lauantai 27. huhtikuuta 2013

Sisällön sisältö


Lukeminen luonnon helmassa saattaa odottamatta keskeytyä.


Sammatti juhli komeasti 150-vuotiasta kirjastoaan. Elias Lönnrotin visiosta on vuosikymmenien aikana kehittynyt toimiva instituutio, paikallista kulttuuria parhaimmillaan. Kirjaston juhlassa oli monta kirjaston kanta-asiakasta, joilla on elämänmittainen, tiivis suhde tähän kulttuurilaitokseen. Paavo Arhinmäki piti kannustavan ja tomeran onnittelupuheen. Ministeri hallitsee kovien faktojen ohella Harry Potterit eikä ole mikään ankeuttaja.

Kirjaston media on perinteisesti ollut painettu sana, kirja ja lehdet. Kirjaston voima ovat monipuoliset sisällöt ja niiden luonteva tarjonta. Viime vuosina sähköiset mediat ovat astuneet ovesta sisään ja valloittaneet tilaa. Kirjaston käsite on sovitettu kokonaan uudelleen, aivan kuten syntymäpäiväjuhlassa kuultu Säkkijärven polkka.


Kun keskustellaan median tulevaisuudesta, ammattilaisilla on esittää tarkat tilastot siitä, millaisia välineitä eri-ikäisillä on hallussaan. Siispä: sosiaalinen media, sähköinen tiedonsiirto ja edistykselliset välineet - tabletit, älypuhelimet ja muut ovat useimpien mielestä nuorten juttu. Mitä nuorempi, sen paremmin ovat sähköiset värkit hallussa. Lukulasisukupolvi tavailee painettua sanaa. Trendikkääseen elämään kuuluu kaikkien mahdollisuuksien hyödyntäminen eikä laitteiden omistamisen tuoma statusarvokaan ihan pieni ole. Uskottavaa, onhan siitä tilastokin?  

Mediatietäjien arvioissa sähköiset ja perinteiset mediat ovat vastapooleina. Muuttuisiko kuva, jos tarkasteltaisiin välineiden asemesta sisältöjä?

Väitän, vaikka en tarkkaan tiedäkään, että liian usein sisällöt on suunniteltu niille, joilla tilastojen mukaan on eniten laitteita. Samalla väitän, että laitteiden omaksumisella ei ole mitään ikärajaa, jos sisällöt ja tarjonta siihen motivoivat.  Yhdeksänkymppinen lukee lehtensä mobiililaitteella, sillä siinä tekstin voi suurentaa sopivaan kokoon. Eläkeläinen valitsee sävelradion sijaan äänikirjan ja lataa verkosta mielimusiikkiaan - joka ei ole yksinomaan rokkia.


Sähköisellä medialla on etunsa. Vaikka olen aina juonut aamuteeni broadsheet-kokoisten lehtien kera, yhä useammin luen uutiset läppärin ruudulta. Ainoastaan sähköinen lehti seuraa sujuvasti säiden ja mielialojen mukaan kaupungin ja loma-asunnon välillä sukkuloivaa perhettämme.
Lopetin kakkoslehden tilauksen ja lopetin lukemattomien lehtien kantamisen paperinkeräykseen. Tärkeimmät paikalliset uutiset julkaistaan varmasti lehtien nettisivuilla.

Suurimmat kirjastot tarjoavat asiakkailleen laajan valikoiman kansainvälisiä lehtiä omilla tietokoneruuduillaan. Kustannukset ovat järkevät, tiedonvälitys tosiaikaista ja palvelu kattavaa. Sanotaan, että uutinen on vanha jo silloin, kun se ilmestyy painettuna. Kuinka vanha on sellainen uutinen, joka tulee hitaassa maapostissa maailman toiselta laidalta?


Median tulevaisuus on siksi äärimmäisen mielenkiintoinen. Jos jako tehdään sisällön mukaan, jonakin päivänä erotetaan toisistaan päivittäismediat ja kestokulutukseen suunnitellut. Päivittäinen media on sitä, jota ei ehkä enää paineta paperille, kestokulutukseen tarkoitetut sisällöt ovat eri juttu.

Jonakin päivänä keskustellaan myös siitä, mitä sähköinen lehti saa maksaa. Sisällön tuottaminen on vaativaa ammattityötä, mutta mikä on paperiraaka-aineen, painamisen ja painetun lehden jakelulogistiikan osuus tilausmaksusta? Ilmaista ei sähköinenkään jakelu ole.


Sammatin kirjasto on oiva paikka hyvää sisältöä kaipaavalle, sillä se on palveleva, kodikas ja hyvin varustettu. Elias Lönnrotin kirjaston alkupääomaksi lahjoittamista niteistä on suuri osa vieläkin hyllyssä. Mikään sähköisen tiedonvälityksen tuotoksista ei ole vielä osoittautunut yhtä pitkäikäiseksi.


Uhrin ansiosta lippu liehuu




Kotipihan lipputangon kilpi muistuttaa veteraanien saavutuksista.
Edesmennyt isäni oli sotainvalidi ja rintamaveteraani.

Kevään myötä nousevat valkovuokot ja siniset kukkaset kotipihan nurmikolle. Kun tuuli niitä lempeästi heijaa, on kuin sadat pienet suomenliput liehuisivat tuulessa.
Jonakin päivänä pieni pojantytär poimii niistä kukista oman kimppunsa. Elämä jatkuu.

Sammatin Itsenäisyyspäivän juhlassa vuonna 2007 isäni esitti veteraanin tervehdyksen juhlayleisölle. Sinä vuonna sekä Suomen tasavalta että isäni viettivät 90-vuotispäiviään.

Otteita juhlapuheesta 6.12.2007:

Arvoisa juhlayleisö

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin.

* * *

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista.
Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia.

* * *
  
Kenraali Adolf  Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa.

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäiväjuhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Sydämellä




Ich erblickte das Licht dieser Welt 
in Gestalt zweier Sechzig-Watt-Glühbirne. 
Günter Grass: Die Blechtrommel, s. 35.


Pieni ihminen päätti tulla maailmaan yön tummana hetkenä, onnellisten tähtien alla. Hän sai varmasti enemmän ja lempeämpää valoa osakseen kuin Peltirummun Oskar.

Kaikkein vanhin, tutuin, ihanin ja uutukaisin ihme on totta. Kaikki merkit viittaavat hyvään, terveeseen ja tasapainoiseen kasvamiseen. Mielenkiintoinen matka on alkanut. Kaikille.


Millaiseen maailmaan lapsi syntyy?
Mikä on lapsen hyvä tässä maailmassa?

Ajattelemme usein, että siinä meidän ikiomassa tutussa lapsuudessamme kaikki oli selkeää, suoraviivaista ja ymmärrettävää. Uhkana oli tuhma setä tai äkkisyvä ranta, odottamatta esiin kaartava auto tai tulitikkuleikki. Metsän kätköistä ei löytynyt huumeita, ympäristömyrkkyjä tai arvaamattomia vieraslajeja. Ympäristön aikuiset olivat kaikki tuttuja ja luotettavia, lapset kaikki samanlaisia resupekkoja, leikkipaikat lähellä.  

Ajatteleeko tähän aikaan syntyvä lapsi viidenkymmenen vuoden kuluttua omasta lapsuudestaan samalla tavalla? Kuinka pian ihminen oppii hahmottamaan oman ympäristönsä vaarat ja uhkat? Onko viisasta aina pelätä ja olla huolissaan, eikö olisi parempi oppia luottamaan ja kannustamaan enemmän? 

Lapsen hyvä tässä maailmassa on myös aikuisen hyvä.

On lupa rakastaa, täydellä sydämellä, ehdoitta.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kiitos runosta, Ekkehard!


Ein ungeborener erzählt

In einer sternenklaren Nacht
(und das ist nicht gelogen)
hat mich der Klapperstorch gebracht.
Er hat mich hergeflogen.

Wie gut, dass Eine mit mir geht
in meinen ersten Tagen.
Und dass sich alles um mich dreht,
ist einfach zu ertragen.

Ich bin wie Seide und wie Samt.
Und mache kleine Schritte.
Und schlafe nachmittags im Amt,
denn das ist dort so Sitte.

Viel weiß ich nicht, ich bin noch klein,
und riesengroß die Mutter Erde.
Doch eines weiß ich ganz allein,
ob ich ein Junge  oder Mädchen werde.

Syntymätön kertoo

Eräänä tähtikirkkaana yönä
(eikä tämä ole satua)
Haikara toi minut
Hän lensi kanssani tänne.

On mukavaa, että joku on kanssani
Ensimmäisten päivien aikana
Ja se, että kaikki pyörii minun ympärilläni
On helppo sietää.

Olen kuin silkkiä ja samettia
Otan pieniä askelia
Ja nukun iltapäivisin työpaikallani
Sillä siellä on sellainen tapa.

Paljon en tiedä, olen vielä pieni
Ja jättiläissuuri on äiti maa
Toki yhden jutun tiedän vain minä itse
Olenko tyttö vai poika.

Riipuksissa



Pakkasin perheen ja koneen maalle. Ensin kone laukkuun, sitten asiaankuuluvat tykötarpeet, hopihopihophop. Koira mukaan ja koiran muonat.

Maalla, työpöydän ääressä tajusin, että se pussukka, jossa ovat laturit, mokkula ja kameran yhdysjohto, oli jäänyt kaupunkiin. Kahden vuorokauden nettipaasto!

Teki varmaan ihan hyvää, mutta ei ensiksi tuntunut kivalta. Ne muutamat jutut, jotka oli halunnut meilailla, siirtyivät päivällä, kahdella. Ne sivut, joita olisi halunnut rauhassa katsella, jäivät katselematta. Pyykkiä pestiin ja mankeloitiin ja talon ilmettä päivitettiin, lue: pääsiäiskoristeet siirrettiin kaappiin odottamaan uutta tulemista. Jotain järkevää voi siis ihmisen elämässä edelleenkin tapahtua, vaikka katse ei olekaan koko ajan ruudussa.

Joskus kaukaisessa historiassa, pöytäkoneiden aikakaudella saatoimme jättää koneen, akuutissa vaiheessa olevan tekstin, muistiinpanot ja paperit ja lähteä maalle. Nukuimme raikkaassa, ATK-vapaassa mökissä ja rentouduimme. Sitten palattiin kaupunkiin, töiden maailmaan. Ajatus oli kirkastunut ja alitajunta vienyt työtä eteenpäin.

Siihen aikaan maallakin kykeni lukemaan paperille painettua sanomalehteä. Nyt olemme mökkipäivien aamuina tutkineet nettilehteä, joka kulkee kaikkialle mukana ja josta ei jää paperia pois kannettavaksi - mutta jonka lukeminen edellyttää pienen konearsenaalin raahaamista. Siihen aikaan tuli talletettua keittiön hyllylle aikataulut, tv-ohjelmat ja palveluhakemistot. Niitä ei enää kerry nurkkiin, sillä netistä saa kaiken tarvittavan ja reaaliajassa.

Jos minä, joka olen näin vanha, addiktoidun näin nopeasti ja helposti, mitä tapahtuu niille, joille netti on ollut koko elämän ajan olemassa?

Ehkä ei mitään sen kummempaa. 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Tuisku-Jaakko




Huhtikuun yhdentenätoista vuonna 1802 Pokan torpan muori kuljetti Paikkarin torpan nuorinta lasta kasteelle Karjalohjan Rannanpeltoon. Oli sakea lumipyry, matkanteko oli vaivalloista, pienokainen kitisi ja itki kylmää ja outoa kyytiä. Kaiken vaivan keskellä pääsi isä-Fredrikin valitsema uljas nimi unohtumaan. Kappalainen Gabriel Procopaeus suoritti kasteen ja antoi lapselle almanakasta löytämänsä nimen.

Kun seurue vihdoin kotiutui Paikkarin torppaan, Haarjärven kylään Sammatin kappeliin,  Pokan muori sai vanhemmilta nuhteet. ”Tuisku-Jaakko” tai ”Hulikka” olisi ollut parempi nimi kuin Elias Lönnrot. Siihen nimeen oli kumminkin tyytyminen, eikä se huonoksi osoittautunutkaan.

Lönnrotin lapsuusvuosien Suomessa kirkonmiehet olivat sivistyksen etulinjassa. Kirjallinen kulttuuri oli alkanut suomen kirjakielen luojan, Mikael Agricolan elämäntyöstä, Uuden Testamentin ja muiden hengelliseen elämään kuuluvien perusteosten suomennoksista. Maallisempi kirjallisuus oli vähäistä, kansan sanataide eli suullisena traditiona ja odotti löytäjäänsä.


Tänään vietetään Mikael Agricolan päivää – tarkkaa syntymäpäivää ei aikakirjoista löydy, suurmiehen arvellaan syntyneen noin 1510, kuolinpäivä on 9.4.1557.

Tänään on myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä. 245 vuotta kului Agricolan kuolemasta Lönnrotin syntymään, 211 vuotta on kulunut Lönnrotin syntymästä tähän päivään. 

Suomen kirjakielen rakentajana, kielen tutkijana Lönnrot täydensi Agricolan työtä ja teki suomesta tieteen ja tutkimuksen kielen. Suurmiesten työsarka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä tänäänkin.


Suomen kielen juhlapäivänä ja Elias Lönnrotin syntymäpäivänä vuonna 2002 juhlittiin arvokkaasti ja samalla julkistettiin Sammatin uusi historiateos. Olin saanut tehtäväksi julkistamistilaisuuden juontamisen. Jännitti, pelotti, oli epävarma olo. Yleisönä olisi huikea joukko korkea-arvoisia kutsuvieraita, kenet heistä pitäisi mainita muiden edellä? Kestäisikö ääni, olisiko käsikirjoitukseni kelvollinen, entä jos sattuisi jotain odottamatonta?

Lähdin pölyisestä Helsingistä kohti Sammattia. Oli jo kevät, mutta kevään värikkäät merkit puuttuivat vielä, oli se hetki, jolloin luonto kerää energiaa ennen kuin puhkeaa päivä päivältä kiihtyvään kukoistukseen.

Emäntäkoulun pääovella huomasin ensimmäiset, lämpimälle seinustalle nousseet sinililjat, scillat. Aloin ajatella, että tästä kaikesta on ehkä sittenkin mahdollista selvitä joltisellakin kunnialla, kun kukatkin olivat jo nousseet, juhlan kunniaksi.


Kevät on nytkin antanut odottaa itseään. Lunta on tuiskunnut ja pyryttänyt, yöt ovat kylmiä ja pälvet vähäisiä. 

Oliko vuoden 1802 kevät samanlainen, viileä ja oikukas? Millaisin miettein torpassa odotettiin kevään tuloa? Pelkäsikö kraatari Lönnrot, ettei toukotöihin päästä ajallaan, että sato jää heikoksi ja elämän karut ehdot muuttuvat entistäkin karummiksi? Kantoiko äiti-Ulrika huolta kasvavan perheensä selviytymisestä, leivän riittämisestä? Mistä löytyi lohtu ja toivo? Lapsen silmistä, kevään ensimmäisistä merkeistä?

Nykysuomalaisella on lupa nauttia pitävistä pilkkijäistä ja loistavista hiihtokeleistä, joita on näihin asti riittänyt, aina eteläisintä Suomea myöten. Elämä ja toimeentulo on kiinni muustakin kuin maan antimista, säästä saa myös nauttia.

Miehet, jotka loivat suomalaisen sivistyksen ja kulttuurin perustan ja tekivät näin mahdolliseksi modernin Suomen kehittymisen, saavat tänään juhlaliputuksen. Eleetön, mutta hyvin suomalainen kiitos.


Tuisku-Jaakon syntymäpäivä kuluu työn ja kirjallisten puuhien merkeissä. Käytössä ovat samat 29 välinettä, joilla jo Agricola ja Lönnrot tekivät urotöitään. Ne ovat tässä ja niitä on lupa meidän kaikkien edelleenkin käyttää, iloksi, opiksi sekä maan ja kansan parhaaksi:

A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å Ä Ö

Hyvää kevättä, Mikael ja Elias! Kiitos!


sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Siinä iässä?



Äkkiä sitä onkin siinä iässä, että haluaa mieluummin paeta palkiseen kuin playalle.
Molemmissa päivettyy, palkisessa pienemmältä alueelta ja epätasaisemmin.

Sitten huomaa olevansa siinä iässä, jossa anorakki on mieluisampi menovaate kuin joustava vartalonmyötäinen stretsi. Kun mukaan pitää saada varahanskat, kamera, aurinkolasikotelo, ensiapusuklaat, lätty- ja mehurahat latukahviota varten, nenäliinat, huulirasva, avaimet, kännykkä ja muuta pientä, ahtaiksi käyvät hiihtopuvun taskut. Niin että kauhtunutta popliinia päälle ja villapipo korville. Jos pakastaa niin vielä lapaset niiden hanskojen suojaksi.

Semmoinenkin ikä on jo koettu, jossa jyrkät mäet ja äkkiväärät pikkukinkamat pelottavat. Tai eihän se mäki vaan se kaatuminen ja oikeastaan eihän se kaatuminenkaan, mutta se, ettei pääse omin konstein pystyyn, ei ainakaan millään lailla sulavasti tai juohevasti tai edes nopeasti. Toisaalta, jos pelkää oman maineen menevän yhdestä mukkauksesta, voi vastineeksi toivoa, että joku oikein nuori ja komea saa lisää mainetta ja kunniaa siitä, että auttaa tädin jalkeille. Tässä iässä on jo varaa antaa ritareille mahdollisuus,  vaikka ei muuhun, niin kiitettäviin sankaritekoihin ainakin.

Tunturissa etikettiin kuuluu tai ainakin vanhoina hyvinä aikoina kuului, että jokaista vastaantulevaa kulkijaa tervehditään. Kun ei koskaan tiedä, kenen apuun pitää seuraavana hetkenä tukeutua, kenelläkään ei ole varaa olla ylpeä. Konetetuilla laduilla, viitoitetuilla reiteillä ja hyvin huolletun reitti- ja taukopaikkaverkoston uumenissa vaaroja kieltämättä on vähemmän vaanimassa ja kännykätkin on keksitty. Niin, ettei se ehkä enää niin elintärkeää tai välttämätöntä ole… Kaunis perinne, joka voi säilyä ihan vaan kauneutensa takia. 

Mutta kun kirjeenvaihtaja Tammerkosken tuntumasta on väärtinä mukana, kaikkia tervehditään, nyökätään tai sanotaankin jotain.
Kun vastaantulija sitten katsoo hämmentyneenä poispäin tai nostaa nenää korkeammalle, me katsomme toisiimme ja sanomme, vaikka ei ehkä aina ääneen: niin, sitä ikäluokkaa.
Ja jos vastaantulija vastaa tervehdykseen ja vaikka vaihtaakin muutaman sanan, me ilahdumme ja katsomme toisiimme ja sanomme, vaikka ei aina ääneen: niin, sitä ikäluokkaa.

Kun on siinä iässä, on nääs varaa. 


Piinaviikkoja ja muita sekalaisia ajanjaksoja







Sisustuslehdissä esitellään koteja, joiden ohi elämä lipuu kuin aavelaiva. Hiljaa ja jälkiä jättämättä. Ei epäjärjestyneitä komeroita, eriparisia käytävämattoja tai muuta epädesignia. Täydellisiä perheitä täydellisissä lavastuksissa. Näkisikö joku meidän kotimme unelma-asuntona ja voisimme etsiä uuden tukikohdan?

Alussa oli innostunut odotus, sitten kiihtyvällä vauhdilla etenevä ärsytys, joka vähitellen vaihtui täydelliseen turhautumiseen. Kauppamies luennoi maailmantilanteesta, globaalista taloudesta ja ikäluokkien trendeistä, hintaa alaspäin hivuttaen. Seuraava keskittyi enemmän myytävänä olevaan kotiin, mutta ei onnistunut löytämään ostajia. Me höppänät suurten ikäluokkien edustajat olimme päättäneet myydä vääränlaisen asunnon, ihan väärään aikaan.

Siihen aikaan kun alakansakoulun ekaluokalla jaettiin naperot aamu- ja iltavuoroon, kuulin olevani suurta ikäluokkaa. Sama selitys on sen jälkeen kelvannut vaikka minkälaisiin elämäntilanteisiin. Nyt siis asuntokauppaankin.

Myönnettyjä lainoja ei ensin uskallettu nostaa ja sitten alkoi kuulua puhetta siitä, etteivät aikaisemmin tehdyt lainapäätöksetkään enää pitäneet kutiaan. Raha ei liikkunut eikä käynyt houkutteleviinkaan pyydyksiin. 

Saimme palautetta huonejärjestyksestä, saniteettitiloista ja varustelusta. Keittiö oli toimiva, mutta. Yli 10 vuotta on äärimmäisen korkea ikä jopa laadukkaille kaapinoville. Ei ehkä toiminnallisesti, mutta visuaalisesti. Entä kestävän kehityksen periaatteet?

Pitääkö tavallisen perheen tavallinen koti lavastaa kiiltotapeteilla ja tyynyröykkiöillä vai riittääkö huolellinen siivous? Emme vaihtaneet huonekaluja uusiin, koska emme ajatelleet myydä kotia kalustettuna. Täysin toimivan asunnon modernisoiminen tuntui hätävarjeluksen liioittelulta, myös siksi, että seuraava omistaja remontoi asunnon makunsa mukaan.

Myönnettäköön, kun itse kävimme katsomassa myytäviä lukaaleja, turvauduimme samanlaisiin verukkeisiin ja hätävalheisiin kuin hämmentyneet katsojat meillä. Tasapeli.

Olemme nyt luopuneet kotimme myymisestä. Asunnonvälittäjät pysyköön loitolla, ainakin toistaiseksi. Piinaviikot ovat meidän osaltamme ohi. Elämä ei enää jaksotu näyttöjen mukaan.

Me olemme kotona. Pidämme esillä henkilökohtaisia ja kummallisia esineitä. Elämme suurten ikäluokkien epätrendikästä elämää, johon kuuluu puolitekoisia kutimia, avoimia ja suljettuja kirjoja, muistilappuja ja ompelukoneen luona korjausvuoroaan odottavia tamineita. Töitten ja lasten jälkiä ei tarvitse hävetä, niin opetti äitikin ennen.

Elämä on opettavaista. Arkisista asioista oppii usein eniten – jos on oppiakseen.