Kun kirjoitan tätä, sunnuntaina 2.marraskuuta, on kulunut 46 vuotta rakkaan äitini kuolemasta. Tänään muistan äitiä, tänä viikonloppuna on ollut pyhäinpäivä. Muistojen kynttilät loistavat taas haudoilla.
Silloin kun suruviesti tuli, oli pyhäinpäivän aatto. Isä soitti, jaksoi kertoa uutisen, me lähdimme isän luokse. Seuraavana aamuna yhdessä Sammatin kirkkoon, kuulemaan sanaa ja saamaan lohtua.
Yhdessä isän kanssa aloitettiin hautajaisten suunnittelu. Ei minulla tällaisten asioiden hoitamisesta ollut kokemusta, vaikka työssä olin jo erilaisia asioita järjestänyt.
Istuimme keittiön pöydän ääressä, kävimme läpi eri vaihtoehtoja, tein ehdotuksia ja isä nyökkäsi hyväksyen tai joskus hyläten. Sanoja meillä ei monta ollut.
 |
Tänään, niin kuin melkein aina kirkkomatkalla, kävin äidin ja isän haudalla ennen kirkkoon astumista.
Kirkon ihmeellinen valo oli samanlainen kuin silloin, vuosia sitten. Ikkunoiden takana viipyivät pilvet, harmaa syksy. Pieni valonsäde tavoitteli kynttiläkruunujen kristalleja.
Siunaustilaisuuden aikana olin katsellut kirkon ikkunoiden takana näkyviä puita, paljaita, yksinäisiä. Puiden hiljainen ryhdikkyys rauhoitti, pystyin kuuntelemaan.
Myöhemmin maalasin puista, niiden muistikuvasta, taulun. Pientä taidetta suuresta kokemuksesta.
Suru ja ikävä ovat asettuneet sielun pohjalle. Enää ei tee samalla tavalla kipeää.
Kun uusi suru keväällä kosketti perhettä, yritin lohduttaa sanomalla, että suru on kuin myrsky, joka aikanaan asettuu. Ajan myötä se löytää paikkansa. Surua ei tarvitse pelätä, mutta aina sen kanssa eläminen ei ole helppoa.
Kun aikaa kuluu, surusta tulee voimavara. Se auttaa, sillä jonakin päivänä samat ankarat asiat kohtaa uudelleen.
Suru on osa elämää. Se on tullut tutuksi, enkä antaisi sitä pois.
