Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lappi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lappi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. lokakuuta 2022

Pohjoisen tunne ja maiseman kutsu

Talvi pelkistää maiseman. Riipii lehdet, paljastaa oksien muodot ja puiden hahmot. 

Värit sulautuvat vähitellen valkoiseen, hopeaan, harmaaseen.  

Yöt pitenevät ja valosta jää vain kimmellys, vastaus kaukaiseen valoon, heijastus. 

Huurteisella polulla askeleet rahisevat, jäätyneen sammaleen pehmeä kuiskaus saattaa kulkijaa. 





Keravan taidemuseo Sinkka esittelee loppuvuoden ajan Kirsi Kaulasen veistoksia. Valkoisia, hopeisia, hohtavia kuvia pohjoisesta luonnosta. Näyttelyn nimi on Pohjoinen myriadi, se tuo katsojan ulottuville Tunturi-Lapin maisemien yksityiskohdat, kiveliöiden kukat ja varvikot. 

Taideteokset ovat vahva puheenvuoro aran arktisen luonnon puolesta. 

 



Kirsi Kaulanen on laserleikatun teräksen taitaja. Veistokset hohtavat jäänkirkkaina, mutta ne eivät sula museon valoissa: näyttelyvieraiden tulee jättää päällysvaatteet naulakkoon ja kulkiessaan varoa teosten mahdollisesti teräviä reunoja. Ripustus on väljä, teräksestä veistettyjen hahmojen lomassa on helppo liikkua. 




Veistokset leijuvat avarassa tilassa, niiden pinnoilla leikkii valo, varjot ja heijastukset muuttuvat, kun taideteos liikkuu hiljaa ilmavirrassa. Yläkerran salien tummat taustat päästävät töiden hahmot oikeuksiinsa. 

 

Valot on suunnitellut Sara Leino, taustalla soi äänisuunnittelija Teho Majamäen ja säveltäjä Lauri Porran yhdessä luoma musiikki, salaperäinen äänimaisema. 

 

Pohjoinen maisema kiehtoo ja kutsuu.  




 

Presidentti Mauno Koiviston tulevan muistomerkin pienoismalli.


 

 

Kuvat Keravan Taidemuseo Sinkan näyttelystä, luontokuvat Sammatin syysmetsästä. 

 

 

torstai 12. syyskuuta 2019

Maailma keikahti – ja mitä siitä sitten seurasi


Kaikki tapahtui sekunnin sadasosassa. Olin astunut pehmeän lumen peittämälle kivikovalle jäätikölle, jalka luisti alta, yritin vaistomaisesti työntää kättä eteen... Se oli sitten siinä, se koiran aamulenkki. Onneksi pikkumusta oli jo hoitanut kakkahommat ja pruiskautellut  kavereille tarkoitetut viestit lumipenkkaan. Ensiapuun!

Oikea ranne kipsattiin ja lääkäri kirjoitti sairaslomaa. Hyvä että kirjoitti, kättä särki ja kipsin kanssa tuntui tukalalta olla ja elää. Murtunut ranne ei ole mikään maailmanloppu, mutta keski-ikäiselle tädille se on tuntuva hidaste. 

Keikahduksesta tulisi elämään käänne, kahden uuden polun alku.
Päivystyspolilla odottaessa näkymät eivät olleet näin valoisat.


Ensimmäinen uusi polku 

Viikon kuluttua kipsauksesta olisi lähtö Leville. Mökki oli varattu, junaliput onnistuttu ostamaan, kavereiden kanssa sovittu… Lääkäri antoi luvan matkustaa, mutta en saisi hiihtää. En varmaan olisi osannutkaan. 

Matka sujui, jotenkin. Juna seisoi Pännäisten asemalla pimeyden keskellä hyvän tovin ja tuskin koskaan on mikään tilanne niin paljon pänninyt kuin juuri silloin, makuuvaunussa, nukkuvia matkatovereita kuunnellessa, Pännäisissä. Anteeksi pohjalaiset, mutta rannetta särki lujaa, yölläkin. 


Ladulle ei ollut asiaa, mutta kylälle kyllä, perhe auttoi kengännauhojen solmimisessa. Aurinkoisia talvipäiviä ei kannattanut tuhlata sisällä istumiseen, pieni liike piti jomotuksen aisoissa. Laskettelusauva antoi tukea.

Päätin kysellä välittäjiltä lomaosakkeista. Se olisi takuuvarma ajankulu. Jos kaikki se, mitä lomaosakkeista olin kuullut tai lukenut, pitäisi paikkansa, myös täysin riskitön harrastus. Tuskin ’löytäisin’ mitään. Alku sujuikin suunnitelmien mukaan.  


Kolmantena päivänä minulle esiteltiin loma-asunto, joka vaikutti lupaavalta. Neljäntenä päivänä tapasin rakennuttajan ja pääsin tutustumaan taloon. Yritin kysyä mahdollisimman inhottavia kysymyksiä, tyhmiä kysymyksiä. Laskettelusauva kaverina teki olon kömpelöksi,  pelkäsin koko ajan rikkovani jotain. Kaikkiin kysymyksiini sain hyviä ja järkeviä vastauksia. Talokin säilyi ehjänä. Eihän tässä näin pitänyt käydä. 


Seuraavalla viikolla kotiinpaluun jälkeen teimme kaupat. Pankki auttoi paperisodassa (pankkipalvelua oli vielä siihen aikaan). Allekirjoitin oman osuuteni vasemmalla kädellä. Kaksi virkailijaa todisti horjuvan röhvellyksen nimikirjoitukseksi. 

Jos et usko, kokeile. Kirjoita nimikirjoituksesi oikealla ja vasemmalla ja vertaile. Siis, jos et ole niitä miehiä, joiden puumerkistä ei erkkikään ota selvää, onko se etunimi vai sukunimi vai liekö sana ollenkaan. 


Me olimme vastoin kaikkia odotuksia ostaneet seitsemäsosan paritalon puolikkaasta, valaistun ladun lähellä, kävelymatkan päässä gondoleista ja kylän keskustasta, Me, joiden ei ikinä pitänyt sortua, meistä tuli lomamökin osaomistajia.  

Aluksi oltiin lomilla ja jos hallintavuorolista salli, pitempinä pyhinä Lapissa. Lasten kanssa tai kahdestaan. Kavereiden kanssa tai kahdestaan. Kun lomat loppuivat ja jouduimme eläkeläisinä tekemään kaiken omalla ajalla, vietimme loma-asunnossa kaikki jokseenkin  järkevät lomaviikot. Parhaina vuosina viisi viikkoa tunturissa. Useimmiten kahdestaan. Retkivarusteita kertyi alakerran asukaskomeroon: kakkossukset, hiihtoreppu, varaliinavaatteet, marjaämpäri ja -poimuri.


Muutamana vuotena mietimme, miksi kierrämme samoja Levin latuja talvesta toiseen. Useammin olimme kai kuitenkin onnellisia siitä, että kaikki oli tuttua ja odotuksenmukaista, ladut ja palvelut kunnossa. 

Lappiin matkustaminen on tekniikkalaji. Ihmiselle, joka ei osaa olla varautumatta kaikkeen, se on hikinen haaste. Sää voi olla fantastinen, sateinen, myrskyävä, aurinkoinen, jäätävä, katastrofaalinen tai toivoton. Viikon jälkeen huomaa, että yhdeksänkymmentä prosenttia matkavarusteista on ollut liikaa. Arvatkaa, olenko oppinut…


Lappiin on meiltä noin tuhat kilometriä. Talvinopeuksien aikaan se tarkoittaa ainakin kahtatoista puuduttavaa ajotuntia. Minimitauot, tankkaukset.

Kohtuullisella ajomatkalla selviää, jos saa autopaikan junasta. Yleensä ei saa. Perjantai-ilta on suosituin matka-aika, juhlapyhien autopaikat varataan heti, kun ne tulevat myyntiin. Tai ainakin ennen kuin me tiedämme, miten ja missä pyhät vietetään. Matkalaisia on yhä enemmän, autojunakapasiteetti ei tunnu lisääntyvän samassa suhteessa. 


Matkalla voi yöpyä Oulussa tai Torniossa tai … jos saa hotellihuoneen. Yleensä saa, mutta hinta onkin eri juttu. Lentäen – pienen muuttokuorman kanssa? Liinavaatekassin ja suksien kanssa? 

Kevättalvisella puiston polulla alkoi tarina, joka saattaa pian saada uuden käänteen. Yhdentoista tyytyväisen vuoden jälkeen olemme päättäneet luopua loma-asunnosta Lapissa. 


Asunnossa ei ole mitään vikaa. Huolto pelaa, kämppä on kunnossa, naapurit mukavia. Levi on vireä ja palveleva lomakeskus. Koutamaa on edelleen rauhallinen alue. Keskusta on lähellä - monet uudet lomarakennukset ovat paljon kauempana kylän riennoista kuin meidän tukikohtamme. 

Ehkä miestä on tullut vanhoja? Olemme kyllästyneet pitkään automatkaan, pimeisiin teihin, juniin, joihin myydään vain eioota, puuduttavaan istumiseen. 

Välittäjä lupasi, että Levihovi 4 F on netissä loppuviikosta. Katsotaan, miten käy.  https://www.habita.com/kohde/623590

Tarina, joka alkoi murtuneesta ranteesta noin yksitoista vuotta sitten, saattaa saada uuden käänteen. 



Ja toinen tarina oli? 

Kun soitin ystävälleni Marja Seppälälle ja kerroin olevani kipsissä, Marja tokaisi suorasukaisesti: vasen käsi toimii, kirjoitat Kirkhakkiseen. Ehdit kyllä, seuraavaan numeroon on aikaa. 

Marja – nyt jo edesmennyt – oli paras kotiseutuystäväni. Tehtiin yhteisiä juttuja, puhuttiin ja suunniteltiin. Jos ei tavattu henkilökohtaisesti, meilit sinkoilivat, nettikeskustelut jatkuivat joskus yöhön asti. Jaettiin tietoja ja linkkejä tietolähteisiin, ideoitiin, kerrottiin ajatuksia ja mielipiteitä. Ventiloitiin, vaikka sitä sanaa ei vielä ollut edes keksitty. Marja toimi luotettuna esilukijana ja kommentaattorina.


Marjalle ei voinut sanoa ei. Jotain pystyi sentään tinkaamaan. Pyysin, että saisin itse valita aiheen, käsittelytavan ja tyylin, kirjoittaa niin pitkästi tai lyhyesti kuin haluaisin tai asiaa olisi. Ei tarkkaan määriteltyjä työtekstejä, vaan vapautta. Marja suostui kaikkeen.  

Kirjoitin ensimmäisen juttuni Kirkhakkiseen sananmukaisesti vasemmalla kädellä. Seuraavaa työstäessäni sain jo molemmat kädet käyttöön. Ja sitä seuraavaa ja seuraavaa…

Yhteistyö Kirkhakkisen kanssa on jatkunut. Kiitos, Marja! 

On ollut ilo kirjoittaa. Joulukuun numerossa tavataan. 




Jutun kuvat viikon 37 ruskasta Levillä.

Kirkhakkinen on Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry:n puolivuosittain ilmestyvä julkaisu. Saatavana Lohjalta, ainakin Kahvila Liisasta, kivikirkon naapurista. 

 https://www.habita.com/kohde/623590

torstai 18. huhtikuuta 2019

Numeroituja ja numeroimattomia

 

Unta riitti ja nälkää. Lumen nälkää, auringon nälkää, valoisan ajan nälkää, jänkhän koivujen kohtaamisen nälkää, luonnossa olemisen, valon katselemisen nälkää. 
Viihdyttiin ladulla, viivyttiin löylyissä. Nautittiin, oltiin. Hiljaisuudessa. Kirjoittaminenkin taisi jäädä hetkeksi tauolle.

Talven paras hiihtoviikko on jo historiaa. Aamulla rapean luistavat ladut, päivemmällä vähän pehmeämpää väylää, monta päivää valoa, aurinkoa ja illalla pitkään valoisaa. Kiitos tunturikylän huoltoporukalle. 


Talven parhaat viikot ovat samalla ne toivottomimmat. Autojunapaketit on myyty aikoja sitten loppuun, on ajettava pohjoiseen. Nelostietä, sitten Väylän vartta tunturiin. Puuduttavia suoria, metsätaipaleita, pieniä kyliä suurine liikenneympyröineen, taukopaikoilla ruuhkaa. 
Emme olleet ainoita, jotka etelän keväästä suunnistivat, viimeisille laduille. 


Tienvarret puhuivat, meillekin. Matkalaisia houkuttelivat, ohikulkijoille vakuuttelivat, jyrisivät, pönöttivät, lupailivat parhaintaan, nämä kaikkein kansalaiskuntoisimmat kansalaiset, numeroidut ehdokkaat. 

Isoja julisteita, vielä isompia läyhäkkeitä, pieniä plakaatteja ja kaikkea siltä väliltä. Joku oli vallannut paikan vaihtuvasta valotaulusta, joku pystyttänyt kuvansa linja-autopysäkille. Varmuuden vuoksi useampaan tolppaan, jos vaikka olisi linjuriin ruuhkaa. Mahtoi se olla raikasta vaihtelua pienille koulubussin odottajille.

Oululainen insinööri oli uhrannut kauneimmat kapionsa, painattanut niihin kuvansa ja nimensä, ripustanut koko komeuden tienvarren koivuihin, metsikköihin, pellolla jököttäviin peräkärryihin. Ei niillä jättilakanoilla ihan sitä vetovoimaa tainnut olla, jota toivottiin tai jota kampanjan mittasuhteet olisivat edellyttäneet – tosin tämän kaiken me tulimme tietämään vasta, kun hiihtoloma oli jo hiihdetty. Pienemmilläkin plakaateilla päästiin parlamenttiin. 

Nimet vaihtuivat äänestysalueen mukaan. Oliko joku oikeasti ollut eduskunnassa vai oliko noviisina sinne pyrkimässä? Nimet eivät kolahtaneet – toivottavasti oman alueen väki tiesi paremmin. Me olimme jo äänemme antaneet. 



Laduilla riitti väkeä. Taukopaikoilla vertailtiin suksia ja puhuttiin reittivalinnoista. Kaakaokoneet porisivat, kahvia ja mehua kului mukikaupalla ja munkit nostettiin pöytään vastapaistettuina. Politiikka ei ladulle asti yltänyt.

Ylläs-Levi -hiihto toi lisäväriä maisemaan, salskeaa, komeaa ja hyväkuntoista lisäväriä. Hiihtoseurojen verkkareita, vähän virttyneempien tunturisusien lomassa, vauhtia. Hitaan mummon hiihtovauhti ei ollut näille pojille ongelma, aina välillä joku viiletti ohi, vauhdikkaasti, tyylikkäästi, turhia kiukuttelematta. Ladun varressa testattiin suksia, ladulla hiottiin kuntoa. 


Viikon 15 lauantaina nämä suksiveikot saivat omat numeronsa, yhden päivän ajaksi. Me olimme jo matkalla kohti etelää, illalla katsoimme Areenasta, miten kisa oli sujunut. Hyvin, loistavan sään vauhdittaessa matkantekoa. Millaiset maisemat! Ikävä oli heti, vaikka laukut olivat vielä purkamatta, pinkeinä ylimääräisistä varusteista. Pakkaajana olen toivoton pessimisti. 

Maalisuoraa, lumetettua Hissitietä. 
Vaalipäivän aikana palauduttiin, pyykättiin, järjestettiin elämää arkiseen kuosiin. Illan tuloslähetys kertoi, miten eduskunnassa oli tapahtunut sekä sukupolven- että sukupuolenvaihdos. Konkarit olivat jääneet tai jätetty pois aktiivipalveluksesta, naiset olivat vallanneet heille kuuluvia paikkoja. Kansanedustuslaitoksen pitääkin olla läpileikkaus kansasta, ainakin likiarvio. 


Me, suurten ikäluokkien hankalat edustajat, me, jotka aina ja kaikkialla olimme tiellä ja tukkeena, me olemme viimeistään huomenna se poikkiteloin asettuva kansanosa, josta tulee pelättävä pommi, vanhuspommi. 

Vallankahvassa meidän ikätovereitamme on nyt vähemmän kuin koskaan. Olkaa hyvä, nyt on nuorempien vuoro näyttää, miten he homman hoitaisivat. Sen saman jutun, jota me aikanaan yritimme saada järjestykseen, entisten jäärien kiusaksi. Ans kattoo, miten yhteiskunta voi. Saattaa olla, että maailma tasii. 


Tunnen joitakin urheilijoita, tunnen muutaman harvan poliitikon. Huipulle pääseminen lienee molemmille yhtä vaativaa ja työlästä. On opittava häviämään, ennen kuin voi oppia voittamaan. Jos voittaa, on osattava ottaa menestys vastaan oikealla tavalla. Nöyränä ja kiitollisena, kaikesta huolimatta. 

Olen tutustunut urheilijapersoonallisuuksiin, joiden ei ole tarvinnut painattaa nimeään lakanoihin tai julisteisiin, ansiot ja saavutukset ovat riittäneet. Olen saanut hyvää mieltä ja nostetta kokeneen, elämää nähneen voittajan puheista ja persoonallisuudesta. 

Tunturisusi vai kokouskonkari? 
Päätelkää itse. 
Numero niillä on joskus kaikilla, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä itsestään numeroa.  



sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Turhaa tavaraa eikä muutenkaan mennyt ihan niin kuin …


Kun yskittää kesken kuvaamisen... 
Pakattiin ja lähdettiin kohti tunturia. 

Kaikkea tuli taas ihan liikaa, niin kuin aina tulee. Suunnilleen puolet, mutta mistä oppisi tietämään, kumpi puoli? Voi palella tai voi olla kuuma. Voi ajautua ihmisten ilmoille tai jumittaa mökissä ja katsella taivaalle. Voi, voi, voi, kaikkea voi. Osansa tekevät olosuhteetkin, joihin ei koskaan voi täysin luottaa. Siksi, kertyy. 

Ennen tunturiin lähtöä osallistuttiin syntymäpäivään. Onnea vaan, Taimi, kiitos juhlista ja lauluista. Siitä menoksi, kohti Oulua. Navigaattori varotteli yhtenään autoruuhkasta, jota oli ja ei ollut, varoituksista huolimatta ja niistä piittaamatta. Jyväskylän pohjoispuolella tahti alkoi hiukan harveta. Ouluun tultiin iltamyöhään, täyteen hotelliin, jonka käytävillä telmi lapsia suomeksi, venäjäksi, englanniksi. 

Aamuhämärissä tien päälle – Oulussa ei ole täyttä kaamosta, mutta päivänvalon aika on lyhyt ja sumuinen. Vaikka herää myöhään, ehtii hämärään. Miksi muuten pakkasin mukaan aurinkolasit? Vihlovan viileän tuulen varalle, vaikka tuulesta ei ole tietoakaan…


Tunturissa kaikki oli tutuilla kohdillaan. Ladutkin, vaikka luomumeininki olikin osittain vallalla, kaikkialle ei vielä ollut satanut niin paljon, että tampparit olisivat saaneet hyvät syvät urat vedettyä. 

Ensimmäisenä iltana isäntä hiihti otsalampun valossa ja itse sahasin edestakaisin valaistulla pätkällä, kokeilin suksia ja mallailin sauvoja. En edes ollut unohtanut varalapasten varalapasia, hyvä minä! Pipojakin oli, muutama. Kauluri kaverina. 

Seuraavana päivänä tositoimiin. Paksusti päälle ja pakkaseen, tätä oli jo odotettukin. Liekö alkukankeutta vai huonoa peruskuntoa, mutta suksi luisti verkkaan ja kysyi voimia. Talven ensimmäinen kokonainen kymppi, eihän sen vielä tarvitse mestariteos olla. Tuskin mestariluokkaa on viimeinenkään, mutta se on vielä kaukana, jossain viikkojen takana. Ehtii. 


Illan edellä vilutti. Varmaan, koska olin ollut tottumattomana taipaleella. Vaikka eipä se ensimmäinen kymppi koskaan ennenkään voimille ottanut. 

Seuraavana aamuna totuus alkoi selvitä. Ei lähdetä vierailulle naapurikylään, ei mennä kylälle, ei ladullekaan. Peiton alle ja tyynyä kuuntelemaan. Jospa se siitä. Laitetaan sauna lämpiämään. 

Huovishuumorin melkein parhaita on Lentsu. Katala virus tekee systemaattista tuhoa kunnanpomojen pönäkässä ykkösketjussa, ei säästä yhtään miestä, olivat miten arvokkaita tahansa. Lentsu on hyllyssä, etelässä, Kylän koirien ja Puukansan tarinan naapurina, mitä se siellä, minä tarvitsen huovislääkettä tähän oloon! Mietin sameassa päässäni, oliko se niin, että lentsu kiersi äijänkutaleesta toiseen, kellisti tautivuoteelle ja emännät saivat paapoa ja passata. Olenko minä nyt feministi, kun mies on joltisessakin kunnossa ja minua lentsu kiusaa? 


Turvauduin matka-apteekin buranoihin ja keräsin voimia uudenvuodenillan ulkoiluun. Ei se varmaan tappaisi, jos ei antaisi tilaisuutta ja voisi se raikas ilma auttaakin. Ja varmaan tämä on huomenissa jo ohi. Onneksi oli otettu pillereitä matkaan. Taaperrettiin talvitiellä kylään, juotiin glögiä ja katsottiin tulitusta. Keskiyöllä lumenvalossa mökille, läpi sinisen maailman. 


Ei se huomenissa ohi ollut. Vuosi valkeni räkäisenä ja yskäisenä, mutta telkkarissa puhui Sauli ja tanssivat maailman parhaat ballerinat, jouset soutivat valssia ja Tonava välkkyi… Minähän halusinkin nähdä kaiken tämän! Ehtii sinne ladulle huomennakin, jospa tämä siihen mennessä. Nyt nakotetaan telkkarin ääressä. Illalla voisi saunoa. 

Sitten alkoi tulla uutisia Aapelista ja muista sään oikuista. Tunturissa tasaisen sakean harmaa pakkassää. Jäimme kuuntelemaan vielä ainakin päiväksi, josko tauti talttuisi ja sää tokenisi. Myterin sekaan ei tarvinnut lähteä. Ja jospa tämä jo huomiseksi. 


Tropit alkoivat käydä vähiin ja mielessä kävi, että mökki ehkä olisikaan oikeasti viileä, vaan emäntä kuumeessa ja niin ostettiin mittari. Sitä ei ollut tullut matkaan, kun ei ollut alaikäistä matkaseuraakaan. Kuumetta se oli, lämmitys toimi moitteettomasti. Jospa se lentsu huomenna hellittäisi. 

Seuraavana päivänä isäntä varasi ajan Pihlajalinnasta ja hoitaja otti lempeästi vastaan. Antoi kipulääkettä, laittoi hengittämään lempeää höyryä, lääkäri tutki, kuvattiin ja taas tutkittiin. Lentsu se on, sitkeänsorttinen, mutta parantuu aikanaan eikä jätä jälkeensä kuin harmituksen missatuista hiihtolenkeistä.

Kassalla sain esimakua siitä, mitä sairaudenhoito oikeasti maksaa, jos sen itse maksaa eikä verobyrokratian kautta, mutta olin myös kokenut, miten mukavaa oli olla potilas ja heittäytyä huolenpidon huomaan. Hetkeäkään ei tarvinnut olla asiakas, jonka täytyy alati valppaana valvoa, että saa kaiken tarvittavan, vaikka ei edes aina tajua, mitä tarvitsee. Tuskin tämä vielä huomenna ohi olisi. 

Seuraavana aamuna survoimme tavarat kasseihin ja ikeakasseihin ja tumppasimme auton täyteen kaikkea sitä turhaa kamaa jota ei ollenkaan olisi tarvinnut raahata mukana, jos olisi tiedetty, mikä perillä odotti. Ja ehkä, vaikka olisi tiennytkin. 

Ajettiin (tuhdissa dopingissa) kotiin ja maa oli luminen ja harmaa, suurimmat Aapelin tuhot oli raivattu pois tai ne eivät olleet osuneet reitin varrelle. 


Ai niin, Strömsöössä?  
En minä siellä ole koskaan käynyt, paitsi näköradion välityksellä. Sujuuko siellä kaikki aina niin kuin pitää vai onko niin, että meille näytetään vain onnistumiset? Osaavatko ne pakata oikein? 

Kaikki kuvat siltä ensimmäiseltä lenkiltä.  Jokunen onnistuneempi joukossa. 

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Kotomaan kasvot


Juna kolkkaa kohti pohjoista ja matkalainen nukahtaa vaunun heijaavaan liikkeeseen. Viimeisille lumille, vielä hetkeksi, kevääseen. Läpi kylien ja kaupunkien, pihavalojaan sytyttävän, kotiensa valoja sammuttelevan, nukkuvan Suomen. Jossain joku valvoo. 

Aamu herättää kalpeaan kajastukseen ja sitten huomaa, kuinka radanvarren metsässä on yhä suurempia lumisia lämpäreitä, matkan edetessä lumen määrä lisääntyy. 


Tunturissa on lunta, mutta latukoneet kiertävät enää vain osan väylistä. Se riittää, sillä öisinkin plussan puolella pysyvä lämpötila saa latu-urat pehmenemään. Lumen tampattu pinta antaa suksen alla notkahtaen periksi ja välillä sauva sujahtaa syvälle lumeen. Vedet alkavat virrata laaksoihin, enää eivät purot myönnä hiihtäjälle etuoikeuksia. 


Ilma on lopputalven päivinä pilvipoutainen, sumuinen. Ajoittain satelee ja kosteutta nousee myös lumen pinnasta. Ounasjoen uomassa näkyy jäätä ja vapaana virtaavaa vettä. Tuonne ei enää uskaltaisi. 

Tutut puut suolla, tuttu taukopaikka tien päässä, avara taivas lumisen lakeuden yllä. Vielä kerran, vielä, vielä … kunnes on aika lähteä takaisin kotiin. 


Kotimatka ajetaan, tuttua tietä. Ensin Väylän vartta, sitten lakeutta ja keskisen Suomen metsätaipaleita ja korkeuseroja. Jäätyneitä ulapoita, vapautuvia ja vapaita vesiä, hymyäviä järviä. Jyväskylän jälkeen alkavat taas hongistoiset harjanteet. Kun päästään moottoritielle, määränpää on jo lähellä. 


Pohjoisen tien vartta kirjovat lumiset laikut, muutama poro seikkailee tiellä, mutta ohitukset onnistuvat. Valoisaa riittää koko päiväksi, perille asti. 


Kun matka etenee, lumi vähenee, mutta tien varrella näkyy edelleen vaaleita laikkuja. Muovipusseja, pahvimukeja, pulloja, roskaa. Pakkaukset ovat kirvonneet kädestä, niin kova kiire on ollut eteenpäin. Muovia, paperia, metallia, kaikkien materiaalien yhdistelmiä. Haalistuneita ja kirkkaanvärisiä pakkauksia, roskia, roskia. Tavaraa, joka ei maadu tai joka maatuu äärimmäisen hitaasti, mutta kauhtuu ja likaantuu nopeasti, jää kevyenä lillumaan maan pinnalle. Roskaa, joka saa kauneimmankin maiseman näyttämään kaatopaikalta. 

Matkapäivän maisemassa enimmät roskat ovat etelässä. Löytyykö pohjoisen pientareilta samanlainen roskamäärä, kun lumet ehtivät sulaa? Ikävä uhkakuva. 



Muovittoman maaliskuun aikana huoli muovin käytöstä ja kierrätyksestä tuntui joskus ylimitoitetulta. Eihän muovi ole meille suomalaisille ongelma. Tai oikeammin: muovin ei todellakaan pitäisi olla meille ongelma. Tässä maassa on tehokas ja edelleen tehostuva järjestelmä, jossa muovi voidaan joko kierrättää ja käyttää uusiksi tuotteiksi tai polttaa. Muovin kotipolttoa ei suositella, mutta asianmukaisissa polttolaitoksissa siitä voidaan tuottaa arvokasta uusioenergiaa. Valistusta ja hyviä neuvoja on riittävästi tarjolla. 


Muualla maailmassa ongelma voi olla vielä isompi, mutta Suomi on meidän isänmaamme, yhteinen perintömme ja kokonaan meidän vastuullamme. Harvaan asutun maan tieverkon varrelle mahtuu liikaa likaa. 

Tyhjä muovipullo on niin kevyt, että sen kyllä jaksaa kantaa pois maastosta, jos on sen sinne täytenä jaksanut viedä. Muovipussi on vielä kevyempi ja helppo rutistaa pieneen tilaan. Tämän maan muoviongelma ei ole muovi, vaan muovin käyttäjät. Välinpitämättömät roskien heittelijät. Piittaamattomat roskaajat. Valistumattomat. 



Seitsemän veljestä päättyy komeaan loppulukuun, jossa Aleksis Kivi kertoo veljesten myöhemmät vaiheet, askel askeleelta. Jukolan Eero, miehuusvuosiensa korkeudessa, on valistuneen ja valppaan suomalaisen miehen esikuva. 

Sillä sitä halua ja pyrkimystä, jota Jukolan Eeron kuvaan on liitetty, sitä soisi löytyvän enemmän nykyajan suomalaisistakin. Roskaamisen lopettaminen olisi yksi niistä teoista, jotka edistävät yhteisen kotimaamme onnea ja parasta. 

”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. ”
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, neljästoista luku, 1870. 


 Kuvissa ei näy roskia. Lukijani ovat valistuneita ihmisiä ja tietävät, miltä ne näyttävät.