keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Hetket puiden alla, kesä



Puut ovat jo hereillä, samoin valo. Huomenta, tuttu honka. Tutkin oksien kruunua, kipuan katseellani oksanhankoja taivaan väreihin. Kuuntelen tuulta ja lintuja oksilla, aamun heräämistä. Päivä on lahja, avattu vasta yhdeltä nurkaltaan.


Pienin tuhisee päiväunta, unisadun ja juttelun jälkeen. Maailma on uusi sille, jonka askeleet ovat ensimmäiset. Katselen unenlämpöisiä poskia, viivyn tyynen hengityksen äärellä – huoneessa, joka juuri oli tulvillaan pienen puheen pilpatusta.
Voimasanoja mummin sydämelle. Hiljaisia askareita. Ei kiirettä, vielä.


Sylillinen kesää. Tuulenraikasta, tuoretta, puhdasta. Vastaleikattu nurmikko. Ensimmäinen sato on valoa, värejä, tunnetta. Ja kohta, sadonkorjuu alkaa todella. Rapsakat raparperit, uudet perunat, tomaatit, ensimmäiset maut.


Varjot pihamaalla, vaahtera levittää lehtensä. Kuuntelen tuulta. Kiihkeän intohimoinen, verkkaisen keimaileva, ryöpsähtelevä vihreys, joka voimistuu kohti syksyä.



Viileän veden karheus, iholle nouseva lämpö. Puhdas, lempeä tunne. Aurinko viipyy horisontissa kauan, laskeutuu verkkaan ja jättää taakseen värien hehkun. Päivä jää valon ja sinisen yön syliin. Tuuli, linnut, puut vaikenevat. Huomenna, aamu herää honkapuun oksilla.


Missä ne ovat olleet, hetket? Oliko niitä, kun elämä eteni laukka-askelin, kun jokaisen työn jälkeen tulleen tyhjän tuokion täytti ajatus seuraavasta työstä. Alituinen pakko saada maailma valmiiksi, vaikka koskaan se ei sellaiseksi tulisi. 
Tiedän, että tarvitsen hetkiä, joina maailma hengittää kevyemmin, rauhallisemmin.


Onnellista juhannuksen aikaa, keskikesän vehreää juhlaa!