perjantai 21. elokuuta 2015

Mekkomeininkiä


Kevät tuli, ja lupaus kesästä. Katselin kaappiani ja totesin, että kaikki tamineet eivät enää ole uudenveroisia. Haalistuneet omia aikojaan, mokomat. Ompelin palttinasta uuden mekkosen.


Kevät meni, mutta kesä antoi odottaa itseään. Ompelin vielä toisenkin mekkosen. Jospa se houkuttelisi kesän… Ei siinä ollut taikaa. Vasta kolmas kesänvärinen mekkonen houkutteli helteen, mutta sitten oli jo tarvis varata mukaan koleina päivinä kesää odotellessa neulottu jakkunen, pikkumekon lämpökerros. Päivänsydän on vielä lämmin, mutta ilta viilenee nopeasti.

Tämä mekkojen määrä suhteutettuna hellepäivien tai edes kunnon kesäpäivien määrään – tiedän, jako ei mene millään matematiikalla tasan. Enkä edes yritä arvailla, kuinka vaarallinen huume kesämekot ovat. Talvi on pitempi, mutta siitä selviää vähemmällä. Loogista? Ei tietenkään!

Älkää sanoko, että pukeutuminen ei ole tärkeää tai sillä ei ole väliä. Tai jos sanotte, sanokaa se hyvillä mielin. Aina tulee tilanteita, jolloin tällainen lause on lempeintä ja tahdikkainta, mitä voi toiselle sanoa. Vaikka syyllistyisikin samalla sanomaan valkoisen valheen tai muunnettua totuutta.

Ystävä puhuu joskus ruumispeilistä. Siis sellaisesta, jossa ihminen näkyy kokonaan. Sellainen pitää hänen mielestään kaikilla olla. Ellei ole, se saattaa näkyä ihmisestä.



Pukeutumisella on merkitystä. Muodostamme mielikuvan persoonallisuudesta ulkoisen hahmon perusteella. Ensi vaikutelma on muoto, väri, kokonaisuus. Ihminen, jonka liikkuminen, passiivisuus tai eloisuus, asun liike vartalon liikettä myötäillen tai sitä vastaan, omat ja vaatteen värit, kaikki se näkyy ensin, sitten vasta tulevat silmät, hymy, käsien kieli.

Kun ensivaikutelma on saatu, vaatteilla ei ole sillä tavoin väliä. Mutta ensin on mekko, vasta sen jälkeen tulee tuntematon ihminen, johon mahdollisesti tutustun. Mekosta saan ensimmäisen vaikutelman. Mekko voi olla oven avaaja: yksi niistä maailman pienistä asioista, joilla saa keskustelun luontevaan alkuun. Loppuuko puhe siihen vai jatkuuko uskomattomiin sfääreihin – se on sitten jo kokonaan toinen juttu.

Pukeutuminen ja tyyli ovat eri asia kuin muoti. Kun on käynyt läpi minit ja maksit, opit ja popit, tietää jo omat ääriviivansa ja tuntee omat värinsä. Ja osaa pysyä siinä, mikä tuntuu omalta ja sopivalta. Vaikka joku väri tai kuosi ei olisikaan muotia, sen ei silti tarvitse olla tyylitöntä. Kun ihminen on itsensä näköinen ja sinut olemuksensa kanssa, se on kaunista ja sopivaa.


Kulunut kesä on tavallaan ollut armollinen, sillä helteet ovat olleet minimissä. Isot hikiset miehetkin ovat joutuneet kiskomaan vartalonsa suojaksi paidan ja jalkoihinsa sukat.

Siihen aikaan, kun ruuhkajuna oli lähes jokapäiväinen kulkuneuvo, opin rakastamaan jakkua. Jakkua, jonka saattoi pukea päälleen ennen kuin istui junan penkille, paikalle, jolla äsken ehkä oli ollut joku hikinen, paidaton wanna-be-adonis. Tai joku muu, lähes paidaton, mikroshortsinen. Tunsin, kuinka vaate varjeli yksityisyyttäni, ihoani. Olisin tarjennut vähemmälläkin, mutta sieluni ei. Olenko vanhanaikainen? Ehkä, mutta minä olen vanhanaikaisessa iässä. Kun minä olin lapsi, aikuiset lähtivät  kesälomalle popliinitakki päällä tai vähintään takki käsivarrelle laskostettuna. Suoja oli lähellä, yksityisyyden peite.

Sääli, että on meillä hellepäiviä ja aurinkoisia päiviä  kovin niukasti. Me emme ehdi tottua ja sopeutua lämpöön, eikä meille kehity kesäpukeutumisen kulttuuria. Me emme opi kukoistamaan emmekä näkemään kukoistusta toisissamme. Kesäistä  pukeutumiskulttuuria ei todellakaan ole se, että vain heitetään talvitamineet pois ja ollaan paljaaltaan kaikkien silmissä.

Kohta on taas talvi ja talvi on omalla tavallaan lohdullinen vuodenaika. Silloin kaikkien on pakko pukeutua, eivätkä pahimmat tyylikömmähdykset heti näy. Myöhäissyksykin on armollista aikaa: ulkona on niin hämärää, etteivät kaikki ongelmat käy silmiin.

Mutta vielä, vielä on kesää, vielä saa kukoistaa!