Näytetään tekstit, joissa on tunniste lama. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lama. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Mustat juhlakengät

Pihapuun rungolta paljastuvat muistiinpanot, tikka on käynyt tutkimassa. 

Palasin, asiakkaan pyynnöstä, hetkeksi entiseen. Selasin vuosia sitten kirjoittamaani tekstiä, löysin muistiinpanokirjoja – kaikki kasettinauhat ovat jonkun muuton aikana jo häipyneet.  Muistiinpanoiksi ja muistin tueksi pyörineet nauhat, joita ei oikeiksi haastatteluiksi koskaan aiottukaan – kuka niitä enää olisi kuunnellut – ja millä laitteella? 

 

Oli kai se vieläkin ihan kelvollista tekstiä eivätkä muistiinpanojen raapustukset olleet muuttuneet kovin sekaviksi. Asiakkaan toivetta niillä eväillä ei kuitenkaan enää voinut täyttää. Se, mikä on kirjoitettu, se pysyy. Siitä, mikä jäi yli, siitä ei ole uuden raaka-aineeksi. Aika on muuttunut eikä kerran ajankohtainen taida olla tärkeää. Arvostukset, arvot ja toimintaympäristöt muuttuvat. Painetut kirjat vanhenevat, mutta jos aika on armelias, se muuttaa tekstin historiaksi, jonkun hetki sitten menneen ajan kuvaksi. Lama-ajan jälkimaininkien kuvaksi. 



Nyt on pinnalla vastoinkäymisten nostalgia. Kun koronavirus tekee tuhojaan, kerrotaan, miten ankara koettelemus sata vuotta sitten riehunut espanjantauti oli. Ei lääkkeitä, ei lääkäreitä, ei hoitopaikkoja…  Taudin torjuntakeinot olivat samat kuin nykyään – eristäytymistä, kontaktien välttelyä, mutta niiden toteuttaminen sata vuotta sitten oli hyvin paljon vaikeampaa. 

 

Elämään kuuluu karikoita. Kaikki eivät ole epidemioita, mutta useimmat sellaisia, joiden voittaminen yhden ihmisen voimin ei ole mahdollista. Kun luvataan olla yhtä myötä- ja vastamäessä, se tarkoittaa oikeiden vaikeuksien kohtaamista ja selviytymistä.

 

 

Kuka vielä muistaa 1990-luvun lamaa? Pitkää, yksitoikkoista ajanjaksoa, jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. Melkein jo omillaan pärjäävän freelancerin maksuliikenne jämähti niille sijoilleen. Oli kuin ei kukaan edes yrittäisi hoitaa asioita säntillisesti. Välillä tuli töitä, mutta tulisiko niistä rahaa ja jos, milloin? Jos peräsit saataviasi, sait kuulla selityksiä, karuja elämäntarinoita, katkeria totuuksia, verukkeita, valheita ja ankaraa puhetta. Pakolliset yrittäjän maksut lankesivat säädetyn aikataulun mukaan, niiden rytmissä oli syytä pysyä, sillä muuten tulisi vielä suurempia ongelmia. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut mahdollisuuksia ja epävarmuus painui alitajuntaan. Liikkumisrajoituksia ei ollut, mutta se, että oli vähemmän pelivaraa elämän pieniin iloihin, ei matkaan, ei ravintolaan, ei muihin huveihin, ajoi kyllä saman asian. Selvittiin, eivätkä kaikkein pahimmat pelot toteutuneet. 

 

Kun Suomi voitti Ruotsin ja jääkiekon maailmanmestaruuden, joku repesi ja ratkesi. Kansa ryntäsi Kauppatorille, voiton juhliminen sai tolkuttomat mittasuhteet. Mitä siitä, vaikka Poika saunoi ja teki kaikkea muuta, ei niin kovin harkittua? Mitä siitä, että muutaman päivän ajan voitto oli ainoa uutinen. 

 

En ole lätkäfani, mutta ikuisesti kiitollinen leijonille siitä, että MM-titteli palautti optimismin ja elämänilon. Maksuliikenne alkoi toimia, koko Suomi tuntui ryhdistäytyvän ja vähitellen lamasta päästiin eroon. Moni joutui silti maksamaan kaikesta liian kovan hinnan. 

 

Luovuin laman kurimuksessa joistakin jäsenyyksistä. Kirjoitin kauniin, kiitollisen kirjeen ja lupasin palata kuvioihin, kunhan aika paranisi. Toivoin mielessäni, että minulla olisi taas varaa useampiin jäsenmaksuihin – mutta sitä ei kenellekään halunnut eikä edes tarvinnut kertoa. Lama oli yhteinen kokemus. 


 

Kun tekee työtä yksinäisessä kammiossa, jakkupukukeikka ihmisten ilmoilla piristää kummasti mieltä. Laman loppumetreillä ostin kenkäkaupan alennusmyynnistä ihanat mustat kengät. Unelmaisen kauniit – toivoin kai, että ne aateloisivat lamavuosien aikana virttyneet kolttuni sievemmiksi. 

 

Kun maailma on kohdillaan, oman keskinkertaisuutensakin kanssa tulee toimeen. Elämä koostuu vajavaisista ilmiöistä ja epätäydellisistä ihmisistä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Kun kolhuja tulee, ne osuvat heikkoihin kohtiin. Ehkä ne siitä vahvistuvat, ehkä ei. 

 

Elämä muuttui, työkuviot muuttuivat, tuli uutta tekemistä, lama väistyi vähitellen alitajunnasta. En palannut järjestöihin, jakkupukukeikat vaihtuivat toisenlaisiin tehtäviin. Ei unelmia, vaan järkevää kumipohjaa. Ehkä joku löysi kauniit, toimettomat kengät kirpputorilta. 

 


Vähitellen elämä on toivottavasti taas palautumassa arkisiin uomiinsa. Ei laman, vaan lamauttavan pandemian jälkeen. Kahdella erilaisella, mutta elämää rajoittavalla ilmiöllä on yhteisiä piirteitä. Puhutaan exitistä, mutta tapahtuuko palautuminen tälläkään kerralla samalla tavalla? Pitääkö palautumisen edes merkitä paluuta entiseen? 

 

Maailma muuttuu koko ajan, vaikka muutoksen huomaa usein vasta käännekohdissa. 

Pystynkö katsomaan tätä tulevaa muutosta tyynellä mielellä? Ja millaisia yllätyksiä elämä nyt on varannut? Miten kauan pandemia on alitajunnassa? 

 

Ainakaan en ihan heti ryntää ostamaan uusia juhlakenkiä. 

Ei niillä ihanuuksillakaan kovin monta käyttökertaa ollut. 

Niiden katseleminen oli välillä pieni lohtu. 

Vasta nyt uskallan sen tunnustaa. 

 

tiistai 26. marraskuuta 2019

Muistelen sinua lämmöllä, Kusti!


Kuvituskuva.

Olen pari kertaa nähnyt ja kuullut Kari Kuuvaa tanssipaikalla. Jos joku nuorempi erehtyy lukemaan tätä: olen ollut Kari Kuuvan keikalla. Historiallisella aikakaudella se oli vain tansseissa käymistä. Ja Kari Kuuvakin on jo historiaa. 

Siksi on ehkä ymmärrettävää, että muistan 90-luvun Lama-Suomenkin. Talous oli syöksykierteessä ja julma kierre täynnä ajopuita. Laman kourissa ja kynsissä yritykset kärsivät, pysyivät hädin tuskin pinnalla, osa upposi. Kysykää tarkemmin taloushistorian tuntijoilta, minä olin se pienyrittäjä, jolla ei ollut työtä eikä ainakaan työlleen maksajia. 

Ostin palakaupasta pesemätöntä farkkukangasta, joka oli kuin kattopeltiä, leikkasin, ompelin ja lopuksi pesin tekeleeni kuumalla ohjelmalla ja niin niistä tuli käyttökelpoisia arkihousuja. Olisivat varmaan ehjiä vieläkin, jos en nousukauden huumassa olisi niitä vienyt roskiin. Kun olin tikannut tarpeeksi monta hikistä saumaa, soittelin töiden perään, tein tarjouksia. Vastauksista suivaantuneena purin kiukkuani kovaan kankaaseen. 

Oli yhdentekevää, oliko joku firma laman kärsijä vai sivustakatsoja, lama kävi kaikessa ja kaikin tavoin selitykseksi sille, ettei raha eikä työ liikkunut eikä mitään sopimuksia noudatettu. Laskuja ei maksettu, lupauksia ei pidetty, vietettiin lamaa, eikä millään ollut väliä. Kukaan eikä mikään toiminut. 

Käänne tuli, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Mehän olemme mestareita! Mehän pärjäämme! Maksut alkoivat hoitua, hommat pyöriä. Harvoin olen ollut mistään niin kiitollinen hikisille jääkiekkoilijoille. Remutkoon, mutta saivatpa tämän maan taas järkiinsä. 

Postin lakko on tätä kirjoitettaessa pahimmillaan. Tukilakot paisuvat, ratkaisua odotellaan, auttaako tässä enää mikään? Toivottavasti käänne on jo lähellä. 

Lakolle tuskin on hyvää aikaa tai paikkaa. 

Lakko tai lama menee alitajuntaan ja tekee pahaa jälkeä. Miten lakot kypsyvät muualla? Mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on seuraava askel, jatkuuko kierre ja kuinka se voimistuu? Jos elämä on epävarmaa, jos joku tärkeä taho voi milloin vain mennä lakkoon – kannattaako suunnitella remonttia, uutta kotia, auton vaihtamista, joulupöytää, uusia kenkiä…
Varmuuden vuoksi, ei tehdäkään mitään, ollaan vielä vähän aikaa näissä asemissa. Kaupankäynti vähenee, rahan liike hidastuu, rattaiden liike muuttuu jähmeämmäksi. Lama alkaa tuntua ja näkyä. 

Laman olen kertaalleen kokenut. Kertauksesta ei niin olisi väliksi. Toisaalta, jos lama tulee, kai siitä samoilla konsteilla selvitään kuin edellisestäkin. Säästäväisyyttä ja sumeilematonta työntekoa. Kivikovaa farkkuakin taitaa olla jäljellä. Ja Kari Kuuvaa voisi taas kuunnella, juutuupista löytyy. 

Kari Kuuva määritteli maalaiskirjeenkantajan toimenkuvan laulussaan ”Kusti polkee”. Kusti kävi kierroksensa aikana jokaisessa reittinsä savussa, kantoi postit ja osallistui asiakkaittensa elämään. Ilmestymisaikanaan Kuuvan kuvaus oli tarkka otos todellisuudesta, nykyajan päättäjille se voisi olla maksuton ja teostovapaa idea, jos hoksaisivat idean. Ja jos ilmainen idea kelpaisi ja jos sitä arvostettaisiin, jos jos jos… 

Postin kantaminen maaseudun asukkaille on palvelua, ei liiketoimintaa. Entisajan postinkantaja tuli työnsä ohella varmistaneeksi, että mummon tuvassa oli valo ja joskus ehti poiketa kahvillekin, juttelemaan kuulumiset. 

Postin kantaminen niille, joille tietokone ja sähköinen asiointi on ylivoimaista, on palvelua ja perusoikeuksien turvaamista. 

Kaikkea ei voi siirtää nettiin. Huolenpito muuttuu vain pieneltä osaltaan biteiksi. Mutta jos kirjeenkantajan tehtäviä voitaisiin monipuolistaa ja yhdistää niihin muitakin yhteiskunnan palveluja…  

Vaikka sitten harjoittelisivat tanssikurssia! 

Dinosaurus, Heurekassa, ei vielä ihan omakuva...