Elämän voima on läheisyydessä. Taidossa olla ihminen
lähimmäiselleen.
Vanhan kirkon penkissä istuttiin lähekkäin. Ei ollut
lämmityslaitetta, ei nokista kamiinaakaan,
ikkunoissa vain yhdet ruudut ja hirsien raoista huokui pakkasella sisään
kylmää. Joku varakas emäntä saattoi kätkeä helmojensa alle savesta valetun
lämmittimen, jonka sisällä paloi kynttilä. Kynttilöihin ei kaikilla olisi ollut
varaa, jos sellaisen olisi jostain voinut ostaakin, pimeän ajan askareissa
sinniteltiin nopeasti palavan ja nokisen pärevalkean turvin.
Aikakirjoihin ei kuitenkaan ole tallentunut, että olisi
kylmää valitettu.
Jokainen tupa oli talvella kylmä ja kolea, vaikka tuli tuvan
muurissa paloikin. Talvi oli pomppatakkien ja pässinpökkimien aikaa, piti osata
pukea, ettei palellut. Ja kyllähän ankarassa työssä karaistui ja oppi kestämään
kylmää. Kirkon penkissä istuttiin tiiviisti vierekkäin, ihminen toisen ihmisen
lämmössä.
Lämmitetyissä, kuivissa huoneissa elävän on vaikea kuvitella
entistä. Sillä se, mikä tulee iholle, on erilainen tunne kuin se, joka ennen
tunkeutui sieluun. Se, että me yhä olemme toisistamme riippuvaisia, tarvitsemme
toistemme läsnäoloa, on onneksi jäljellä.
Läheisyys on aitoa rakkautta. Pariskunta kulkee hellästi
vierekkäin, mies vaimoaan huomaavaisesti luotsaten. Vasta läheltä näet, että
yhteiset muistot ovat jo hiipumassa. Nuoren kihlatun, suloisen morsiamen lemmikinsininen
katse, joka kerran hurmasi ja sai hullaantumaan, harhailee jo muiden
ulottumattomissa. Muisto haalistuu niin kuin kiiltokuva vanhassa vihkossa, elämän
tuuli repii lemmikeistä hennoimmat kukkaset. Rakkaus on muuttunut
huolenpidoksi, mutta yhä se on vahvana tallella.
Kosketusta, ihmisen lämpöä me tarvitsemme koko elämän.
Aitoa, rehellistä halausta, hellää silitystä. Kosketusta sanoilla ja teoilla.
Pian on juhannus. Ajatelkaa, sanokaa kauniita ajatuksia.