torstai 28. toukokuuta 2015

Vaahterapuu

Vaahterapuu, herättää ajatuksia.
Pilvi kulkee pihapuun oksien taitse. Valkoinen poutapilvi sinisellä kevättaivaalla. Vaahtera on täydessä kukassa, suloisen vihreä ja kevään huumaa tuoksuva, toivoa tulvillaan.

Nurmella vaahteran varjossa kurottelevat aurinkoa kohti tulppaanit, lehtien muodostama malja on avautunut, viimeisen kukoistuksensa riettaasti paljastaen. Tulppaanilla, vuoden, kahden kukalla on jo kiire, elämän viimeinen hehku.


Vaahterapuu on ollut paikoillaan yhtä kauan kuin tämä talokin, varmaan kauemminkin. Mutta puillakin on kohtalonsa ja muutaman päivän kuluttua sitä ei enää ole. Ammattimainen puunkaataja poistaa pihan mittasuhteisiin nähden aivan liian suureksi kasvaneen jättiläisen.

Pihapuun lehdet eivät enää ehdi kasvaa täysimittaisiksi, puu ei enää varjosta pihaa kesäisinä päivinä, punaisten ja keltaisten lehtien jokasyksyinen ryöpsähdys jää pois. Miten korkealle villiviini olisi kivunnut, jos se olisi voinut jäädä vaahteran oksille seikkailemaan? Vanhaa naapuria voi tulla ikävä.

Kill Your darlings, tapa rakkaimpasi, neuvotaan kirjoittajaa. Luovu siitä, johon olet kiintynyt, tapa pois se, josta tulee maneeri tai turha toisto. Kirjoita ensimmäinen kappale ensin, pudota se pois, kun juttu on valmis. Pääset suoremmin asiaan. Luovu sumeilematta, tee työsi niin kuin ammattimainen puunkaataja. Viritä liinat ja telineet, kaada pois, karsi rönsyt ja heitä oksat silppuriin. Anna liian suureksi, väärään suuntaan venähtäneelle katkaisuhoito, lopullinen tai osittainen.

Villiviini rönsyilee korkealla.
Hylättyjä ajatuksia tulee harvoin ikävä. Joskus niitä tallettaa välivarastoon, vain huomatakseen, että välivaraston olisi voinut tyhjentää roskakoriin jo ajat sitten. Maailma muuttuu ja ajatukset elävät, tulee uusia ajatuksia niin kuin lehtiä vaahterapuuhun. Ne kukoistavat, hehkuvat, maatuvat. Jos niissä on jotain, ne versovat uutta ja niistä kasvaa taimia, joita taas ajallaan koulitaan ja karsitaan.

Joskus opiskeluaikana löysin kurssikirjan antikvariaatista. Ensimmäinen omistaja oli alleviivannut sinisellä, seuraava ilmeisesti punaisella, joku oli kommentoinut lyijykynällä. Kaikki oleellinen oli alleviivattu: en muista, oliko kakkossivun tekstikään säästynyt kynänvedoilta.

Hyviä ajatuksia ei kannata alleviivata kirjan sivuille. Usein ei edes voi alleviivata, kun lähteenä on lainakirja, palautettava arkiston aarre. Revin paperista suikaleita, sijoitan suikaleen sivujen väliin, kirjoitan ehkä pienen muistiinpanon paperiliuskaan ’täällä virsikirja’ ja työn loppuvaiheessa tärkeimmät lähteet tursuavat paperisilppua. Lopuksi ne nykäistään irti ja kirjat palaavat paikoilleen. Kun seuraavan kerran suunnistan samalle lähteelle – parhaille kirjoille käy joskus näin – liuskat asettuvat eri kohtiin.  Jokaisella työllä ja ajatuskuviolla on omat lainalaisuutensa.

Vanhan vaahteran runko on rosoinen, oksisto avautuu kohti taivasta. Pintaparkki elää valossa, heijastaa ruskaa ja harmaata ja muuttuu illan hämäränä hetkenä lähes violetiksi. Kuoren alla on kova, vaalea ydinpuu, käsintekijän aaarre.

Laatikossani on vaahterapuinen helminauha, aikoinaan käsityönäyttelystä ostettu. Se ei ole pelkkä koriste, vaan muisto. Vanha mies, virolainen, puolusti Suomea ja joutui sodan jälkeen sovittamaan tekonsa vankileirillä. Siellä hän askarteli puusta helmiä, vaatimattomin työvälinein. Suomen suvessa hän muisti vanhat kädentaidot ja rakensi kauniita helminauhoja ja myi ne hinnalla, joka sai ostajan nolostumaan. Mestari on edesmennyt, uusia helmiä ei enää kukaan tee.

Pihavaahteran rungosta tuskin löytyy helminauhoja, toivottavasti jotain muuta kuitenkin.



Tulppaanin sipuleita istutetaan syksyllä taas uusia.