna on säilynyt metsäinen maisema ikkunan toisella puolella. Tummat kuuset ja hongat antavat sävynsä tilalle.

Olen kulkenut sinne, avannut oven, jota ei juuri koskaan suljeta ja keskustellut syvällisiä matkakumppanini kanssa. Paikka, joka ei vaadi kävijältään mitään, voi antaa uskomattoman paljon.

Puinen, paanuseinäinen kirkko keskellä kaupungin kivitaloja katsoo harmaana maisemaa. Kirkon edessä on pieni aukio, aukion laidalla runsas otanta arjesta: kuntokoulu, ravintola, kampaamo, kokoustila, päivittäistavarakauppa ja kauempana moottoritie. 

En tiedä, onko kirkko auki tai ei, kun en ole milloinkaan yrittänyt avata sen ovea, olen vain ihaillut hopeanhohtavaa seinää, kiven ja puun dialogia.

Millaisen merkityksen uuden kaupunginosan uusi kirkko saa, kun vuodet kuluvat? Miten paanuseinät vastaavat ympäristön haasteisiin? Millaisia tarinoita ne kuulevat, mitä saavat todistaa?

Vanha kotikirkko on sekin puuta, lujaa honkaa. Kirkkoa on kohennettu ja korjattu, sekä ulkokuori että interiööri ovat muuttuneet ja eläneet. Kehitys on kasvukertomus, tarina siitä, miten rakennus voi elää ja muuttua vuosien kuluessa. 

Oleellista siinä on paitsi sukujen historia, myös rakennuksen historia. Jokaisella esineellä, jokaisella yksityiskohdalla on tekijänsä. Tämän liina on Kertun kädentaitoa, tämän kohdan on  seppämestari korjannut, penkit on veistetty taloissa, kellon valanut tukholmalainen mestari. Menneen ajan ihmisten kosketus elää, vaikka Kerttu ja seppä ja monet hirsien veistäjät ovat jo kirkkomaalla. Tuttu kirkko keskellä kylää – vaikka oikeastaan, ensin ollut kirkko ja ajan saatossa sen ympärille on kasvanut kylä.

Mikä tekee kirkosta keskipisteen? Ehkä se ei olekaan maantiede tai asemakaava. Kirkko on keskellä kylää, kun se on riittävän vahva elämän painopiste. Kutsuva ja toimiva osa yhteisönsä arkea, juhlahetkien kohottaja. Lämmin ja kutsuva kaikille kulkijoille.

Kun kirkko on keskellä kylää, se on keskellä sielun ja ruumiin maisemaa. Kylän läpi kulkeva näkee joka päivä tutut seinät, taivasta tavoittavan ristin. Kirkkomaan kynttilät hohtavat talvisen illan tummuudessa, elävät liekit, sydämiin heijastuen. On helppo tulla ja kohdata.