Puut ovat jo hereillä, samoin valo. Huomenta, tuttu honka.
Tutkin oksien kruunua, kipuan katseellani oksanhankoja taivaan väreihin.
Kuuntelen tuulta ja lintuja oksilla, aamun heräämistä. Päivä on lahja, avattu
vasta yhdeltä nurkaltaan.
Pienin tuhisee päiväunta, unisadun ja juttelun jälkeen.
Maailma on uusi sille, jonka askeleet ovat ensimmäiset. Katselen unenlämpöisiä
poskia, viivyn tyynen hengityksen äärellä – huoneessa, joka juuri oli
tulvillaan pienen puheen pilpatusta.
Voimasanoja mummin sydämelle. Hiljaisia askareita. Ei kiirettä,
vielä.
Sylillinen kesää. Tuulenraikasta, tuoretta, puhdasta. Vastaleikattu
nurmikko. Ensimmäinen sato on valoa, värejä, tunnetta. Ja kohta, sadonkorjuu
alkaa todella. Rapsakat raparperit, uudet perunat, tomaatit, ensimmäiset maut.
Varjot pihamaalla, vaahtera levittää lehtensä. Kuuntelen
tuulta. Kiihkeän intohimoinen, verkkaisen keimaileva, ryöpsähtelevä vihreys,
joka voimistuu kohti syksyä.
Viileän veden karheus, iholle nouseva lämpö. Puhdas, lempeä
tunne. Aurinko viipyy horisontissa kauan, laskeutuu verkkaan ja jättää taakseen
värien hehkun. Päivä jää valon ja sinisen yön syliin. Tuuli, linnut, puut
vaikenevat. Huomenna, aamu herää honkapuun oksilla.
Missä ne ovat olleet, hetket? Oliko niitä, kun elämä eteni
laukka-askelin, kun jokaisen työn jälkeen tulleen tyhjän tuokion täytti ajatus seuraavasta
työstä. Alituinen pakko saada maailma valmiiksi, vaikka koskaan se ei sellaiseksi
tulisi.
Tiedän, että tarvitsen hetkiä, joina maailma hengittää
kevyemmin, rauhallisemmin.
Onnellista juhannuksen aikaa, keskikesän
vehreää juhlaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti