Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matkailu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Tuulentuivertama mummo?

 



Maalauksen pinta krakeloituu, haalistuu, patinoituu, saa mestariteoksen piirteitä. Soitin saavuttaa parhaan klanginsa muutaman sadan vuoden iässä. Mööpeleistä tulee antiikkia, josta perikunta tappelee. Tai sitten ne tappelevat siitä, kuka joutuu ottamaan, kenen vastuulla on siivota jäljet, mutta sitä me tulevat vanhukset emme enää ole näkemässä emmekä etenkään kuulemassa. 

 

Kun sama tapahtuu ihmiselle, se ei ole taidetta, vaan ravistumista. Värit virttyvät, ryppyjä ilmestyy odottamattomiin paikkoihin, yllättäen ja pyytämättä. Pintavauriot ja koneiston reistailu eivät koskaan tule samanaikaisesti. 

 

Se mikä vanhuudessa on melkein yllättänyt, on ajan ajattomuus. Kuluneen pinnan alla on se sama hupsu höppänä, joka nauttii huomiosta ja hyvistä sanoista, innostuu ja ihastuu. Oppii ja ei kumminkaan opi. On utelias tai ainakin tiedonhaluinen. Välillä huomaa uskottelevansa itselleen, että osaisi jo asettaa asiat johonkin kehikkoon, että jotain olisi jopa oppinut. 

 

Ääriviivansa sitä kai on tähän mennessä jo tullut tietämään, omat rajansa. Mutta onko se kangistava vai kohottava asia? Ehkä molempia, satunnaisesti. Päivät, hetket eivät aina ole veljeksiä tai sisaruksia. Tai mistä minä sisaruksista mitään tiedän, ainoa lapsi.  

 

Tapaan kavereita. Onko tuo … on se, sittenkin. Vähän vanhempi kuin kuvittelin, mitä oikein kuvittelin? Voiko tuo olla…  On se, eikö aika pysty tuohon olemukseen ollenkaan? Kouluvuosien jälkeen on eletty kokonainen elämäntarina ja se on jättänyt jälkiä, geeneilläkin lienee osuutensa. Elämän tuuli tuivertaa jokaista.  

 

Elämä muuttuu historiaksi, päivä kerrallaan. 


 

Viikko Saariselän laduilla on jo iki-ikivanhaa juttua. Lumiset väylät, lumesta nousevat puiden hahmot, kevätaurinko ja kanssakulkijat tervehdyksineen. Vanhaa, koettua, ihanaa nähdä taas! Huomasin hidastuneeni. Ei vain ladulla, muutenkin. Kevätväsymystä? Se ikä? Epäsopivat sukset? Kevätsohjo ladulla? Haaveiden, toiveiden ja todellisuuden välinen ikuinen ja selittämätön ristiriita? 

 


Viikko Roomassa ja Napolissa on läheisempää historiaa. Hikinen viikko, kaikki puhtaat pellavapaidat ehtivät käyttöön. Kun puin sen kaikkein väljimmän päälleni, joku puhutteli spontaanisti mummoksi, nonnaksi. Ihan kunnioittavasti, sekin teki sielulle hyvää. 

 



On ihanaa olla hotellissa, ainakin hetken verran. Joku huolehtii puhtaat pyyhkeet kylpyhuoneeseen, kuuraa peilit lahjomattoman kirkkaiksi, toinen kattaa ruokapöydän, kolmas sijaa vuoteen niin, että lakana ja peitteet ovat napakasti paikoillaan, niitä saa välillä ihan kiskoa päälleen. Saa olla ja mennä ja olla. Istua valmiiseen pöytään ja ihastella annoksia ennen niihin kajoamista.


Ja niin se vain on, että ellei lähde matkalle, ei voi kokea kotiinpaluun autuutta. Sitä tunnetta, kun saa pesukoneen pyörimään, kerrankin täynnä kesäpaitoja. Sitä tunnetta, kun avaa radion ja muistojen bulevardi avautuu sielua hellien. Saa nukkua, nousta aamupalalle yöpaidassa, saa olla. Samaa olemista kuin maailmallakin ja sittenkin erilaista. Tutut tavarat omilla tutuilla paikoillaan, juomalasin löytää vaikka pimeässä, jos yöllä tulee jano. Helppoa, selkeää elämää, vaikka ei onneksi joutilasta. 

 

Meitä seitsemänkymppisiä peloteltiin ja kyykytettiin koronapandemian alussa. Ei olisi saanut sitä eikä tätä. Silloin joskus mietin, onko vanhassa vara parempi vai VANHASSA VAARA PAHEMPI? 

 

Elämä taitaa kaikesta huolimatta normalisoitua, onneksi. 

Takapakkeja tulee, mutta me tiedämme jo, mitä se on ja miten toimia. 

Me tuulentuivertamat. 


torstai 15. elokuuta 2019

Miksi minä olen viihtynyt Sammatin Kievarissa

Olen viime päivinä pohtinut ruokaan ja ruokapaikkoihin liittyviä asioita.
Olen ollut allapäin Sammatin Kievarin sulkemisen takia. Olen yrittänyt löytää syitä ja perusteluja. 
Toivon, että jaksat lukea. 


1. Johdanto:
Matkailijan taukopaikka, tätähän se valitettavan usein on

Liukuovi avautuu automaattisesti, kun astumme sisään. 
Kas, varjoisaa, paikoitellen hämärää. Jopa tällaisena päivänä.

Meitä tervehtivät melkein suoriin riveihin asetetut, täpötäydet rullakot. On näillä ainakin astioita, seisotettavaksi asti. Rullakot peittivät tasaisena rintamana ikkunat, eikä päivänvalo tai kansallismaiseman kauneus päässyt häiritsemään asiakkaita. Kätevää myös siksi, ettei tarvitse pestä ikkunoita, kun niihin ei ylety. 

Kassalla nuori edeskäypä tervehtii, silmäilee ostoksemme, höylää maksukortin, muistuttaa etukortista ja kiittää. Sitten hän jatkaa seurustelua nuoren kollegansa kanssa. 

Kannamme ostokset vapaaseen pöytään. Tulee heti seurallinen ja kansainvälinen olo. Pöydän pinta on täynnä rinkuloita, tuoppien jälkiä ja tahroja. Vuosikertatahroja? Joku on ripotellut ohuen kerroksen hienoa sokeria naapuripöydän pintaan. 

Oli melkein kuin olisi jutellut tuntemattomien kanssa. Kahvi maistuu kahvilta ja pullan hoksaa hämärässäkin pullaksi. Onko joku teistä kahvitellut pöydässä numero 125? Älkää kertoko, kiitos. 

Kahviteltuamme suunnistamme kohti rullakkoa. Vielä löytyy yksi tyhjä rako, tarjottimelle. Nuoret kikattavat kassalla, emme häiritse heitä. 

Missään ei ollut tarjolla riepua, jolla olisi voinut pöydän puhtaaksi pyyhkäistä. Olisihan sekin itsepalvelukonseptiin sopinut?

Eletään mätäkuun aikaa. Seisoneet, likaiset astiat, niiden ruoantähteet ja muut roskat lienevät osa mikrobiologian koetta, jolla tutkitaan, miten pian mätäkuu muuttaa jätteissä muhivat bakteerit vahingollisiksi. Näissä kuppiloissa jokainen kuu on myös mätäkuu. Varmaan tämän kaiken on joku terveystarkastaja joskus hyväksynyt. 
  
Vanha totuus on, että matkalla maistuu huonompikin ruoka. 
Emme tohtineet kokeilla ruokalinjaston tuotteita. 


2. Sammatin Kievari, poikkeus säännöstä 


Ensin se oli koulu, jonka opettaja oli tunnettu taidostaan pitää vallattomimmatkin vekarat järjestyksessä. Sitten siitä tuli helsinkiläisen yhdistyksen lomapaikka. Sitten siitä tuli kievari, Koivikon Kievari. Oivallinen ruokapaikka. 

Kun Juhani Malkki ja Matti Itäranta tulivat Sammattiin, he olivat jo kokeneita ammattilaisia. He tiesivät, että ravintolan tasoon vaikuttaa kaikkein eniten ruoka, sen tinkimätön laatu ja palvelu. Plussaa tuo rauhallinen, kaunis ympäristö, uimaranta ja maalaismaisema. Ollaan idyllissä, ateriahetki katkaisee arjen, rentouttaa. 

Matin ja Juhanin kaudella Sammatin Kievarista on tullut käsite. Synonyymi hyvälle palvelulle ja herkulliselle ruoalle. Sammatin Kievarista on tullut koko alueen muonittaja ja palvelupiste. 

Elijazz 2019 Kievarin terassilla, Jussi Syren and the Groundbreakers
Kievarin lounaspöytä on ilo. Maistuva alkukeitto, raikkaat salaatit, monipuolinen valikoima lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi kuppi kahvia, pyhäpäivinä myös jälkiruoka. Hyvää leipää, vaaleaa tai rukiista. Kelpaa tarjota nirsoimmallekin. 

Erikoismaininnan arvoista on ravintolasalin siisteys. Käytetyt lautaset katoavat nopeasti, pöytiin ei kasaannu likaisia astioita, sali on ruuhkapäivänäkin siisti. Taso näkyy puhtaissa pöytäliinoissa, astioissa, yleisilmeessä. Asiakkaan lähdettyä pöytä on nopeasti valmis ottamaan vastaan uudet ruokailijat. 

Lohjan kaupunki on päättänyt myydä Sammatin kunnalta saamansa perinteikkään vanhan koulukiinteistön. Kievarista mahdollisesti saatavalla myyntivoitolla katetaan pieni aukko Lohjan vuotavassa kukkarossa.  Viis siitä, että myynti ei ehkä toteudu ja vuokratulot menetetään. Viis siitä, että Paikkarin torpan ympärille kehittyvän kulttuurikeskuksen kasvu uhkaa pysähtyä eivätkä alueen matkailukohteet ja yritykset saa kipeästi kaipaamaansa vetoapua Kievarista. 

Sammatin Kievarin nykyiset isännät ovat päättäneet lopettaa syyskuun alussa. Jatkoajoista eivät eläkeiän kynnyksellä olevat yrittäjät enää halua tai jaksa neuvotella. Ymmärrän heidän ratkaisunsa, vaikka se tekeekin mielen surulliseksi. Miksi jatkaa turhauttavaa keskustelua, josta ei seuraa tekoja eikä toimenpiteitä? 

Tuulikki Eloranta kesällä  2019 lauluillassa.



3. Tulevaisuus on iso, apea kysymysmerkki 


Kun Sammatti liitettiin Lohjaan 2009, ilma oli sakeana lupauksia ja tulevaisuudenuskoa. Sammatti, kulttuurikunta ja Elias Lönnrotin kotipitäjä saisi arvoisensa kohtelun ja kaikki palvelut jatkuisivat kuten ennenkin. 

Toiveikkaimmat ajattelivat, että kroonisten talousongelmiensa kanssa kamppaileva Lohja saisi Sammatista kruununjalokiven. Matkailu ja Lönnrotin perinne antaisi nostetta koko kaupungille. 

Sammatti on aina ollut matkailukohde. 1900-luvun alussa Sammattiin tehtiin toivioretkiä, käytiin Elias Lönnrotin jalanjäljillä. Samaan aikaan alettiin rakentaa kesäasuntoja, eniten mökkibuumin aikaan 1960-luvulla. Vapaa-ajan asukkaita on Sammatissa ollut jo kauan ennen kuin matkailusta alettiin puhua elinkeinona. 

Oli luonnollista odottaa, että kaupungin kanssa tätä voimavaraa hyödynnettäisiin tehokkaammin, luotaisiin uutta liiketoimintaa ja aktiviteetteja. Edistyksen asemesta saatiinkin kiristyksiä, säästöiksi naamioituja huononnuksia ja kuristavaa kulukuria. Selityksiä. 

Kukaan ei uskonut, että pudotus tapahtuisi näin pian. Mikään niistä palveluista, jotka pieni Sammatti oli asukkailleen rakentanut, ei enää ole ollut pyhä tai säilyttämisen arvoinen. Ei, vaikka Sammatti on ollut koko Lohjan muuttovoittoisin, halutuin alue.

Kaikesta siitä, mikä yhteisin ponnistuksin oli saatu aikaan, on pitänyt taistella eikä suinkaan aina voitollisesti. Sammatin terveysasema, hammashoito, kirjasto, Kievari ja Kievarin lauluillat, Lohilammen museo, Paikkarin torppa – kaikki palvelut ovat vuorotellaan olleet tulilinjalla ja viivytystaistelu näyttää olevan pysyvä olotila. 

Kunnan tai kaupungin menestyminen kilpailussa tarkoittaa toimivia palveluja ja viihtyisää asuinympäristöä. Entisessä Sammatissa toimi oma terveysasema, vanhainkoti, monta kauppaa ja kaksi pankkia, posti, taksiasema, ainakin nämä. Joku muistaa vielä ajan, jolloin oli oma liikennöitsijä, limonaditehdas ja meijeri. 

Entiseen ei ole paluuta, mutta järkevä palvelurakenne ei näytä enää olevan kenellekään tavoite. Kauppoja on jäljellä yksi, samoin pankkeja. Viimeinen pankki lopettaa kokonaan loppuvuoden aikana. Julkinen liikenne vähenee kesäisin olemattomiin, talvivuoroja vielä on, kiitos koululaisten.

Sammatin Kievari ei ole ongelmineen yksin. Elämä on autoistunut, digitalisoitunut, automatisoitunut. Kaupat ja pankit keskittävät toimintojaan kaikkialla, eivätkä Sammatin ongelmat ainutlaatuisia ole. Kaikkialla muuallakin suljetaan ovia, silmiä ja korvia. Silloinkin, kun olisi viisaampaa avata ja kuunnella asukkaiden toiveita ja yrittää luoda uusia, toimivia palveluja. Tukea paikallisten yrittäjien toimintaa. 

Tavallisista ihmisistä jää nykyään niin monta muistijälkeä kaikenlaisiin järjestelmiin, että ei luulisi olevan mahdotonta selvittää, millaisia palveluja kylällä käytetään ja miten. Ihmisiltä kysymällä selviäisi sekin, mitkä asiat koetaan ongelmiksi ja miksi kaikkien innovaatioiden käyttöönotto ei aina onnistu. Kenellä on rohkeutta ottaa selvää asioista? 

Kunnan päättäjillä ei tunnu olevan tarkkaa ja päiväntasaista tietoa alueensa asukkaista ja yrityksistä. Visioista ja laaja-alaisesta ajattelustakin taitaa olla pulaa?



Sammatin Kievarin toiminta päättyy syyskuun 2019 alussa. 
Sammatin Kievari on palvellut perhettämme loistavasti. 
Olen kiitollinen ja surullinen.


Jutun perustana olevat mielipiteet ja mielikuvat ovat kirjoittajan. 

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Postikortit, joita ei lähetetty



Hei ja terveisiä! 
Päästiin sitten perille, vettä satoi ja salamoi tummaa taivasta vasten. Nämä täällä viettävät iltaa, meillä olisi jo aamuyö. 
Täkäläinen sade taitaa olla on-off. Joko kaatamalla tai ei sitten tippaakaan. Illalla ei jaksa kuin siirtyä hotellihuoneeseen ja nukkumaan. Aamulla avataan ikkunaverhot ja siellä se on tallessa, meri. 
Ps. Matkalaukku taisi jäädä matkan varrelle. Lupasivat toimittaa. 


Huomenta! 
Osaavat ne kahvia keittää ja joku on käynyt poimimassa marjojakin aamupöytään. Rannalla on väkeä. Linnut saavat tuoretta ruokaa ja turistit huojuvat tuulessa. 
Täytyy mennä ostoksille, laukku ei vielä ole tullut. 
Ps. Ei se ole kaurapuuroa, se harmahtava on jotain japanilaisten juttua siellä aamupöydässä. 
Ps. 2. Soitettiin lentoyhtiöön siitä laukusta. Olivat hyvinhyvin ystävällisiä ja ottivat osaa. 




Kaunista kaupallista päivää!  
Lähdettiin sitten kaupoille. Nostivat tien pystyyn, mutta mehän odotimme, kunnes purjevene oli mennyt ja silta laskettiin. Jotain hankittavaa oli jo lähtiessä mielessä, mutta kun se laukku… lista vähän venyi.  
Sorry, kotiväki, täältä ei kauheasti tuliaisia heru. Vaikka niiden etsiminen on kaikkein hauskimpia lomapuuhia, ei ole aikaa eikä tilaa. Postikortteja ei saa mistään. Merkkejä en kysellyt. Niitä olisi kotona ollutkin, en vaan muistanut ottaa mukaan. 
Ps. Soitettiin lentoyhtiöön laukusta. Pöh. Tyhjän olisi saanut…


No hei! 
Astuttiin laivaan, kevyin kantamuksin. Avattiin ovi hytin parvekkeelle. Sieltä näkyi toisia isoja laivoja. Meri kimmelsi ja aurinko paistoi. 
Olen minä ennenkin näissä kuvioissa ollut. Tallinnassa on muutaman kerran tullut käytyä ja Tukholmassa. Niin että ei sen puoleen. 
Aika hienoa ja isoa ja paljon henkilökuntaa ja houkutuksia. 
Ps.  Se laukku? Mikä? Ei nämäkään tiedä? 


Ihanaa päivää sinnekin! 
Peräkylän marttojen kattamisohje lienee kaikille tuttu: Jos pöytäliinassa on tahra, laita kukkavaasi sen päälle, eikä kukaan huomaa. 
Jokaisen aterian jälkeen levitetään puhtaat liinat ja servietit pöytään, puhdasta valkoista puuvillaa. Nämä eivät taida olla marttoja.
Pyyhepyykkiä voisi säästää, mutta kun tässä ilmassa mikään ei kuivu. Märät froteet pyykkiin! 
Laitoin suojakertoimeksi 50. Tiristin ja käristin, mutta eipä nahka palanut.
Ps. Niin, se matkalaukku. Mitä siitä? En minä tiedä, missä se luuraa. 




Hai hai Haitista! 
Kylläpäs pojat osaavat soittaa ja tanssia. Ja tytöt myös! 
Hiekkaa riittää, ja suolaista vettä. Heitin talviturkin. Kukaan ei ymmärrä vitsiä syksyllä jääksi muuttuvista talviturkeista. 
Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. 
Lämpöeristys näissä taloissa on aika vähäistä, mutta katoksissa on varjoisaa. 
Ps. Ei se laukku tänne löydä. 







Aijai Jamaika! 
Kylläpäs pojat osaavat soittaa ja tanssia. Regee okei! 
Sataman alue on kaupallinen reservaatti, jossa vallitsee moitteeton siisteys ja järjestys. 
Varsinainen todellisuus on aidan takana. 
Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. 
Halpaan hintaan voi ostaa kultaa ja timantteja. Aidan takana asuvilla taitaa olla arkisemmat elämisen tarpeet. 
Ps. Ei näillä paikallisillakaan kaikilla niin kaksisia tamineita ole. 


Luksusiltaa! 
Tänään on meripäivä ja illalla pukukoodi. 
Amerikan pikkupoika lataa aamiaislautaselle kaksi kuorrutettua donitsia ja muuta pullaa. Me pyöristymme näin leppoisassa  olotilassa ihan perussapuskallakin. 
Juomat ovat jykevästi makeutettuja ja rasva tirisee. 
Show-ohjelma on huipputasokasta, mutta tämän herkuttelun jälkeen meistä ei enää ole nuorallakävelijöiksi. Ei tosin ole koskaan sitä konstia koetettu. 
Ps. Kun tämän illan pukukoodista selvitään, ollaan voiton puolella. 





!Hola! 
Se on sitten meksikolaista hattutanssia koko päivä! Aamusta alkaen. 
Mayakansan viisaus ja rakennustaidot hämmentävät. Oppaana on Hector, joka tuntuu tietävän kaikesta kaiken. Bussissa meille puhuu Carlos, Papacito. 
Tönkköhikinen paita päälle – päivä laivassa, bussissa ja pölyisellä mayatemppelien alueella viimeistelee lookin ja illan edellä kaikki ovat yhtä rehjuja.
Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. Kaikki aika kuluu temppelialueella ja matkalla, ei kun menox! 
Ps. Matkalaukku tuli illalla hyttiin! Mitä ihmettä minä näillä kaikilla hepeneillä olin ajatellut…


Hei mamboooo! 
Lähtöitkua vaille. Pakataan, nautitaan auringosta vielä. 
Paidannapit vähän kiristävät…
Huomenna ajoissa liikenteeseen ja kotiin.
Tummaihoinen intialainen tarjoilijapoika kiittää kauniisti, pitää melkein puheen ja toivottaa lopuksi kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta. Olen kiitollinen. 
Ps.  Onko siellä jo lehti hiirenkorvalla? 


Tästä ei kyllä korttia kenellekään lähtisi. Lentokenttä on levoton ja meluisa. Koneen kaikki paikat ovat täynnä, kentällä etsitään vapaaehtoisia luopujia. En tiedä, löytyykö. Tarjous on hulppea, mutta hillittömiä ovat ongelmien ja sekasotkujen riskitkin. 
Ihanaa vaihtaa siistiin suomalaiseen lentokoneeseen, lentää sinivalkoisten värien alla, päästä kotiin! Matkalaukku seuraa kiltisti mukana. 
Ps. Täällä kotona ei vielä ole kesä, kaunein kevät kyllä. 




sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Yksi olut, olkaa hyvä!



Suomalaisen matkailuteollisuuden historiassa 1970-luku oli uusien avausten aikaa. Otettiin uusi, kansainvälinen suunta. 

Kalevi Keihänen opetti kansan tekemään lomamatkoja ja asumaan hotelleissa. 
Suomeenkin rakennettiin hotelleja – lähelle luontoa, sanoisi optimisti – korpeen, totesi realisti. Kaikki tuon ajan hotellit eivät enää ole voimissaan, osa niistä on kyennyt kasvamaan matkailukeskuksiksi, osa toimii uudella nimellä, osa on kadonnut kokonaan markkinoilta.  

Korpihotellien avulla piti saada matkailu nousuun. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin suomalaiset tottuivat palveluja käyttämään. Usein kesä oli hiljaista aikaa, mutta ulkomaalaiset, erityisesti saksalaiset ryhmät toivat kaivattua liikevaihtoa.

1970-luvun lopun matkailumuistoja kertaan uudessa kirjassani, jonka nimi kuuluu  saksalaisittain oikeinkirjoitettuna näin:  

Üüksi ooluud, olkka hüüve! 

Kirjan näkökulma on matkanjohtajan, oppaan. Se kertoo saksalaisille Lappiin ja Pohjois-Norjaan järjestetyistä bussimatkoista 1970-luvun lopun kesinä. 

Asiakkaat lensivät Düsseldorfista Suomeen. Suomessa ryhmä jaettiin kahteen osaan, lastattiin busseihin ja niin lähdettiin kahden viikon pituiselle matkalle. Viikko kiertomatkalla, viikko hotellissa. 

Saksalaiset tutustuivat maisemiin ja kulttuuriin, saivat lapinkasteen, patikoivat poluilla, kokivat sään oikkuja ja kuulivat tarinoita entisistä ajoista. Suurin nähtävyys oli luonto ja sen monimuotoisuus. Matkanjohtajan tehtävänä oli kertoa pohjoisesta todellisuudesta, toimia tulkkina eri maailmojen välillä. Samalla piti huolehtia käytännön asioista, arkisimmillaan siitä, että asiakkaat saivat heille kuuluvan majoituksen ja ateriat. 

Nämä matkat – matkojen muistot – ovat kirjan aihe. Siinä kuvataan matkanjohtajan työtä. 1970-luvulla työvälineinä olivat oma järki, lankapuhelin ja teleks. Järkeä tarvitaan kai edelleenkin, kännyköiden aikaan. Lähin työkaveri oli autonkuljettaja. 

Millaista se oli, sen voit lukea kirjasta. Jokainen matka oli löytöretki, myös omaan mieleen. Kohdattiin sopuleita, poroja ja paikallisia ihmisiä. Pohdittiin, voiko aurinko pysyä horisontin yläpuolella koko yön ajan. Eikö sen kuuluisi laskea, edes hetkeksi? Ja mitä herra Birken korvat tähän kuuluvat? 

Olen varannut myyntipöydän Sammatin Joulutorilta, Nuorisoseurantalolta lauantaina 1.12. 2018. Tule ostamaan (käteisellä) oma kirjasi! 

Ellet pääse Joulutorille, laita viesti  sanataito@dlc.fi 

Liisa Laurila:  Üüksi ooluud, olkka hüüve!  
ISBN 978-952-69128-0-6
Sanataito,  206 sivua, nid. 2018.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Nordkapp mennen tullen 450. blogiteksti



Matkailu avartaa, sanotaan. Ainakin kukkaro avartuu, anteeksi, taisi tulla puujalka tai truismi.  
Marraskuuta ei kestä ilman lentoa etelään, väittää nuori, itsevarma ja nokkela. Juuri hän, jolla luulisi olevan hiukan enemmän viisautta, tilanneherkkyyttä ja mielikuvitusta.  
Matkalla PITÄÄ nähdä nähtävyydet, koluta museot ja kirkot, kaikkihan sen tietävät. Nekin, jotka eivät kotikylässään mistään hinnasta museoon eksy. 
Ellet ymmärrä, kysy kaverilta, mitä PITÄÄ nähdä. Jos seuraat omaa nenääsi, varaudu ottamaan vastaan nuhteet. Etkö todellakaan tajunnut omaa parastasi, riskeerasit jopa maineesi? 

Eihän mikään ole niin ihanaa kuin se, että meillä kaikilla on samat mieltymykset, elämykset ja kokemukset. Eikö todellakaan? 


Turistit ovat pahimmillaan samantapaiseen kuosiin pukeutunut homogeeninen lauma, joka vaeltaa samoja polkuja samoihin paikkoihin, ei aina samaan aikaan eikä yhdessä, mutta vääjäämättömästi aina samalla tavalla. Olen katsellut kiinalaisten ryhmien lumikenkäilyä Lapissa, yhtenäisesti kelkkavuokraamon haalareihin puettua joukkoa, uskokaa vaan. 

Matkaillen syntyvät yhteiset puheenaiheet, nähtävyyksien konsensus, suopeat merkitsevät nyökytykset ja ylivertainen tunne siitä, kuinka on taas osattu elää, oikein. Matkalaisten iloinen veljes- ja sisarkunta. 


Olen sortunut vanhaan pakkomielteeseeni ja kirjoittanut. Ennen kuin kirjoitin, kävin 21 kertaa Nordkappilla, tein myös muita matkoja. Kirjoittamisen ja matkustamisten välillä ehti tosin kulua noin 40 vuotta, mutta kuitenkin. Oli hetkiä, jolloin joku ehdotti, että kokoaisin kansiin kaiken sen, mitä noina kesinä näin, ajattelin ja koin. Ensin ei tuntunut siltä, nyt tuntui. Teksti on tehty, vaikka aivan kaikki sählingit ja sekoilut ja muut säännöttömyydet eivät samoihin kansiin mahtuneetkaan. Niin kuin sekin kerta, kun…  olkoon. 

Ryhmämatkan järjestäjän liikeidea on toisto. Rakennetaan ohjelma, toteutetaan se joka kerta samalla tavalla ja näin kaikki, jotka ovat osallistuneet, kokevat saman ja samanlaisen elämyksen. Vakuudeksi kaikesta lupaus painetaan esitteeseen, joka vastoin yleistä luuloa on mainos, ei takuutodistus. Lupaus toimii loistavasti – teoriassa, teoria on ainoa ulottuvuus, jossa se toimii. 

Nordkapp oli aina erilainen. Ensimmäiset kaksi kertaa käytiin katsomassa näköalaa, jota ei edes näkynyt. Lumivallit peittivät näkymän tielle, perillä oli niin sakea sumu, että oli vaikea nähdä edes seuraavaa askelta. Tuuli riepotti autoja ja matkalaisia, sade piiskasi sielunkin märäksi. Aivan kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan, kolmas matka tarjosi näkymiä pohjoisimman saaren huikeisiin kuumaisemiin, laajan veden päällä kimmeltävän auringon ja lempeän tuulen. 

Aina se oli erilaista. Aina kannatti nähdä vaiva ja tulla. Isolla joukolla.
Jokainen matkalainen koki kaiken eri tavalla ja jokainen kerta oli ainutlaatuinen. 
Lähes tuhat kertaa erilainen kokemus. 


Kirjoittaessani mietin, mitä on matka. Onko se menolippu paikkaan, jossa kaikkien kuuluu käydä, niin että kävisi kunnon ihmisestä ja voisi sanoa olevansa sivistynyt. Paluulippu? 

Matkalla kohtaa parhaimmillaan oman itsensä. Vahvuutensa, heikkoutensa, ongelmansa. Tämän minä osaan, tätä kestän, tässä kompastun, tässä olen hyvä, tätä jaksan kuunnella, tämä ei ole minun juttuni. 

Kun aloin väsyä matkalaisiini, lähdin ulos. Ulkona odotti usein sama seurusteluvelvollisuus kuin työssäkin. Joku halusi tietää, joku piti seuraa, kun yksinäistä kulkijaa kävi niin sääliksi. Opin pakenemaan saunaan. Siellä ei tiedonhaluisia kovin tiuhaan parveillut, kiukaan kuiskeisiin ei koskaan kyllästynyt, uima-altaassa oli rauhallista. Olenko kirjoittanut liikaa saunasta ja saunomisesta? 


Kirja on painossa, paino lupasi valmista loppuviikolla. 
Pieni riski vielä, ennen huomaamattomien juttujen riski.
Luotan Jannen kirjapainoon kuin tunturivuoreen. 

Jos kaikki käy niin kuin toivon, myyn kirjoja Sammatin Joulutorilla lauantaina 1.12.2018 kello 9-13. 
Joulutori järjestetään Sammatin Nuorisoseuran talolla. 

Voit tulla kysymään: Yksi olut, olkaa hyvä!
Kirjan kannessa kysymys on litteroitu turistifonetiikan sääntöjen mukaan, näin se kumminkin kuuluu ääntää. 

Sammatin Joulutorilla ei myydä muunlaista olutta, mutta tarjolla on kahvia ja leivonnaisia, lähiruokaa, lähikäsitöitä, lähijoulukoristeita ja lähisukkia. 
Jos et näistä houkutteluista huolimatta pääse Sammattiin, laita meiliä. 
Osoitteessa sanataito@dlc.fi  yritän vastata uteliaille ja otan vastaan sen yhden tilauksen, joka ehkä tulee.   

Pitäkää vielä vähän aikaa peukkua!