Olin asunut jonkin aikaa pikkukaupungissa, kun minua pyydettiin Hienojen Naisten Yhdistykseen (HNY). Noudatin kutsua, ajattelin, että pääsen sisälle kaupungin elämään, opin tuntemaan Hienoja Naisia ja olemaan itsekin sellainen.
Kaikenlaista sitä voi kuvitella.
Kukapa ei haluaisi olla hieno nainen. Käyttäytyä virheettömästi, pukeutua hyvin, seurustella oikeiden ihmisten kanssa.
Kaapissa roikkui kaksi jakkua, yksi kesäksi, toinen talveksi. Kunnianhimoisena ja toiveikkaana ostin kolmannen, välikausimallin, kun se oli sopivasti alennuksessa ja sopikin jotenkuten. Freetöitä tekevän taaperoiden äidin tärkeimmät edustusvermeet olivat virttyneitä ja haaleiksi pestyjä.
Kokousasiat etenivät verkkaisesti, keskustellen, juoruillen, juotiin kahvia, kokous kokoukselta jotain päätettiin ja tehtiin. Oikeassa elämässä olisi saatu aikaan... niin, ainakin jotain.
Pääsin mukaan Piirin toimintaan ja tutustuin Ladyyn. Hän oli säkenöivän kaunis, sosiaalisesti älykäs ja ui seurapiireihin kuin jalokala. Ihailin Ladyn huikeaa tyylitajua, ihailin tapaa, jolla hän kantoi itsensä. Tavattiin työpalavereissa, hetkittäin toiminta oli tehokasta ja mukavaa. Meillä oli paljon yhteistä ajatuspohjaa.
Edettiin liittokokoukseen. Lady esiintyi, tyylikkäänä. Kun Lady pyysi puheenvuoron, kaikki pysähtyivät, katselivat hämmentyneinä, mutta myös kuuntelivat viestin.
Keskusteltiin tulisesti jäsenmaksujen korottamisesta, jäsentietojen kirjaamisesta ja muusta. Viisikymmentä penniä korotusta, eihän meidän väellä ole varaa, ei ei ei. Kokoustauolla tädit tilasivat suurpiirteisesti konjakit ja kahvit, leivosten kera.
Yhteen kokoukseen Lady asteli arvokkaasti minkkiturkki harteillaan. Asettui tuoliin ja antoi turkin valua päältään, paljastaen kiiltävän silkkipaidan. Puheenjohtaja yritti olla luonteva, pyylevät daamit tuijottivat hämmentyneinä: se vain tuli ja otti paikkansa! Lady hämmensi osanottajatädit, eikä se tietenkään ollut kaikille mieleen.
Tiedätkö, minä en koskaan osta normaalihintaista vaatetta, Lady opasti.
Ehkä hän oli huomannut, miten yritin rakentaa erilaisia kombinaatioita kolmen jakun, huivien ja muutaman hameen avulla. Yritin, mutta en osannut olla yhtä vakuuttava.
Ja sitten hiipi mieleen epäilys. Vaatteet, pukeutuminen, sekö tässä kaikessa touhottamisessa olikin tärkeää?
Minne jäivät sisällöt ja kutsumus? Tärkeät arvot?
Mitenkähän ne siellä kotona pärjäävät?
Olin lupautunut hommiin vuoden ajaksi. Kun vuosi oli ohi, kieltäydyin jatkosta, viiristä ja ansiomerkistä. Pyysin kukkakimpun ja sen myös sain. Kiitos.
Yhdistyksessä ei mikään ollut muuttunut, enkä palannut toimintaan.
Joku toinen Hienojen Daamien Yhdistys kosi ja kutsui, mutta totesin, etten voi sitoutua, vaikka toiminta ansiokasta olisikin. Niin, mutta kun sinusta tulisi niin hyvä...
Freekuvioiden rinnalle tuli töitä, uusia tehtäviä. Aikuistuttiin. Tuli uusia sidosryhmiä, oikeaa toimintaa. Tekemistä ja tuloksiakin.
Ladyn elämä muuttui, hän muutti toiseen kaupunkiin ja erkani yhteisestä sidosryhmästämme. Yhteydet katkesivat. Törmäsimme kerran kaupungilla, kiireisinä, vaihdoimme tavaratalon tarjoustiskin ääressä muutaman sanan.
Sen jälkeen emme ole tavanneet. Joskus pohdin, mitä Ladylle kuuluu.
Jostain kuulin, että hän on liukumassa omaan todellisuuteensa, hienosti, tyylillä.
Yhtenä niistä ystävistä, joiden kanssa on kiva muistella entisiä.
Vain entisiä.
Olisi ollut kiva joskus nähdä, kaikesta huolimatta.
Jutun kuvituksena on syyskuisia otoksia Tallinnasta, Kadriorgin palatsin puutarhasta ja taidenäyttelystä. Taideteosten tarkempia tietoja en valitettavasti ole merkinnyt muistiin. Kaunis paikka, vanhaa taidetta.
