Pohjoisen asukas kasvaa talvikuukausina kärsivällisyyteen.
Kun ystävä eteläisestä Euroopasta muistuttaa, että pian se loppuu ja kevät on
jo ovella, arktisilla leveysasteilla jarrutellaan. Anna olla, älä houkuttele ajattelemaan
lämmintä, talvea on vielä reilu siivu jäljellä. Ja paras osa korkkaamatta.
Lumen valkeus on unimaisema. Lumi naurahtaa iloisesti sauvan
osuessa ladun reunaan, tuuli tuoksuu myötälettä liukuessa. Kun pakkanen
kiristyy, luisto hiipuu ja pieninkin kinkama on sauvottava - välillä myös alas.
Lumi muuttaa puut juhlaviksi hahmoiksi. Korkeat kuuset
huojuvat hiljaa, kun tuuli herää, oksilta putoaa lunta, joka hajoaa
kimaltaviksi pilviksi.
Kylmyys puraisee jänkhällä, tuttu koivikko katsoo
totisena kulkijaa. Puut kuin juurevat vanhukset, rungot ryhmyisiksi jääneet,
hädin tuskin vierastaan korkeammat.
Taivas on kultaa, kuparia, hopeaa, pilvenharmaata ja huikeaa
sinistä. Väri elää, pilvien ja taivaan leikit muuttuvat tunti tunnilta.
Tässä valkoisessa maailmassa, satumaisesta valosta lumoutuva
tarkkailija sukeltaa personifikaatioon. Puut katsovat korkeuksistaan, tuuli
leikkii oksilla, totinen pakkanen kiristää otettaan, aamu vaikenee hämillään.
On houkuttelevaa luoda selitys fysiikan ja meteorologian
ilmiöille, sille, että pilvet nousevat taivaalle, muuttuvat sakeammiksi ja
katoavat. On helppo uskoa, että korkeuksia tavoittavilla kuusilla on sielu,
korkean hahmon mukana saatu myötäsyntyinen ylväys, joka saa ne pudistamaan
lumet hartioiltaan. Lämpötila, tuuli ja ilmanpaine ovat niin arkisia
käsitteitä. On helppo luoda kuvia, jatkaa satua.
Kun personifikaatio kohdistuu luonnon ilmiöihin, kyse on
havainnollistamisesta, runollisuudesta. Mutta onko personifiointia myös se,
että tulkitsemme lähimmäistemme ilmeet ja eleet, kasvonpiirteet ja reaktiot
omasta viitekehyksestämme? Ihminen, jonka tuskin tunnemme, on vihainen,
pettynyt, kateellinen, syrjäänvetäytyvä, kylmäkiskoinen – koska ulkopuolinen
tarkkailija hänen ruumiinkieltään niin tulkitsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti