keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Sade, musiikki



Kuuntelen Klassista. Jouset ja puhaltimet vuorottelevat, sitten rummuniskuihin kertyy voimaa ja kepeän iloittelun tilalle tulee ryhtiä. Hengästyttävä vauhti muuttuu rauhalliseksi tunnelmaksi, taas kohoaa jousien tuulenpuuska, sen jälkeen levolliset laineet vaeltavat musiikin pinnalla… Sade äänien maailmassa ryöpsähtelee, tyyntyy, aavistelee, arvaa, aloittaa uuden nousun…

Jos tämä kaikki olisi värejä tai puhetta, minulla olisi tarkat sanat ja osaisin kertoa siitä, mitä koen ympärilläni. Musiikilla on oma kielensä. Andantet, adagiot, lento prestot ja muut, tunnistettavissa latinan tunneilla opituista sanoista ja kauniin soljuvia kuin pienet melodiat. En silti tiedä, osaisinko yhdistää oikeat sanat oikeisiin tempoihin.

Kaikkea ei voi tietää. Kukaan ei tiedä kaikkea. Oleellista ei ole tietää, vaan osata rehellisesti myöntää, ettei tiedä ja uskaltaa kysyä. Ja sitten, käsitellä tieto.

Oleellista on myös tulkita vastaukset. Yksi sanoo aina jotain, sanoakseen, toinen ei puhu, koska pelkää, ettei se sittenkään mene oikein. Jälkimmäiseltä saa parhaan tiedon, kunhan sen osaa suostutella esiin.

Sade kattaa koko taivaan harmaaseen vaippaan. Pihan lätäköissä väreilee. Nurmikko vihertyy. Tämä on kevätsadetta, joka tuo kesän taas askelta lähemmäs. Ulkotöitä ei juuri nyt voi tehdä.



Kuuntelen musiikkia, kauniita ääniä, pianoa, joka laulaa ja tarinoi kuin puiden oksilta sateen jälkeen putoavat pisarat, kun pieni tuulenvire niitä tanssittaa.

Musiikki on ympärilläni, koneen toistamana, näkymättömänä. Paha ja varottava sana tässä yhteydessä olisi äänikulissi. Parempi voisi olla ääniympäristö, miltä maistuisi melodiasisustus? Ei sentään. Musiikki on niin kuin sade, viipyvä, vaihteleva, hyvää tekevä. Miksi kaiken pitäisi olla selitettävää?

Musiikki on myös kauniita, taidokkaita esineitä, niin kuin prahalaisen viuluntekijän tuotteet. Niiden näkeminen ei ole enää välttämätöntä, mutta tavoittelemisen arvoista.