Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalevalanpäivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalevalanpäivä. Näytä kaikki tekstit

torstai 28. helmikuuta 2019

Kalevalanpäivä, tänään



Lippu on nostettu aamulla. Illalla, ennen juhlaan lähtemistä se lasketaan. Pitäähän paikkakunnan suurmiehen kunniaksi siniristi salkoon vetää.

Kalevalanpäiväksi, suomalaisen kulttuurin päiväksi on vakiintunut helmikuun 28. Päivä, jona Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan vuonna 1835 julkaistun version tai laitoksen esipuheen. Lönnrot oli Kajaanin piirilääkäri, valmis ammattilainen, jonka kirjallinen ura oli alkamassa. 


On sensaatio, monellakin tavalla, että 32-vuotias lääkäri, torpan poika saa aikaan kansalliseepoksen. Eepos tuntuu nuoren miehen työltä – vaikka sitä kutsutaankin nimellä Vanha Kalevala. Suosittelen, raikas lukukokemus. 

Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kokosi runoja, hän astui tupiin ja pirtteihin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista. 

Esipuheessa sanotaan: 
                      Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan. 


Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. Kokonaisuus on runsaampi, ehkä kypsempi, osittain erilainen. 

Uuden Kalevalan vuoteen osui toinenkin elämän kohokohta, heinäkuussa Lönnrot solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa. 


Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme. On oikein korostaa Kalevalan merkitystä eepoksena, mutta Elias Lönnrotin elämäntyön pelkistäminen vain Kalevalaksi ei tee oikeutta laaja-alaiselle tiedemiehelle. Lönnrotin elämäntyö avaa huikean näköalan suomalaiseen hengenviljelyyn.

Kalevala antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. Tärkeää on myös se, ettei Kalevala ole jäänyt kuolleeksi kirjaksi. Kalevalan säkeistä on versonut rikas kulttuurin kudos, joka elää ja uudistuu. 


Tänä iltana juhlitaan Kalevalaa Sammatin Sampaalassa.  Juhlapuhujana on taiteilija Pekka Kainulainen, moderni samaani. Odotan mielenkiinnolla Pekan esitystä. 

Pekan Amorphis-sanoituksista julkaistu runoteos on hieno kokonaisuus – sanoja ja kuvia, tekstit ovat kirjassa sekä suomeksi että englanniksi – oiva lahjakirja ja osoitus siitä, että kalevalainen maailma on alkuvoimainen ja elävä, tässäkin ajassa. 

Hyvää Kalevalanpäivää! 

Herännenkö, heittänenkö,
Luonenko, lopettanenko
Vai vasta alottanenko? 
Viel olis sa’an sanoja, 
Tuhat virren tutkimusta, 
Joit ei laula kaikki lapset, 
Ymmärrä yhet urohot, 
Eikä vaimot varsinkana. 

Vaan ei koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen. 
Eikä laulaja hyväkän
Laula tyyni virsiänsä. 
Mont’ on muutaki muretta,
Paljo huolta huommisesta. 
Nälkä mulla näin sanovi: 
Suut’ elä kullatta kuluta, 
Pieksä kieltä penningittä, 
Laulaja laki palavi, 
Runoin kulkku kuivettuvi
Vaan ei korvan kuunteliain. 

Vaan kuitenki, kaikitenki, 
Virren laulon, laulun laiton, 
Oksat karsin, tien osasin. 
Siitä sinne tie menevi,
Rata uusi urkenevi,
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille, 
Nuorisossa nousevassa,
Polvessa ylenevässä. 
                      Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet 







sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Lisää ihania miehiä



Sydän oikein läikähti Kalevalanpäivän aattona. Osuttiin samaan kahvipöytään, herrasmiehet ja bloginkirjoittaja. 

Eikä runo väsynyt, eivät virret vierähtäneet. Juttua riitti. Kerrottiin tarinoita, lämpimiä muisteluksia ja myhäiltiin elämän ihmeellisyyksille hyvien herrojen kanssa. Muistaminen on lahja ja aarre. Muistojen jakaminen kun lisää pääomaa, ei kuluta sitä.

Kaakonkulman veikkoja, toinen kertoi, kuinka oma murre oli hukkunut maailmalle, enää ei mie ja sie sujunut niin kuin ennen ja siksi tutun murteen puhujien kuunteleminen aina elähdytti sielua. Oli siellä savolaisten Ameriikassa ennen ollut paljonkin karjalaisia, evakkoina tulleita, olivat asettuneet ja yrittäneet. Ja kieli oli elänyt, iloisena ja eloisana.

Muistoja oli kertynyt niin tytöistä kuin emännistäkin. Ja tutusta miehestä, joka oli kyllä mukava, mutta naisasioissa taitamaton: eihän se sillä vartalolla ikinä naista saa! Emäntiään herrat kunnioittivat ja kertoivat arvostavin sanoin siitä, miten molemmat olivat tehneet oman osansa perheen hyvinvoinnin puolesta. Yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, tehkääpä perässä, nuoremmat. Seesteistä onnea, arjen kosketuksia.

Edettiin kevyistä aiheista vakavampiin, puhuttiin luottamusta rakentaen ja lopussa toinen alkoi puhua monumentista, jonka alle hänenkin taipaleensa aikanaan päättyisi. Metallimies ei puun tai kiven alle halua, metallista rakennettu muistomerkki oli jo odottamassa isoäidin haudalla, seurakunnan kanssa oli varmistettu hallintaoikeus. Kuvankin sain nähdä, nelivärikuvan, joka kulki mukana kuluneessa lompakossa.


Vuosirenkaita oli molemmilla yli kahdeksankymmentä. Toivottavasti elämänilo säilyy ja askeleet pysyvät reippaina. Ei sinne monumentin alle mikään kiire ole.



Kalevalanpäivänä mietin, miten totta ovat eepoksen viimeiset sanat. Pitkän elämän jälkeen voi jo katsoa taaksepäin ja nähdä, että jälkeä on tullut. Uusi väylä raivattu tulevien polvien tulla. Kiitos siitä.


Vaan kuitenki kaikitenki                                
la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin,
oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille,
runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa.


torstai 26. helmikuuta 2015

Äidit, kaikessa läsnä


Sammatin kirkko, etualalla Lönnrotien perhehauta. 

Kalevalanpäivänä ollaan myyttien, arkkityyppien äärellä. Kerrataan Väinämöisen, Ilmarisen ja Kullervon vaiheita. Lemminkäinen ja Joukahainen, uhmakkaat raikulipojat. Kyllikki, Aino ja Pohjolan tytär, rakkauden etsijät.
Ja lopuksi, vaan ei viimeiseksi, äidit. Uhrautuva, uuttera Lemminkäisen äiti, määrätietoinen Louhi, joka naittaa tyttärensä menestyvälle ammattimiehelle, yrittäjälle.

Sain kunnian vierailla Emilian kerhossa, kiitos siitä. Keskusteltiin Kalevalan henkilöistä. Jokainen sai kertoa, kuka olisi ja kenen luonteenpiirteitä löysi itsestään.
Löysimmehän me.  Pohjamateriaalina olivat Kalevalaseuran nettisivuilla julkaistut luonnekuvaukset, www.kalevalaseura.fi

Lemminkäisen luonnekuvauksessa korostuu rohkeus, avoimuus uusille haasteille. Mutta samalla Lemminkäistä harmittaa, kun äiti puuttuu hänen asioihinsa.

Ajatus lähti sivupolulle. Äitini kuolemasta on kauan, kymmeniä vuosia. Silti, toisinaan mietin, miten äiti olisi jossakin tilanteessa toiminut, millä tavoin ongelman ratkaissut, minkä vaihtoehdon valinnut. Äiti ei puutu minun asioihini, ei voikaan puuttua, mutta joskus minä omalla tavallani turvaudun äidin apuun, kysyn neuvoja. Onkohan kenelläkään muulla vastaavia ajatuksia?

Nämä viisaat, ihanat naiset vastasivat niin upeasti, että liikutuin kuunnellessani. Kyllä, pitkän elämän kokeneet, monta lasta kasvattaneet isoäidit ja isoisoäidit muistivat hekin omia äitejään. ’Äiti oli hyvä talousihminen ja taloudellinen, koti oli aina puhdas ja siisti.’  ’Äiti kasvatti meidät työntekoon, olen siitä kiitollinen’. Suhde äitiin oli kasvanut koko elämän ajan, muuttunut, mutta se oli olemassa vaikka äiti oli vain muistoissa. Joku muisti, miten elämä äidin viimeisinä aikoina muuttui, enää ei tarvinnut olla niin kiinni työnteossa, vaan lämpimälle läheisyydelle oli tullut tilaa.

Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama kansalliseepos. Jokainen kirjoittaja kirjoittaa aina samalla omasta itsestään ja uskon, että Eliaskin suodatti eepokseen omaa sieluaan. Valitsi runotoisinnoista ja säkeistä ne, jotka parhaiten vastasivat hänen käsityksiään. Kalevala on paitsi kuvaus Suomen kansan vanhoista ajoista, myös dokumentti Elias Lönnrotista.

Paikkarin torpan suuri perhe asui pienessä tuvassa, ahtaasti. Kuva suurmiehen äidistä, Ulrikasta on kaunis ja valoisa. Äiti piti huolta lapsistaan, kaikissa oloissa. Kun poika lähti piirilääkäriksi Kajaaniin, vanhemmat matkustivat mukana – vain äiti palasi myöhemmin kotiin Sammattiin.

Kalevalan kokoaja teki mittavan päivätyön suomalaisen sivistyksen hyväksi. Eläkevuosinaan hän uurasti sanakirjatyössä ja suomalaisen virsikirjan parissa. Perheen elämässä suru seurasi toistaan ja isä suuntasi energiansa työhön.

Äiti pelasti Lemminkäisen elämälle. Emilian kerhon äidit ja isoäidit olivat tehneet täyden työpäivän perheittensä hyväksi, mutta edelleenkin, heillä oli lämpimiä ajatuksia äideistään. Ja äidit, juuri nämä suomalaiset äidit ovat tehneet pieniä ja isoja ihmeitä.

Kalevalan päivänä äidit ovat läsnä ja tärkeitä.
Sillä ilman äitejä eivät Lemminkäiset selviytyisi.

Kajaanin Elias kesällä 2014.