maanantai 18. huhtikuuta 2016

Arkipäivitys


Joku on hajottanut viimeisen lumikasan. Hiekan peitossa lymynnyt aurantyöntämä sulaa vauhdilla. Käsissä tuoksuu/haisee/lemahtaa kumihanskojen ja tehopesuaineen inha sekoitus. Terassikalusteet on puhdistettu talvesta ja menneestä syksystä. Pitää vielä kerran pestä kädet. Ja vielä. Jospa jo seuraavalla kerralla tuoksuisi eikä haisisi. Ja sitten, päivitetään.

Nyt on kaupunkiekskursion aika.




Juna, siis lähi-
Aikataulut ovat muuttuneet ja kulkuvuorot harventuneet. Vipellän asemalle täydessä touhussa ja joudun kuluttamaan asemalaiturilla VIISI (lue: 5) minuuttia ainutkertaisesta elämästäni. No, onhan se tietysti niinkin, ettei lähtevää junaa juoksemalla kiinni saa, hyvä olla ajoissa.
Pitää päivittää vanha, vuosien kuluessa toiseksi luonnoksi kiteytynyt  aikataulumuisti. Sijaitsee korvien välissä, ei ole viime vuosina vaatinut huoltoa. Vaikka maailma kaatuisi, Ärrä saattaa olla aikataulussa…
Moni aikataulu on muuttunut. Vaikka kaikki keikaukset eivät olekaan suuria, ymmärrän ihmisiä, jotka ovat tolaltaan niiden takia. Itsekin melkein kuulun näihin niuhoihin. Tai siis melkein myönnän, että.

Paluumatkalla, samalla raidevälillä
Kotiinpäin junaillessa en yleensä katso aikatauluja. Siihen, joka on nopeimmin perillä. Tällä kertaa se on Koo. Vaikka Koo hukkaa aikaa kaikenlaisilla asemilla, tämä vuoro on kuitenkin nopeammin perillä Ratakaupungissa kuin Ärrä, joka ajaa muutaman pysähdyksen taktiikalla, mutta antaa tähän aikaan päivästä Koolle monen minuutin reilun etumatkan. Tämän korkeampaa matematiikkaa minä en sitten enää osaa.
Olen uppoutunut puhelinkeskusteluun tyttären kanssa, kun vaunuun saapuu kolme lipuntarkastajaa. Siistiä. Siis siistin näköisiä nuorempia naisia.
Ehdin sanoa tyttärelle: täällä on kohta enemmän tarkastajia kuin matkustajia, kun jo matkakorttini tarkastetaan. Ja sitten se tarkastetaan vielä kerran. Molemmilla kerroilla sama tulos: en minä matkusta pummilla, vaan se lähipenkin koulutyttö.
Nuori, aran ja viluisen näköinen tyttö saa sakkolapun ja koko vaunuosasto kuuntelee hiljaa, kun sitä kirjoitetaan. Ei kiva.
Arkipäivää vaan tarkastajille. Hyvä että tarkastatte, mutta sitä tyttöä kävi sääli.

Pikkuliike sivukadulla
Rouva Kauppias on yhtä ihana kuin aina ennenkin. Valitsen ostokseni ja maksan. Kaupanteko kestää alle minuutin, rupatellessa kuluu aikaa. Saan lähtiäisiksi vinkin siitä, mistä voisin löytää täydentäviä tuotteita. Sekä monta hyvää neuvoa ja mielipidettä. Tuotteet ovat laatua ja niitä on kaupassa testattu, myyntipuhe ei ole myyntipuhetta vaan asiantuntemusta.
Ei päivitettävää. Pitää muistaa käydä useammin.

Tavaratalo
Suurin ja laadukkain ja palvelevin on enää vain suuri. Paikka on sama, ulkokuori on toistaiseksi ennallaan, sisällä vallitsee hävityksen kauhistus. Osastot, joille ennen osasin, ellei unissani, niin kuitenkin hektisen työpäivän jälkeisessä loppukoomassa, ovat vaihtaneet paikkaa. Osastot, joiden muutto on työn alla, valittavat satunnaisia puutteita valikoimassa. Osastot, jotka ennen löysin helposti, ovat kadonneet kokonaan. Niiden valikoimasta puuttuu siis kaikki, mutta kukaan ei pahoittele. Mitä yhden mummonhoriskon toiveilla on merkitystä isossa kuvassa?
Naapurikirjakaupat ovat muuttuneet marketeiksi ja tavaratalo seuraa perässä. Vain sitä, mikä on idioottivarma menestystarina.
Ennen käynti tavaratalossa saattoi olla pieni juhla, arjen kohottaja. Nyt se on vain ankeaa arkea.
Ei päivitettävää. Jos mikään ei muutu pian, lopetan kokonaan. Miksi minä itseäni täällä kiusaisin, kun ympärillä on ystävällisten rouvien ystävällisiä pikkuliikkeitä, palvelua ja yhä paremmaksi päivittyvää valikoimaa.

Veispuuk
Saan videolinkin ystävältä, jonka postauksiin suhtaudun aina luottamuksella ja lämmöllä. Linkki osoittautuu virukseksi. Ystäväni ei ole sitä lähettänyt, mutta ilkeä virustehdas on oivaltanut suhteemme kritiikittömän laadun.
Se siitä pyyteettömästä inhimillisyydestä ja rajattomasta ihmisrakkaudesta somessa. Näinhän siinä aina käy.
Pidän sovelluksen suljettuna ja toivon, ettei ongelmia tule lisää. Kuinka moni ystävistäni todella haluaa tietää, milloin minua ketuttaa/nukuttaa/naurattaa tai muuta? Kuinka moni tykkää vaihtelevista päivityksistäni? Koska ne suurimmaksi osaksi ovat omiani, taso saattaa vaihdella. Kuinka moni elää yhtä laadukkaasti, vaikka en postailisikaan koko ajan?
Somen siunauksellisuus on ollut viestinnän rajattomuudessa ja helppoudessa. Kun rajoja on pakko pystyttää, muuttuuko laatu? Spontaanisuus katoaa, se on varma.
Päivitän, varoen.

Uunimakkara vanhaan tapaan
Kotona odottaa lämmin ateria. Uunimakkara ei ole terveellistä eikä kaloritonta eikä trendikästä eikä hienoa. Mutta taivaallisen tuttua ja luotettavaa ja hyvää se on. Voi sitä aina välillä syödä. Otan vielä toisen annoksen salaattia, mm.
Arkipäivän paras päivitys.