Riipuksissa

Pakkasin perheen ja koneen maalle. Ensin kone laukkuun, sitten asiaankuuluvat tykötarpeet, hopihopihophop. Koira mukaan ja koiran muonat.

Maalla, työpöydän ääressä tajusin, että se pussukka, jossa ovat laturit, mokkula ja kameran yhdysjohto, oli jäänyt kaupunkiin. Kahden vuorokauden nettipaasto!

Teki varmaan ihan hyvää, mutta ei ensiksi tuntunut kivalta. Ne muutamat jutut, jotka oli halunnut meilailla, siirtyivät päivällä, kahdella. Ne sivut, joita olisi halunnut rauhassa katsella, jäivät katselematta. Pyykkiä pestiin ja mankeloitiin ja talon ilmettä päivitettiin, lue: pääsiäiskoristeet siirrettiin kaappiin odottamaan uutta tulemista. Jotain järkevää voi siis ihmisen elämässä edelleenkin tapahtua, vaikka katse ei olekaan koko ajan ruudussa.

Joskus kaukaisessa historiassa, pöytäkoneiden aikakaudella saatoimme jättää koneen, akuutissa vaiheessa olevan tekstin, muistiinpanot ja paperit ja lähteä maalle. Nukuimme raikkaassa, ATK-vapaassa mökissä ja rentouduimme. Sitten palattiin kaupunkiin, töiden maailmaan. Ajatus oli kirkastunut ja alitajunta vienyt työtä eteenpäin.

Siihen aikaan maallakin kykeni lukemaan paperille painettua sanomalehteä. Nyt olemme mökkipäivien aamuina tutkineet nettilehteä, joka kulkee kaikkialle mukana ja josta ei jää paperia pois kannettavaksi - mutta jonka lukeminen edellyttää pienen konearsenaalin raahaamista. Siihen aikaan tuli talletettua keittiön hyllylle aikataulut, tv-ohjelmat ja palveluhakemistot. Niitä ei enää kerry nurkkiin, sillä netistä saa kaiken tarvittavan ja reaaliajassa.

Jos minä, joka olen näin vanha, addiktoidun näin nopeasti ja helposti, mitä tapahtuu niille, joille netti on ollut koko elämän ajan olemassa?

Ehkä ei mitään sen kummempaa.