Lippu on nostettu aamulla. Illalla, ennen juhlaan lähtemistä se lasketaan. Pitäähän paikkakunnan suurmiehen kunniaksi siniristi salkoon vetää.
Kalevalanpäiväksi, suomalaisen kulttuurin päiväksi on vakiintunut helmikuun 28. Päivä, jona Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan vuonna 1835 julkaistun version tai laitoksen esipuheen. Lönnrot oli Kajaanin piirilääkäri, valmis ammattilainen, jonka kirjallinen ura oli alkamassa.
On sensaatio, monellakin tavalla, että 32-vuotias lääkäri, torpan poika saa aikaan kansalliseepoksen. Eepos tuntuu nuoren miehen työltä – vaikka sitä kutsutaankin nimellä Vanha Kalevala. Suosittelen, raikas lukukokemus.
Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kokosi runoja, hän astui tupiin ja pirtteihin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista.
Esipuheessa sanotaan:
Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. Kokonaisuus on runsaampi, ehkä kypsempi, osittain erilainen.
Uuden Kalevalan vuoteen osui toinenkin elämän kohokohta, heinäkuussa Lönnrot solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa.
Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme. On oikein korostaa Kalevalan merkitystä eepoksena, mutta Elias Lönnrotin elämäntyön pelkistäminen vain Kalevalaksi ei tee oikeutta laaja-alaiselle tiedemiehelle. Lönnrotin elämäntyö avaa huikean näköalan suomalaiseen hengenviljelyyn.
Kalevala antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. Tärkeää on myös se, ettei Kalevala ole jäänyt kuolleeksi kirjaksi. Kalevalan säkeistä on versonut rikas kulttuurin kudos, joka elää ja uudistuu.
Tänä iltana juhlitaan Kalevalaa Sammatin Sampaalassa. Juhlapuhujana on taiteilija Pekka Kainulainen, moderni samaani. Odotan mielenkiinnolla Pekan esitystä.
Pekan Amorphis-sanoituksista julkaistu runoteos on hieno kokonaisuus – sanoja ja kuvia, tekstit ovat kirjassa sekä suomeksi että englanniksi – oiva lahjakirja ja osoitus siitä, että kalevalainen maailma on alkuvoimainen ja elävä, tässäkin ajassa.
Hyvää Kalevalanpäivää!
Herännenkö, heittänenkö,
Luonenko, lopettanenko
Vai vasta alottanenko?
Viel olis sa’an sanoja,
Tuhat virren tutkimusta,
Joit ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot,
Eikä vaimot varsinkana.
Vaan ei koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen.
Eikä laulaja hyväkän
Laula tyyni virsiänsä.
Mont’ on muutaki muretta,
Paljo huolta huommisesta.
Nälkä mulla näin sanovi:
Suut’ elä kullatta kuluta,
Pieksä kieltä penningittä,
Laulaja laki palavi,
Runoin kulkku kuivettuvi
Vaan ei korvan kuunteliain.
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Virren laulon, laulun laiton,
Oksat karsin, tien osasin.
Siitä sinne tie menevi,
Rata uusi urkenevi,
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille,
Nuorisossa nousevassa,
Polvessa ylenevässä.
Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti