maanantai 27. huhtikuuta 2015

Veteraanipäivä ja Hakkapeliittain muisto



Aamulla nostimme lipun salkoon isäni talon pihalla. Uhrin ansiosta lippu liehuu, vaikka veteraani ja sotainvalidi on läsnä parhaissa, lämpimissä muistoissa.

Ylipäällikön askel Mikkelin torilla. 


Isäni oli ratsuväen miehiä ja uskollinen aselajilleen viimeiseen asti. Hän suoritti asevelvollisuutensa Lappeenrannassa URR:n riveissä. Kun kotiuttamisen aika tuli, maailmantilanne oli muuttunut ja palvelus jatkui. YH ja pian sen jälkeen alkanut Talvisota piti miehen rintamalla – jatkosota päättyi haavoittumiseen juhannuksena 1944.


Veteraanien antama uhri on lipunnoston arvoinen asia. Sota, jonka muistot varjostivat veteraanin jokaista päivää, loppuvaiheessa jokaista askelta, ei saa unohtua jälkipolviltakaan.

Jos joutuisimme samaan, jaksaisimmeko päivääkään? Miten meidän voimamme riittäisivät?

Jaksaisimmeko kaikesta huolimatta rakastaa ehdoitta isänmaata ja kotiseutua?


Kun aseveljet tapasivat ja viettivät yhdessä iltaa, laulettiin Hakkapeliittain marssi. Musikaalisuuden korvasi paatos ja sydämestä tuleva tunne. 

Aseveljet, Unto ja Eemeli ovat olleet jo kauan poissa. Kiitos heille muistoista. Hakkapeliittain uhmakas poljento on tallella.




On Pohjolan hangissa meill' isänmaa
sen rannalla loimuta lietemme saa
kas' säilöjä käyttäiss' on varttunut siell'
on kunniall', uskolle hehkunut miel'

Kun ratsujamme Nevan vuossa juotettihin
Se ui kuni häihin yli Veikselinkin;
Se kalpamme kostavan Reinille toi
ja Tonavasta keisarin maljan se joi !

Kun raunion, tuhkan yli lennetähän,
niin kaviotpa loimun luo säihkyävän'
Joka iskumme välkkyy kuin aamun koi
ja vapauden puolesta säilämme soi!


- melodia 30-vuotisen sodan ajoilta, 
nykyiset sanat Zacharias Topelius, 1874

Tuttu kosketus on jäljellä tutuissa esineissä.