Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kekkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kekkonen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Suksikansan jäljillä


Pitkät, kuluneet, puiset. Siteen taakse on molempiin kaiverrettu omistajan nimikirjaimet, U K, vasemmassa on siteen lähelle raaputettu himmeä V-kirjain. Oliko se omaa käsialaa, vai adjuntantin. Miehen käsiala on meille tuttu, niin piirrettynä kuviona kuin vertauskuvanakin. Pitkän uran aikana yksi asia pysyi: Kekkosen käsiala. Vaikka ikää karttui ja sairaudet kiusasivat, nimikirjoitus säilyi selkeänä ja luettavana, kirjaimista sai tolkun. 

 

Näillä suksilla on Urho Kekkonen hiihtänyt, muut tulivat perässä. Samanlaiset tummanpunaiset Järviset on ollut monella suomalaisella, presidentti oli kansanmies. Suksimuseon mustavalkokuvissa sauvoihin nojaa anorakkipukuinen, pipopäinen mies. 


Eräänä päivänä oli hyväksyttävä tosiasia: nyt oli sivakoitu viimeinen hiihto, luotettu lääkäri joutui tuomaan viestin. Museon vitriini muistuttaa tästäkin. 

 

En tiedä, millaista on olla tämän omapäisen, itsepäisen kansan johtaja. Joku rakastaa palavasti, toinen inhoaa yhtä intensiivisesti. On siinä ollut miettimistä, ehkä vieläkin. 


Yksinäisellä hiihtolenkillä, suksien suihkiessa hangella on ollut aikaa ajatella – tai ottaa etäisyyttä päivän ongelmiin. Täytyy vain pitää perässähiihtäjät säällisen matkan päässä. Happea, pakkasta ja kevätaurinkoa, oivallinen resepti sielun ja ruumiin vaivoihin. Edelleenkin.




Kun synnyin, presidenttinä oli Paasikivi. Pula-ajan lapselle presidentti oli kaukainen ja etäinen asia. Kun aloin hiukan enemmän ymmärtää maailman menosta, presidentiksi oli valittu Kekkonen. Kun tulin äänioikeusikään, presidenttinä oli edelleen Kekkonen, neljättä kautta. Pääsin äänestämään presidentinvaaleissa vasta, kun Mauno Koivisto oli ehdokkaana. 

 

Ensimmäiset omat sukseni olivat kauniin ruskeat, tulella tervatut Karhut, sitten tuli siniseksi maalattuja sälesuksia ja lopulta lasikuitua tai muovia tai mitä ne kaikki materiaalit ovatkaan. Siteet olivat ensin voitot, sitten rotanloukut ja isä teki kuumalla rautapiikillä kolot monojen kärkiin. Voittositeet olivat parhaat, ne toimivat aina. 


Saariselän Riekonlinnan pieneen, mutta mielenkiintoiseen suksimuseoon on talletettu kuuluisien hiihtomiesten välineitä. Yhteiskunnan rakentajat ovat kiertäneet myös latuja ja laturetkiä. Mukana on naisiakin, Hilkka Riihivuori ja Marja Paloheimo. Pisimmät sivakat on Juha Mieto tallettanut kokoelmaan. 


 

Suksien kehitys esitellään tervatusta puusta muoviin ja superluokan materiaaliyhdistelmiin: vanhat hikilaudat voitiin kierrättää vaikka juhannuskokkoon, nämä uudenaikaiset – mitä niille tapahtuu, kun aika jättää? Tai kun muoti tai aika rientää ohi ja uudet innovaatiot sujahtelevat matkoihinsa omilla laduillaan? Pienimuotoisia suksimuseoita saattaa olla useampiakin, pitäisikö käydä tutkimassa seniorikansan liiterit ja vajat? 


Suksimateriaalien kehitystä, mukana myös kumia pohjaansa saanut
Karhu Multigrade sekä materiaalin kehittäjä, Timo Laurila. 

Siellä, missä vielä on lunta, ladut tehdään koneilla, helpoiksi hitaan mummotyylin hiihtäjällekin. Sukset kapenevat kapenemistaan ja siteet eivät enää ole vain kiinnipitimet, ne ovat siteen ja jalkineen muodostama ykseys, jossa kaikkien osien on oltava sukua toisilleen. 


Hiihtoharrastaja Matti Vanhasen kokoelmaa. 


Korona-ajan Saariselkä on hiljainen – marraskuun viimeisellä viikolla lunta on vielä vähän ja vain lumetettu latu Saariselän ja Laanilan välillä on käytössä. Presidenttien tai muiden hiihtomiesten jäljille ei helposti pääse, miesvoimalla poljetut maastoladut puuttuvat – eikä niitä enää olisi, latukoneet ovat tulleet maisemiin. Tai ainakin, kohta ne tulevat, kunhan vielä vähän sataa ja kunhan ehditään lumettaa.