Sunnuntaina luettiin profeetta Hoosean kirjasta. Ajallinen
etäisyys on lähes kolmetuhatta vuotta, taival kirjoittajan luo ainakin yhtä
monta kilometriä. Ankaran tekstin lopussa on suvanto, jonka voimallisina
kielikuvina ovat puut.
Libanonin setri, kaunis oliivipuu, kukoistava viiniköynnös,
ikivihreä sypressi. Puut.
Mielikuva ajallisesti ja paikallisesti kaukaisista maista on
karu, hiekkakiven keltainen, tuleentunut. Puut, profeettojen ajan metsät,
kuinka tuuheita ne ovat olleet? Millaiselta on tuntunut niiden siimes, lempeä
varjo polttavan auringon alla?
Puut. Ystävät, elämän kiinnekohdat. Puut, yhä edelleen tärkeät. Pihapuut, joiden turviin me rakennamme elämämme, metsät, joiden rauhaan voi samota.
Lapsuusikkunasta katselin honkapuun latvusta. Sen petäjän on aika vienyt, mutta yhä edelleen tuntuu hyvältä katsella, kuinka tähdet talvi-iltoina syttyvät taivaalle, kimmeltävät kotipihan puissa, oksien lomassa. Saada nukahtaa puiden suojaan, turvaan.
Harmaatakkinen vaahtera on meidän öljypuumme. Sen sato on kuorma kahisevia lehtiä, sen oksiin kasvaa karaktääriä ja karhea pinta vanhenee kauniisti. Kesän varjot tihenevät pihanurmella, vaahteroiden alla. Samaa tunnetta ei tuo koivupuu eikä korkeuksia hapuileva, levoton haapa.
Mökkirannan tervaleppien kanssa olemme vieläkin hieman seurusteluvaiheessa: pitäisikö minun oppia pitämään teistä, te kiiltävälehtiset keikarit vai jatkaa epätoivoisia yrityksiäni juurruttaa tähän maastoon tammia, vaahteroita, pähkinäpensas.
Metsä kehystää mielenmaiseman. Metsä, ikuinen. Tumma, syvä vihreä, joka kaukaisuudessa taittuu siniseksi ja sulautuu jossain katseen tuolla puolen taivaaseen.
Hongistoiset harjanteet – kiitos sanoista, Aleksis Kivi – jotka rajaavat maan ja taivaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti