Ihmisen lämmössä

Elämän voima on läheisyydessä. Taidossa olla ihminen lähimmäiselleen.

Vanhan kirkon penkissä istuttiin lähekkäin. Ei ollut lämmityslaitetta, ei  nokista kamiinaakaan, ikkunoissa vain yhdet ruudut ja hirsien raoista huokui pakkasella sisään kylmää. Joku varakas emäntä saattoi kätkeä helmojensa alle savesta valetun lämmittimen, jonka sisällä paloi kynttilä. Kynttilöihin ei kaikilla olisi ollut varaa, jos sellaisen olisi jostain voinut ostaakin, pimeän ajan askareissa sinniteltiin nopeasti palavan ja nokisen pärevalkean turvin.

Aikakirjoihin ei kuitenkaan ole tallentunut, että olisi kylmää valitettu.

Jokainen tupa oli talvella kylmä ja kolea, vaikka tuli tuvan muurissa paloikin. Talvi oli pomppatakkien ja pässinpökkimien aikaa, piti osata pukea, ettei palellut. Ja kyllähän ankarassa työssä karaistui ja oppi kestämään kylmää. Kirkon penkissä istuttiin tiiviisti vierekkäin, ihminen toisen ihmisen lämmössä. 

Lämmitetyissä, kuivissa huoneissa elävän on vaikea kuvitella entistä. Sillä se, mikä tulee iholle, on erilainen tunne kuin se, joka ennen tunkeutui sieluun. Se, että me yhä olemme toisistamme riippuvaisia, tarvitsemme toistemme läsnäoloa, on onneksi jäljellä.

Läheisyys on aitoa rakkautta. Pariskunta kulkee hellästi vierekkäin, mies vaimoaan huomaavaisesti luotsaten. Vasta läheltä näet, että yhteiset muistot ovat jo hiipumassa. Nuoren kihlatun, suloisen morsiamen lemmikinsininen katse, joka kerran hurmasi ja sai hullaantumaan, harhailee jo muiden ulottumattomissa. Muisto haalistuu niin kuin kiiltokuva vanhassa vihkossa, elämän tuuli repii lemmikeistä hennoimmat kukkaset. Rakkaus on muuttunut huolenpidoksi, mutta yhä se on vahvana tallella.

Kosketusta, ihmisen lämpöä me tarvitsemme koko elämän. Aitoa, rehellistä halausta, hellää silitystä. Kosketusta sanoilla ja teoilla.

Pian on juhannus. Ajatelkaa, sanokaa kauniita ajatuksia.