maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ihmisen lämmössä


Elämän voima on läheisyydessä. Taidossa olla ihminen lähimmäiselleen.

Vanhan kirkon penkissä istuttiin lähekkäin. Ei ollut lämmityslaitetta, ei  nokista kamiinaakaan, ikkunoissa vain yhdet ruudut ja hirsien raoista huokui pakkasella sisään kylmää. Joku varakas emäntä saattoi kätkeä helmojensa alle savesta valetun lämmittimen, jonka sisällä paloi kynttilä. Kynttilöihin ei kaikilla olisi ollut varaa, jos sellaisen olisi jostain voinut ostaakin, pimeän ajan askareissa sinniteltiin nopeasti palavan ja nokisen pärevalkean turvin.
Aikakirjoihin ei kuitenkaan ole tallentunut, että olisi kylmää valitettu.

Jokainen tupa oli talvella kylmä ja kolea, vaikka tuli tuvan muurissa paloikin. Talvi oli pomppatakkien ja pässinpökkimien aikaa, piti osata pukea, ettei palellut. Ja kyllähän ankarassa työssä karaistui ja oppi kestämään kylmää. Kirkon penkissä istuttiin tiiviisti vierekkäin, ihminen toisen ihmisen lämmössä. 

Lämmitetyissä, kuivissa huoneissa elävän on vaikea kuvitella entistä. Sillä se, mikä tulee iholle, on erilainen tunne kuin se, joka ennen tunkeutui sieluun. Se, että me yhä olemme toisistamme riippuvaisia, tarvitsemme toistemme läsnäoloa, on onneksi jäljellä.

Läheisyys on aitoa rakkautta. Pariskunta kulkee hellästi vierekkäin, mies vaimoaan huomaavaisesti luotsaten. Vasta läheltä näet, että yhteiset muistot ovat jo hiipumassa. Nuoren kihlatun, suloisen morsiamen lemmikinsininen katse, joka kerran hurmasi ja sai hullaantumaan, harhailee jo muiden ulottumattomissa. Muisto haalistuu niin kuin kiiltokuva vanhassa vihkossa, elämän tuuli repii lemmikeistä hennoimmat kukkaset. Rakkaus on muuttunut huolenpidoksi, mutta yhä se on vahvana tallella.

Kosketusta, ihmisen lämpöä me tarvitsemme koko elämän. Aitoa, rehellistä halausta, hellää silitystä. Kosketusta sanoilla ja teoilla.

Pian on juhannus. Ajatelkaa, sanokaa kauniita ajatuksia.



2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lapsuuden kotini oli hirsitalo, vuonna 1939 rakennettu, lähellä rajaa, Karjalassa. Seinien raot oli rakennusaikaan tilkitty tappuralla. Ei ollut lämmöneristeitä ja ikkunat olivat kaksinkertaiset, tuplat, jotka aina lähellä kesää otettiin sisäpuolelta pois ja samalla vaihdettiin puhtaat verhot. Suursiivous oli tehty. Apuna oli joskus kylän vanhapiika. Ei sillä tainnut olla kotiakaan. Kun työpäivät aina saunakamarissa nukkui.

Talvella kamareissa lämpisi pönttöuunit jokapäivä, taisi paukkupakkasella lämmitä kahestikkin ja tuvassa leivinuuni, joka päivä. Tuvan alla oli kellari ja vintillä kylmät rakentamattomat huoneet, jonne me lapset kesällä rakensimme itsellemme kesähuoneet.

Mutta niinkuin Liisa sanoit, ei me paleltu. Ikinä en muista että olisi paleltu. Pirtissä oli aina lämmintä, olkipatjoilla nukuimme ja kiedoimme yöksi itsemme flanelliyöpaitaan ja täkin alle. Pussilakanoita ei tunnettu ja lakanat olivat pellavaisia, itse kasvatettuja, kehrättyjä ja kudottuja.

Taisin lipsua aiheesta. Mutta väkisin tulvahti mieleeni kodin lämpö. Kiitos kirjoituksestasi!
- vivian-
-

Sanataito kirjoitti...

KIITOS
Ihana kommentti! Ihania muistelmia, kiitos, että jaoit ne!
Sammatin Kirkon Kirjaa työstäessäni mietin, kuinka paljon pitää puhua kylmästä ja lämpimästä - ne ovat todella subjektiivisia käsitteitä. Se kirkko, jossa isovanhempieni aikaan käytiin, oli paljon kylmempi kuin nyt. En kuitenkaan löytänyt yhtään mainintaan siitä, että sanankuulossa olisi paleltu. Ihmiset olivat karaistuneita ja osasivat varustautua.
Toivottavasti nyt saadaan vähän lämpimämpiä kesäpäiviä!