Näytetään tekstit, joissa on tunniste eristys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eristys. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. marraskuuta 2020

Harmaa, harmaa, yhä uudelleen harmaa


Melkein väri, silti väri, kuitenkin. 

 

Häivähdys hopeaa.  Järven pinta kimaltaa puiden lomassa. Valoa kiitävä hetki, sitten ulapalta tulee viima, joka hajottaa hopean, muuttaa sävyt kovaksi raudaksi, tinaksi, teräkseksi. Harmaa aika on täällä. Ei vain luonnossa, myös ihmisissä. 


Kesän jälkeen me uskoimme, ettei harmaa tulisi. Että pandemia olisi ohi, että elämä palaisi uomiinsa. Harmaa ei toivetta totellut. Se on keskellämme, se on vieläkin ankara uhka, hyytävä väri taivaalla, maassa, mielessä. 

 

Ei, en ole sairastunut eikä kukaan lähipiiristäni ole kipeä. Mutta kaikkien rakkaitteni hyvinvoinnin, oman terveyden, kaikkien läheisten ja kaikkien takia on kuitenkin pakko suhtautua jokaiseen liian lähelle tulevaan tuttuun tai tuntemattomaan varoen. 




 

Pukeudun maskiin, vaikka se sumentaa silmälasit ja salpaa hengityksen.  

Käytän käsidesiä, aina kauppaan astuessa hykertelen nyrkkejäni. Niin tekevät muutkin, mutta eihän se mitään kuluttamisen onnea tarkoita. Eri tavoin pahanhajuisia litkuja ja liuoksia vain. 

Illalla iho on kaikesta desinfioimisesta ja pesemisestä kipeä, pehmeinkin neulelanka rahisee sormissa. Unen rajamailla hieron voidetta käsiini, kurotan käsilläni taideasentoja kohti huoneen pimeää kattoa. Vähitellen rasvainen tahna imeytyy ja pääsen käpertymään peiton alle. 




Meidät on opetettu pelkäämään kosketusta. Lähimmäisen, vieraan tai tutun kosketusta. Sanoilla, mieluiten etäyhteyden sanoilla hoidetaan voimahalit ja lohdutus. Ne, jotka uhmaavat kieltoja, saavat tuta, ettei kannata olla liian uskalias, harmaa vaanii myös hyvää tarkoittavassa läheisyydessä. Kirkossa pitää istua etäällä. Ei ole lupa matkustaa, majoittua maailmalla, mennä katsomaan esityksiä. Yökerhot suljetaan varhain – se ei enää ole ongelma tämän ikäiselle – mutta kun päivä- ja iltapäiväkerhoa ei edes avata!

 

Eikä se, että käsiä kirvelee, että happi loppuu maskin takana, ei se, että pidetään turvavälit. Ei se ole se juttu. Kaikki toimenpiteet ovat perusteltuja ja niille on selitys. Ei kukaan halua sairastua tautiin, jonka kulku on arvaamaton ja pitkään jatkuvan oireilun riski todellinen. Mutta silti: yhtenä oireena on tottuminen, harmaan ynseän poikkeustilan hyväksyminen. 

 

Kun lähden kotoa, tarkistan, ettei silitysrauta tai liesi ole päällä, ettei vesihana valu.  Kun suljen oven, käännän turvalukkoa. Välillä pitää varmistaa ja tarkistaa, sillä lähtötoimet muuttuvat automaattisiksi eikä niitä enää edes kunnolla ajattele. Toisinaan palaan takaisin ovelta vain todetakseni, että kaikki on niin kuin pitääkin…

Minulle riittäisi tämä yksi, aika ajoin pintaan nouseva neuroosi. Mutta nyt pitää lisäksi varmistaa, että laukussa on sopivasti maskeja. Varmistaa, että on suunnitellut reittinsä oikein. Käsidesiä on alkanut saada kaikkialta, siitä ei enää huolta. Kädet voi pestä monessa paikassa, kuivaaminen on välillä oma haasteensa. 



Mitä sitten, kun etäisyyttä ei enää tarvitse pitää? Onko etäily silloin jo samanlainen rutiini kuin oven turvalukon sulkeminen: sen tekee, eikä edes kunnolla ajattele läpi. Tuleeko välttelystä ja varomisesta neuroosin kaltainen riesa? 

 

Kevättalven me jaksoimme, odotimme kesää ja aurinkoa. Kun se tuli, elämässä oli enemmän vapautta ja raikasta ilmaa. Nyt vastassa on pitkä, ankara vuodenaika. Harmaa. 

Arkinen harmaa saa yhä koleampia sävyjä, kun ei enää uskalleta kohdata. Eikä vain siksi, että pelkäisi, vaan siksi, että siitä on tullut maan tapa. 


Pitääkö harmaata vastaan taistella? Voiko harmaan kääntää puolelleen? Valita villasukan harmaan, kuluneen kirjankannen himmeyden, liekkien lämmittämään takan kivipintaan, kääriytyä harmaaseen hämärään kuin vilttiin? 

 

Jossain harmaan keskellä on joulu, rajoituksista huolimatta. Sytytetään kynttilöitä, niin että se varmasti löytää perille. Vaikka ehkä hiukan rujona versiona. 


Jonakin päivänä varotoimet ovat ohi. Onko se hetki vai hidas liukuma entiseen? Millaisena maailma silloin avautuu? Hajoaako harmaa valoon? Millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen? Vaikka säilyisimmekin fyysisesti terveinä…  

 

PS. Puhun harmaasta, vaikka pitäisi puhua koronasta. Korona on myös kruunu: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. En halua kruunua, en edes himmeää. Harmaata tämä aika on. 




torstai 28. toukokuuta 2020

Koska ovet avataan?


Kaupunki on täynnä aurinkoa, iloa, lasten ääniä. 
Puut vihertävät niin kuin ne vain toukokuussa osaavat.  
Kesän edetessä värierot tasoittuvat. 
Vihreys kypsyy. 



Puut ovat jo avanneet lehtensä kohti aurinkoa. 
Ilma sinkoilee pikkulintuja, liverrystä, pesäpuuhia.  



Pienet puutalot ovat malttaneet mielensä, ovet ovat vielä lukossa.
Museot ja näyttelyt oli suljettu, jotkut kahvilat myyvät pahvimukillisia mukaan, tarjoavat sormin kadulla syötäviä herkkuja, toiset ovat sulkeneet ovensa kaikelta. Asiakkaita olisi, jos. 




Kulkija harhailee suljettujen ovien takana, hiljaisten julkisivujen katveessa. 
Tuntuuko pakolaisista samalta? 




Elämä vaatii etäisyyttä, vaikka sitä onkin vaikea välillä hyväksyä. 
Maltan tuskin odottaa normaalin paluuta. 
Normaalin tungoksen, ruuhkan, normaalin tapahtumattomuuden ja tavanomaisten rutiinien. 
Sen normaalin, johon normaalioloissa normaalisti tuskastun. 






Kuvat Tammisaaresta, toukokuussa 2020