Joku on hajottanut viimeisen lumikasan. Hiekan peitossa
lymynnyt aurantyöntämä sulaa vauhdilla. Käsissä tuoksuu/haisee/lemahtaa
kumihanskojen ja tehopesuaineen inha sekoitus. Terassikalusteet on puhdistettu
talvesta ja menneestä syksystä. Pitää vielä kerran pestä kädet. Ja vielä. Jospa
jo seuraavalla kerralla tuoksuisi eikä haisisi. Ja sitten, päivitetään.
Nyt on kaupunkiekskursion aika.
Juna, siis lähi-
Aikataulut ovat muuttuneet ja kulkuvuorot harventuneet.
Vipellän asemalle täydessä touhussa ja joudun kuluttamaan asemalaiturilla VIISI
(lue: 5) minuuttia ainutkertaisesta elämästäni. No, onhan se tietysti niinkin,
ettei lähtevää junaa juoksemalla kiinni saa, hyvä olla ajoissa.
Pitää päivittää
vanha, vuosien kuluessa toiseksi luonnoksi kiteytynyt aikataulumuisti. Sijaitsee korvien välissä, ei
ole viime vuosina vaatinut huoltoa. Vaikka maailma kaatuisi, Ärrä saattaa olla
aikataulussa…
Moni aikataulu on muuttunut. Vaikka kaikki keikaukset eivät
olekaan suuria, ymmärrän ihmisiä, jotka ovat tolaltaan niiden takia. Itsekin
melkein kuulun näihin niuhoihin. Tai siis melkein myönnän, että.
Paluumatkalla, samalla raidevälillä
Kotiinpäin junaillessa en yleensä katso aikatauluja. Siihen,
joka on nopeimmin perillä. Tällä kertaa se on Koo. Vaikka Koo hukkaa aikaa
kaikenlaisilla asemilla, tämä vuoro on kuitenkin nopeammin perillä Ratakaupungissa
kuin Ärrä, joka ajaa muutaman pysähdyksen taktiikalla, mutta antaa tähän aikaan
päivästä Koolle monen minuutin reilun etumatkan. Tämän korkeampaa matematiikkaa
minä en sitten enää osaa.
Olen uppoutunut puhelinkeskusteluun tyttären kanssa, kun
vaunuun saapuu kolme lipuntarkastajaa. Siistiä. Siis siistin näköisiä nuorempia
naisia.
Ehdin sanoa tyttärelle: täällä on kohta enemmän tarkastajia
kuin matkustajia, kun jo matkakorttini tarkastetaan. Ja sitten se tarkastetaan
vielä kerran. Molemmilla kerroilla sama tulos: en minä matkusta pummilla, vaan
se lähipenkin koulutyttö.
Nuori, aran ja viluisen näköinen tyttö saa sakkolapun ja
koko vaunuosasto kuuntelee hiljaa, kun sitä kirjoitetaan. Ei kiva.
Arkipäivää vaan tarkastajille. Hyvä että tarkastatte, mutta
sitä tyttöä kävi sääli.
Pikkuliike sivukadulla
Rouva Kauppias on yhtä ihana kuin aina ennenkin. Valitsen
ostokseni ja maksan. Kaupanteko kestää alle minuutin, rupatellessa kuluu aikaa.
Saan lähtiäisiksi vinkin siitä, mistä voisin löytää täydentäviä tuotteita. Sekä
monta hyvää neuvoa ja mielipidettä. Tuotteet ovat laatua ja niitä on kaupassa
testattu, myyntipuhe ei ole myyntipuhetta vaan asiantuntemusta.
Ei päivitettävää. Pitää muistaa käydä useammin.
Tavaratalo
Suurin ja laadukkain ja palvelevin on enää vain suuri.
Paikka on sama, ulkokuori on toistaiseksi ennallaan, sisällä vallitsee
hävityksen kauhistus. Osastot, joille ennen osasin, ellei unissani, niin
kuitenkin hektisen työpäivän jälkeisessä loppukoomassa, ovat vaihtaneet
paikkaa. Osastot, joiden muutto on työn alla, valittavat satunnaisia puutteita
valikoimassa. Osastot, jotka ennen löysin helposti, ovat kadonneet kokonaan. Niiden
valikoimasta puuttuu siis kaikki, mutta kukaan ei pahoittele. Mitä yhden
mummonhoriskon toiveilla on merkitystä isossa kuvassa?
Naapurikirjakaupat ovat muuttuneet marketeiksi ja tavaratalo
seuraa perässä. Vain sitä, mikä on idioottivarma menestystarina.
Ennen käynti tavaratalossa saattoi olla pieni juhla, arjen
kohottaja. Nyt se on vain ankeaa arkea.
Ei päivitettävää. Jos mikään ei muutu pian, lopetan
kokonaan. Miksi minä itseäni täällä kiusaisin, kun ympärillä on ystävällisten
rouvien ystävällisiä pikkuliikkeitä, palvelua ja yhä paremmaksi päivittyvää
valikoimaa.
Veispuuk
Saan videolinkin ystävältä, jonka postauksiin suhtaudun aina
luottamuksella ja lämmöllä. Linkki osoittautuu virukseksi. Ystäväni ei ole sitä
lähettänyt, mutta ilkeä virustehdas on oivaltanut suhteemme kritiikittömän laadun.
Se siitä pyyteettömästä inhimillisyydestä ja rajattomasta
ihmisrakkaudesta somessa. Näinhän siinä aina käy.
Pidän sovelluksen suljettuna ja toivon, ettei ongelmia tule
lisää. Kuinka moni ystävistäni todella haluaa tietää, milloin minua
ketuttaa/nukuttaa/naurattaa tai muuta? Kuinka moni tykkää vaihtelevista
päivityksistäni? Koska ne suurimmaksi osaksi ovat omiani, taso saattaa
vaihdella. Kuinka moni elää yhtä laadukkaasti, vaikka en postailisikaan koko
ajan?
Somen siunauksellisuus on ollut viestinnän rajattomuudessa
ja helppoudessa. Kun rajoja on pakko pystyttää, muuttuuko laatu? Spontaanisuus
katoaa, se on varma.
Päivitän, varoen.
Uunimakkara vanhaan tapaan
Kotona odottaa lämmin ateria. Uunimakkara ei ole
terveellistä eikä kaloritonta eikä trendikästä eikä hienoa. Mutta taivaallisen
tuttua ja luotettavaa ja hyvää se on. Voi sitä aina välillä syödä. Otan vielä
toisen annoksen salaattia, mm.
Arkipäivän paras päivitys.
