Taisin tirauttaa muutaman kyyneleen. Kun laulettiin
loppulaulua, panin äänen hiljaisemmalle, etten alkaisi taas niiskuttaa. Kun kaikille
kävi niin, niin onnellisesti, tehtiin sovintoja, halattiin, suudeltiin, syntyi
lapsia, prinsessa sai prinssin, köyhä tyttö pojan, vanha mies arvoisensa
seuraajan. Mmmmmmmnjammmmmm…
Taisin myös itkeä helpotuksesta. Downton Abbeyn seuraava ja
sitäseuraava ja sitäseuraava ja sitten... vuosi olisivat olleet kasvavasti
kamalaa katsottavaa, kun juonet olisivat näivettyneet ja kirjoittajat olisivat
joutuneet hyötämään köyhtyvissä
juonenkasvatuskukkapenkeissään aina vaan uusia, yhä nuutuneempia ja kalpeampia
kasvihuoneen makuisia tarinoita ja koko juttu olisi jonakin tuulisena yönä päättynyt
suunnattomaan myötähäpeään. Nyt saatiin sadulle sadun arvoinen loppu.
Satu on mainio genre. Se luontuu tarinaksi, pitkäksi
kertomukseksi, runoksi, aikakauslehden jutuksi, elokuvaksi, mainokseksi,
televisiosarjaksi – ja ääneen luettavaksi saduksi.
Sadun maailmassa ei ole ikärajoja. Lasten satu kerrotaan
erilaisella otteella kuin aikuisten, mutta aikuisten satu ei sen takia ole
yhtään vähemmän satu.
Sadussa kaikki on mahdollista ja toteutuu. Prinsessa saa prinssin, ruma muuttuu kauniiksi, ammattilainen kokee arvostusta, kerjäläinen löytää timantin, paha saa palkkansa ja hyvä päävoiton. Sadussa pelko voitetaan, noidan valta murenee, rypyt oikenevat, askel on kevyt kuin ajatus, tahrat katoavat, einekset maistuvat ja tuhkimuksen viehätysvoima tehoaa. Satu on unelma, jonka voimalla me jaksamme arjen rapakoissa, harmaina hetkinä.
Unelmissa ei sinänsä ole mitään pahaa ja tuomittavaa.
Unelmat ovat ennakointia, suunnittelua, luovuutta, isoja haaveita, joista jalostuu
pienempiä toteuttamiskelpoisia juttuja.
Tässä vaiheessa kuuluu tietysti nostaa sormi pystyyn ja
varoittaa nuttura kireänä vonkuen,
että sadusta pitää tulla takaisin todellisuuteen.
Niinhän me kaikki olemme tulleet. Downton Abbeystä iltauutisiin
on vain askel. Iltauutisista pikkuleijonien tuhkimotarinaan toinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti