tiistai 26. helmikuuta 2013

Lenruuti (yritys iltasaduksi)


Lenruuti heittää kontin selkään ja askeltaa. Jalkaa toisen eteen, askel askeleelta matka joutuu kun ei liikaa mieti. Askelmittari olisi varmaan pitänyt hankkia, mutta ilmankin on pärjätty.

Tulee vastaan runonlaulaja, kuulu sanantaitaja. Lenruuti kaivaa mustepullon ja sulkakynän, asettuu istumaan kivelle ja kirjoittaa muistiin miehen suusta putoavia säkeitä:
Tää on äijä uutta juttuu
Sulle varmaan ei oo tuttuu
Jos ei sulla sanat riitä
Älä tu mulle puhumaan siitä
Pakkaa se konttis ja painu jo kotiin
Tai laita fonttis ihan uuteen rotiin
Heitä jo pois ne ikivanhat riimit
Mulla on paremmat sanotusdiilit
Kirjoita muistiin jos siitä diggaat

Lenruuti ravistelee päätään ja ihmettelee. Niin se aina vaan on nuori Joukahainen voimissaan vaan viitsiikö tuon takia enää uudestaan Väinämöistä esiin manata. Voisihan se sen suohon laulaa, mutta mistä tässä kivikaupungin keskellä sellaisen suon saat, että laiha poika lappalainen siihen uppoaa… Mutta mukavaa on, että kilpalaulantaan ryhtyvät, sanoilla mittelevät!


Kun on ollut kauan matkalla, kontti alkaa kolista tyhjyyttään, muonavarat ovat vähissä, janottaa. Ystävällinen mies avaa Lenruutille ruokalan oven, pyytää käymään sisälle. Haastattelee vierastaan, miestä, joka itse ollut monta kertaa ollut kysyjänä, puhuttajana, saa viihtymään. 
Nälkä ei lue lakia ja kun Lenruuti saa käteensä lämpimän kebabin ja kylmän colan, hän syö, hiukan hämmästellen, mutta kuitenkin. Onhan se evästä, vaikka ei äidin tekemältä maistukaan. Mukavaa, ettei pettua tarjota, mutta paljon on murkina muuttunut... Juoma hiukan röyhtäyttää, mutta ei se onneksi totia ole.


Keltaisen rakennuksen luona värjöttelee joukko tummapukuisia. Kun Lenruuti lähestyy väkijoukkoa, hän alkaa erottaa itkuvirren poljentoon taipuvaa puhetta. Pitäisikö ottaa kirjoitusvälineet esiin ja raapustaa muistiin?
-       Eilenkin se oli myöhässä, taas se on. Ja maanantaisin on ihan mahdotonta.
-       Ei muuta kun vähän pakkasta, niin koko liikenne on sekaisin.
-       Minä kyllä valitan veeärrän pomoille ja vaadin niitä maksamaan!
-       Ei tästä mitään tule kun aina saa odottaa junaa, minä lopetan tämän junatouhun ja siirryn muihin kulkuneuvoihin…
-       MINÄ VALITAN…

Tuskin noista mitään uutta Kanteletarta saisi, miettii Lenruuti ja jatkaa matkaa. Onhan sitä kyytejä koettu ja kyytimiehiä, huonoja rekiä ja parempia, juhtia jos jonkinlaisia, on sitä. Eikä maailma niin kovin usein ole minuutista kiinni ollut. Itkuvirren ja valituksen ne vieläkin osaavat, osaavatko muuta? 




Lenruuti kohentaa ryhtiään ja jatkaa matkaansa. 
- Pitää ehtiä torstaiksi Sampaalaan, siellä on oikeaa kahvia ja kunnollista puhetta. Kalevalajuhlassa helmikuun viimeisenä.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Puhuvat puut, mietteliäät metsät


Pohjoisen asukas kasvaa talvikuukausina kärsivällisyyteen. Kun ystävä eteläisestä Euroopasta muistuttaa, että pian se loppuu ja kevät on jo ovella, arktisilla leveysasteilla jarrutellaan. Anna olla, älä houkuttele ajattelemaan lämmintä, talvea on vielä reilu siivu jäljellä. Ja paras osa korkkaamatta.



Lumen valkeus on unimaisema. Lumi naurahtaa iloisesti sauvan osuessa ladun reunaan, tuuli tuoksuu myötälettä liukuessa. Kun pakkanen kiristyy, luisto hiipuu ja pieninkin kinkama on sauvottava - välillä myös alas.


Lumi muuttaa puut juhlaviksi hahmoiksi. Korkeat kuuset huojuvat hiljaa, kun tuuli herää, oksilta putoaa lunta, joka hajoaa kimaltaviksi pilviksi. 


Kylmyys puraisee jänkhällä, tuttu koivikko katsoo totisena kulkijaa. Puut kuin juurevat vanhukset, rungot ryhmyisiksi jääneet, hädin tuskin vierastaan korkeammat.


Taivas on kultaa, kuparia, hopeaa, pilvenharmaata ja huikeaa sinistä. Väri elää, pilvien ja taivaan leikit muuttuvat tunti tunnilta.


Tässä valkoisessa maailmassa, satumaisesta valosta lumoutuva tarkkailija sukeltaa personifikaatioon. Puut katsovat korkeuksistaan, tuuli leikkii oksilla, totinen pakkanen kiristää otettaan, aamu vaikenee hämillään.

On houkuttelevaa luoda selitys fysiikan ja meteorologian ilmiöille, sille, että pilvet nousevat taivaalle, muuttuvat sakeammiksi ja katoavat. On helppo uskoa, että korkeuksia tavoittavilla kuusilla on sielu, korkean hahmon mukana saatu myötäsyntyinen ylväys, joka saa ne pudistamaan lumet hartioiltaan. Lämpötila, tuuli ja ilmanpaine ovat niin arkisia käsitteitä. On helppo luoda kuvia, jatkaa satua.

Kun personifikaatio kohdistuu luonnon ilmiöihin, kyse on havainnollistamisesta, runollisuudesta. Mutta onko personifiointia myös se, että tulkitsemme lähimmäistemme ilmeet ja eleet, kasvonpiirteet ja reaktiot omasta viitekehyksestämme? Ihminen, jonka tuskin tunnemme, on vihainen, pettynyt, kateellinen, syrjäänvetäytyvä, kylmäkiskoinen – koska ulkopuolinen tarkkailija hänen ruumiinkieltään niin tulkitsee. 

maanantai 4. helmikuuta 2013

Civistyksen kivistys




Kirjeenvaihtaja Tammerkosken tuntumasta soitti tuohtuneena. Oli kuunnellut radiota ja saanut uutta tietoa. Juontaja oli kertonut, että 5.2. on Johan Ludvig Runebergin päivä, tiedättehän tämän historian veijarin, joka kokosi Kalevalan.

Sammattiseuralaisille tunnusti joku jo viime vuosituhannella, että on aina tykännyt Aleksis Kivestä. Niin me kaikki tykkäämme, mutta oppineen ohikulkijan tarkoitus oli ehkä sittenkin sanoa jotain kohteliasta Sammatin suurmiehestä, Eliaksesta.

Urheilutapahtumat tapahtuvat Dordmundissa tai Mynssenissä, Vaikka Saksassa saa helpommin ostettua junalipun ja pääsee perille, jos käyttää muotoja Dortmund tai München.

Pikkujuttuja, hei mitä välii kuka tämmöstä tarttee ja meillä oli tää jo viime vuosikurssilla ei sitä enää kandee muistaa. Ai mitä? Missä on Mikkeli? Ai mikä Puula? Ai minkä Saimaan lähellä?


Kaiken, minkä olen oppinut, olen oppinut kovemman kautta. Minulla ei ole luontaista lahjakkuutta, jonka avulla Pohjanmaan joet ja Kokemäenjoen vesistöt ja vesijaot olisivat pänttäytyneet päähäni kuin itsestään, vettä valaen. Sama koskee vahvoja verbejä, astevaihtelua, man-passiiveja ja pluskvamperfektiä. Matematiikasta nyt puhumattakaan. Kiitos kuuluu opettajille.

Kieliä en koskaan ole opiskellut siksi, että se olisi ollut hauskaa tai helppoa. Kysykää opettajalta tai ehtolaiskurssin vetäjältä, ellette usko. Kieliä olen parhaiten oppinut silloin, kun on ollut palkitsevaa ja hauskaa luoda kontakteja ihmisiin yli kulttuurirajojen. Tehokkain menetelmä on sama, jolla ennen kerrotaan kissanpoikasia eliminoidun: kun heitetään veteen ja on pakko päästä omin avuin pinnalle, pääsee pinnalle ja oppii uimaan.

Keskustelimme tänään pitkän tovin värisokeudesta saksalaisen ystäväni kanssa. Hän ei ehkä koskaan ole nähnyt samaa punaista kuin minä enkä minä tämän keskustelun jälkeen enää tiedä, näenkö PMS-värikartan punaisen oikein ja juuri niin kuin pitää. Muutama yhdeksän pisteen virhe tai kömpelö (nicht gebräuchlich) sanavalinta saattoi ehkä hulahtaa sähköposteihin mukaan, mutta kumminkin. Saimme aivojumppaa.


Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka yleissivistykseen kuuluu tietää, että Runeberg on kansallisrunoilija, Maamme laulun kirjoittaja ja Vänrikki Stoolin tarinoiden mestari.
Aleksis Kivi oli Nurmijärven poika, joka loi suomalaisen kaunokirjallisuuden perusteokset, Seitsemän veljestä, Kanervalan ja Nummisuutarit. Sitten on vielä Sakari Topelius, joka kirjoitti Lukemisia lapsille ja Välskärin kertomukset sekä suomalaista sielunmaisemaa takoneen Maamme kirjan, oppikirjojen ykkössuosikin.

J. L. Runeberg ja J. V. Snellman kirjoittautuivat Turun Akatemiaan syksyllä 1822. Samalla viikolla mukaan liittyi köyhä kraatarin poika Sammatin Paikkarilta, Elias Lönnrot. Eliaksesta tuli lääkäri ja kielitieteilijä, Kalevalaa kootessaan hän tuli samalla keränneeksi paljon tietoa suomalaisuudesta ja suomen kielestä.

Nämä innostuneet, ihanteelliset ja opinhaluiset nuoret miehet kasvoivat suurmiehiksi, saivat muut liittymään itseensä ja saivat hengenviljelyn viriämään. Jokaisella on oma ansionsa siinä, että Suomesta tuli itsenäinen sivistysvaltio. Heillä oli halua oppia ja he opiskelivat asiansa tunnollisesti ja tarkasti. Heillä oli laaja yleissivistys ja he toimivat tehokkaasti verkostoissa ja tietoverkoissa - vaikka kännykät, hakukoneet ja muut värkit keksittiinkin vasta myöhemmin.

Aikana, jolloin oppiennätyksien määrittely oli tuntematon käsite, nämä miehet opiskelivat nöyrin mielin ja saavuttivat sivistyksen. On siinä varmaan aika lailla kivistystäkin koettu, kun sivistystä on omaksuttu.

Tietoa ja oikein ilmaistua tietoa kaikki suurmiehemme ovat arvostaneet. Sen kunniaksi voisimme mekin pyrkiä tarkkaan ja täsmälliseen ilmaisuun. Aina se ei onnistu, vaikka kuinka yrittäisi, mutta sittenkin, yritetään sitkeästi!

Hyvää Runebergin päivää!

Kirjoitelman kaikki yhtäläisyydet todellisuuden ja todellisten henkilöiden lausumien todellisten repliikkien kanssa eivät ole tahallisia vaan väistämättömiä. 

lauantai 2. helmikuuta 2013

Viipyilevää




Avaan ikkunan ja annan aamun tulla. Valo voimistuu vähitellen, ilma on lempeän harmaa. Lumisade on niin kevyt, että sitä tuskin huomaa. Sytytän tulet taakkaan ja kuuntelen tulen rätinää.

Vähitellen talon ja tajunnan valtaa aamun äänimaailma: radio, televisio, kahvinkeittimen korahtelu, lisääntyvä liikenne tiellä.

Maisema tien tällä kohtaa on ollut pitkään ennallaan, vanhimmat talot yli satavuotiaita, uusimmatkin muutaman vuosikymmenen takaa.

Millainen on ollut äänimaisema? Hevoskärryjä hiekkatiellä, ihmisiä jalkapatikassa, polkupyöriä, talvikaudella vapaudesta nauttivat kylän koirat? Kuuluiko kirkonkello kauemmas, vai kuunneltiinko sitä tarkkaavaisemmin? 

Tuliko joka tupaan sanomalehti, tuliko se jo aamulla, miten uusi paperi rapisi? Poropannukahvin keittäjä kuuli, milloin pannu oli nostettava sivuun selkiämään, tulen äänistä tiesi, milloin piti lisätä puita. Ja jos tiellä liikkui auto, sitä seurasi katseella, uteliaana, niin kuin harvinaista näkyä pitää.

Viipyilevästä aamusta alkaa taas uusi päivä.