Älkää kertoko kenellekään – vai kertoisitteko sittenkin?

Elämäkin on joskus kivikkoista.

Nämä voivat olla vähän noloja juttuja. Vai ovatko?

 

Olympialaiset ovat ohi. Kaksi vuotta talvikisoihin, neljä seuraaviin kesäkisoihin, sitten se taas alkaa. Pari vuotta saa olla olympiarauhassa, vaikka muita kisoja välikautena riittääkin. Saa olla rauhassa myös selityksiltä. 

 

Ei sellainen urheilija mikään ole, joka ei tappiotaan yrittäisi selitellä. Olen kirjoittajan urallani kuullut kaikenlaisia tarinoita. Hajonneista letkuista ja muista auton osista, mahdollisista ja mahdottomista tapahtumista. Klapihommissa ja muualla kipeytyneet lihakset olisivat myös klassikoita, elleivät olisi niin kuluneita juttuja. 

Selityksiä joka lähtöön, ihme, ettei kukaan ole hoksannut tehdä siitä liikeideaa?

 

Mutta se, että urheilijat punovat ympärilleen selitysten verkon jo ennen kuin kisa edes alkaa, sitä en ymmärrä.  

Ja aikanaan palauttavat selityksensä koko kansan mieliin, kun käy juuri niin kuin oli odotettukin. Ei ollut asiaa finaaleihin, hyvä että peruskilpailu päästiin läpi. Ei kuullosta hyvältä eikä mukavalta. Eivätkö juuri nämä kisat olleet kaikista tavoitteista se korkein?   

 

Miksi joku näkee näin paljon vaivaa jo ennen kuin pääsee suorituspaikalle? 

Tenavissa kerrotaan pelistä, jonka Jaska Jokusen joukkue häviää: Voiton avaimet olivat käsissämme. Sitten peli alkoi. 

Jaska Jokunen oli yrittänyt luoda joukkueeseensa voitontahtoa, yrittänyt edes. 

 

Onko tämä kaikki urheilijan vika ja virhe. Tuskin. Ei ollenkaan.

Mutta kertooko selittelyn ja ennakkoselitysten tulva jotain siitä, millaiset pelot ja epäilykset urheilijoita piinaavat? Ei huipulla ole helppo olla, mutta silti.

Jos mitalia ei tule, kansa kääntää selkänsä, tukijat luopuvat toivosta, ellei julkinen sana niin sitten vielä julkisempi some nuijii kilpailijan maan rakoon. Tai ainakin melkein.

Onko häviäminen niin noloa, ettei edes uskalla kunnolla yrittää? Onko helpompaa antaa periksi jo ennen kuin on edes kilpailtu? 

 

Kirjoitin kauan sitten, kevyttä pakinatyyliä tavoitellen, miten kotijoukkojen pitää suhtautua kotiin palaavaan urheilijaan. Juttu meni suunnilleen näin:

Jos kilpailuissa on mennyt hyvin, on tullut onnistuminen ja mitaleita, urheilijaa pitää kehua, kannustaa ja rohkaista. Kertoa, kuinka hyvä hän on ja kuinka ylpeitä kotijoukot ovat. Kiittää hyvistä suorituksista. 

Entä jos on tullut tappio, kaikki on mennyt pieleen, mitä silloin pitää tehdä? Aivan oikein, urheilijaa pitää kehua, kannustaa ja rohkaista. Kertoa, kuinka hyvä hän on ja kuinka ylpeitä kotijoukot ovat. Kiittää hyvistä suorituksista. 

Editointivaiheessa joku ihmetteli, miksi sama asia sanottiin kaksi kertaa ja käytti punakynää. 

Ei se niin helppoa ole, ymmärtää, että kannustus ja kiitos on kaikille parhaansa tehneiden yrittäjien ja kilpailijoiden oikeus ja saavutettu etu. 

 

Miksi me annamme toisillemme niin vähän kiitosta? Miksi me emme koskaan sano ääneen, kun joku on yrittänyt ja tehnyt parhaansa? Vilpittöminkin kiitos on usein vastahakoisesti mutistu no jooo…  kyllähän se, joo… 

Osaammeko me edes kehua, häntä, joka panee kaiken peliin ja yrittää?

Viisas ja jonkin verran kilpailuja kokenut osaa jo varautua ja rakentaa itselleen suojaverkon, selitykset, joita tarvitaan, kun kaikki ei mene parhain päin. 

Selittely kuluttaa niitä sielunvoimia, joita tarvittaisiin kilpailuissa, se syö suoritusta jo ennen kuin peli on edes alkanut.

 

Vaatii suurta rohkeutta myöntää, että tein parhaani, mutta muut olivat vielä parempia. Olla rehellinen ja suora, vaikka se sielua viiltääkin. 

 

Urheilu on yhteiskunnan peili. Se, mitä tapahtuu kentillä ja areenoilla, tapahtuu kaikkialla, mutta ei aina yhtä suuren julkisuuden säestämänä.

Osaammehan me kritisoida ja mollata, mutta osaammeko me kiittää ja kannustaa? Uskallammeko me antaa arvoa myös toiselle ihmiselle, ilman, että pelkäämme sen rapauttavan omaa arvovaltaamme? Jakaa tukea ja ymmärrystä, ei vain rahana vaan myös sanoin ja teoin. 

Ei ole sellaista elämän aluetta, missä terve itsetunto ja toisen ihmisen arvon tunnustaminen eivät olisi hyväksi. 

PS. Oletteko huomanneet? Paralympialaisissa ei selitellä. Kisataan iloisesti ja hyvällä asenteella! 

 

PS. 2. Kertoisiko joku joskus selostajille, mitä tarkoittavat tietoliikenneyhteydet ja äänentoisto? Ettei tarvitsisi huutaa niin lujaa? Suomen ja ulkomaiden välillä on useampia äänenvahvistimia. 

Normaalilla äänellä puhutusta selostuksesta saa paremmin selvää kuin tolkuttomasta huudosta. Normaalilla nopeudella puhuttua olisi helpompi kuunnella. 

Vaikka onhan se toisaalta näinkin: jos huutaa lujaa ja sanoo sanat konekivääritempolla, kuuntelijan kärsimys ei kestä niin kauan.  

Ainakin, jos kuuntelija on kärttyinen isoäiti. 

 

 

 

 

 

 

 

Sieltä… ja syvältä

Ruusuja urheilijoille, risuja saatte etsiä muualta. 

Koko kansan yhteinen aamu-, päivä-, iltapäivä- ja yökerho on toiminut kaikilla kanavilla melkein kaksi viikkoa. Olympiakisat lähenevät loppuhuipennustaan ja kohta alkaa paralympiajakso.

Kansa palaa vähitellen normaaliin päiväjärjestykseen ja kisahuumasta harittavat silmät kirkastuvat. Enää ei tarvitse valvoa, ei ainakaan siksi, että joku juoksee, heittää tai hyppää maapallon toisella puolella.

Valvominen ja univelka ovat kustannustehokkain tapa hankkia krapula, kuten varmaan kaikki tietävät. Ja nyt tätä valvomisen kulttuuria on ylläpidetty valtakunnallisten medioiden voimin.

On se niin sieltä… ja syvältä.

Olympia-areenoille ei ihan piirikunnallisilla saavutuksilla pääse. Kaikissa lajeissa jaetaan kultaisia mitaleita, mutta valitettavan niukasti. Kaikki, jotka yltävät omaan parhaaseensa tai lähinnä parhaaseen, eivät saa palkintoa, osa joutuu tyytymään vain hyvään mieleen. Aina on myös joukko niitä, joille jää vain ankara keljutus.

Häviäminen vie voimia, eikä siinä tilanteessa juuri lohduta sekään tieto, että myös voittaminen vaatii taitoa eikä välttämättä ole yhtään helpompaa.

Mitalisaalis saattaa jäädä pieneksi, monestakin syystä. Melkein kaikki maailman maat ovat mukana ja me suomaan kasvatit olemme pieni siru maailman väestöstä. Eivät edes tilastot puolla meitä.

On se niin sieltä… ja syvältä.

Suomi on juostu maailmankartalle. Suomea heitetty ja hypätty maailman tietoisuuteen ja välillä on onnistuttukin. Mutta onko urheilu edelleenkin ainoa tapa, jolla me lunastamme paikkamme maailmankaikkeudessa? Kolehmaisen, Ritolan ja Nurmen saavutusten jälkeen me olemme saavuttaneet suuria tieteen, tekniikan ja kulttuurin aloilla. Olemme saavuttaneet ja säilyttäneet itsenäisyytemme.

Samaan aikaan urheilu on muuttunut yhä enemmän viihteeksi. Tosiajassa.

Onko kansakunnan arvostus ja merkitys edelleenkin kiinni vain näistä senteistä ja sekunneista? Varsinkin, kun me itse niihin sentteihin ja sekunteihin tiukimmin tartumme.

On se niin sieltä… ja syvältä.

Jokaisen olympiaurheilijan lähes jokainen suoritus näytetään suorana lähetyksenä. Mukana on aina niitäkin, jotka epäonnistuvat.

Kaukaisina, kultaisina vuosina vain voittajat saivat nimensä lehtiin, joskus tieto tavoitti kotimaan yleisön vasta päivien viiveellä. Koskaan aikaisemmin meillä ei ole ollut käytössämme yhtä suoria linjoja ja yhtä nopeita yhteyksiä maailman tapahtumiin.

Kun selostus singahtaa nettisivuille, sen vanavedessä seuraa ryöppy kirpeitä kommentteja. Jos lajin harrastajia on tuhat, jokaista harrastajaa kohden on ainakin sata kaikkitietävää maallikkoa. Nämä maallikot, jotka esiintyvät asiantuntijoina tai valmentajina, purkavat turhautumistaan mieluiten nimimerkin turmin, sosiaalisessa mediassa. 

Miksi ne, jotka kiittävät ja kannustavat, ovat vähemmistönä?

On se niin sieltä… ja syvältä.

Haastattelu on parhaimmillaan ajatusten vaihtoa. Siis ajatusten, ei itsestäänselvyyksien. Politiikan ja viihteen ’haastattelut’ ovat usein vain smalltalkia, pikkupuhetta. Haastattelija kysyy mitäänsanomattoman kysymyksen, ja se, joka haluaa säilyttää kasvonsa, voi vastata vain yhdellä tavalla, ympäripyöreästi.

Kun kaikkensa antaneen, keskittymisensä viime hetkiä kipuilevan ihmisen eteen tuodaan mikrofoni ja tiukataan kommentteja siitä, millaisen tuloksen kuukausien tai vuosien työ antoi, kuinka moni osaa vastata tyylikkäästi? Parhaimmillaan vastaukset ovat smalltalkia – pahimmillaan – kyllä te tiedätte.

On se niin sieltä… ja syvältä.

Ikä tuo omat mausteensa elämään. Vauhti hiljenee, aamut ovat kankeampia ja verkkaisempia. Väsyttää helpommin.

Johnny Weissmüllerin Tarzan-huuto oli joidenkin lähteiden mukaan keinotekoinen kooste erilaisista äänistä, nauhoite, jota käytettiin silloin, kun tähti avasi suunsa ja oli huutavinaan.

Suomalaisen urheiluselostajan raportti sadan metrin juoksusta on runsaan kymmenen sekunnin mittainen älämölö, kotikutoinen Tarzan-imitaatio, josta ei tavallinen mummo saa mitään tolkkua.

Voiko ihmisen kuulo hidastua näin paljon?
Miksi ei liikkuva kuva ja siihen liitetyt hidastukset ja havainnollistamiset riitä? Pitääkö kaikki myös huutaa julki?

On se niin sieltä… ja syvältä.

Ja kuitenkin. Sittenkin. Olen tavannut urheilijoita, hienoja taistelijoita, voittojen ja tappioiden selvittäjiä, elämän ja kokemuksen koulimia ihmisiä. Elämäni parhaita kohtaamisia.

Kiitos niistä!

Vaikka urheilu olympiatasolla on enemmän viihdettä kuin mitään muuta, hyvän urheilijan esimerkki voi kannustaa kansaa liikkumaan ja harrastamaan. Takavuosina paikattiin pikkunikuloita, kun seiväshyppyharjoituksissa käytetyt pyykkiseipäät pettivät. Nykyharrastaja ei pyykkiseipäitä ehkä tunne, välineet ovat kaikkien saatavilla ja kunnossa. Ja niitä myös käytetään.

Eikä se ihan syvältä olekaan.

Gladiaattorit II

Niitä on sikin sokin, edes takaisin, joka suuntaan, ennen kuin silmä tottuu.  Osa menee samaan suuntaan ja osa tulee vastaan. Onhan tässä ihan selvä logiikka, hetkessä siihen  silmittyy.

Hikiset selät sujahtavat ohi, vauhdilla. Estonia, Jaak Mae Suusakool, Suusahullut, Latvija, Italia, Lammin Säkiä, Tromsø, Tampereen Pyrintö. Eikä tässä tietenkään kaikki. Vainion Meinaajat ovat myös mukana, meinataanko siinä joukossa vai mennään vai kuinka se nyt olikaan? Tykkilatua on yhteensä 8 kilometriä ja sen voi hiihtää edestakaisin tai ottaa pientä spurttilenkkiä kaiken kansan keskellä. Mallia spurtteihin voi ottaa venäjää puhuvista lapsiryhmistä, jotka porhaltavat kahden kinkaman ja kahden valmentajan väliin jäävää pätkää edes takaisin yhdessä rykelmässä.

Ammattilainen, mukana iso kassillinen erilaisia sivakoita. 

Jostain tulee verkkainen, tuhiseva, innokas ryhmä hiihtokoululaisia, tummat hiukset tuulessa liehuen. Saan osani sanatulvasta, kun keskellä ruuhkaa jään urhoollisen ensikertalaisen taakse töpsyttämään.

Mummosarjalaisissa on vielä niitäkin, joilla on anorakit ja pappaporukalla tuulipusakat. Muuten on valttia ihoa nuoleva trikoo. Lapsikullat, ettette vaan kylmety, jos kaadutte. 

Onneksi valmentajalla on järkevä vaatetus. Paksi toppatakki, pipo ja paksut talvikengät. Siinä se seisoo, tiukkana asennossa koko aamupäivän.

Hiihtokoululaisten välitunti, kaakao time.

 Väkeä riittää, mutta yhtään kolaria ei tule. Taitavammat ja nopeammat sujahtavat joustavasti mummeleiden ohi. Välillä mennään viisi rinnan kumpaankin suuntaan, sitten on hetki, joka tuo mieleen kunnon talven: koko latu, vain minua varten.

Lunta on jo saatu lisää, koskahan Valorakka ja Porot konetetaan? Silloin suma purkautuu Rakkavaaran suuntaan.

Gladiaattorit

Aamut eivät näillä leveysasteilla valkene, ne sinertävät, ensin hennosti, sitten intensiivisemmin. Alkutalvi on pitkä sininen hetki. Aamun sinerryksen vaihtuessa valkoiseen alkoi gladiaattorien taisto, tarkoitusta varten rajatulla areenalla. 

Valmentajat ja valvojat ja muu väki muodosti puheliaita ryppäitä radan solmukohtiin, aidan taakse. Gondolin siniset korit purjehtivat sumuisen taivaan keskellä.   

Yksi kerrallaan nämä vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneet nuorukaiset mutkittelivat rinnettä alas. Joku törmäsi keppiin ja karjaisi voimallisesti, toinen laski ulos radalta ja sadatteli hiljaa. Joku tuli radan alas paukkeella ja kolinalla, seuraava lähes äänettömästi, elegantisti keppien lomassa sujutellen.

Hitainkin oli niin nopea, että kuvan ottaminen pikkukameralla oli vaikeaa. Nopeimman ja hitaimman ero näkyi paitsi ajanottolaitteessa, myös tyylissä ja eleganssissa. Suoraa toimintaa, ilman hidastuksia.

Mikä tekee urheilijasta huippu-urheilijan? Laskeminen, laskeminen, rinteen tahkoaminen niin, että rutiini kasvaa ja taito karttuu. Tärkein oppi ei ole suksen ja lumen välissä, vaan pipon alla. Keskittyminen, kyky sulkea muu maailma omien ajatusten ulkopuolelle on avain. Lipsua ei saa, ei suoritus eikä mieli. Maltti, uskallus ja oikea tilanteen arvioiminen tekevät mestarin. Eikä mestarin tarvitse rehennellä, tyyli ja vakuuttavuus tulevat muusta. Sitä voisi varmaan kutsua kypsyydeksi.

Lounastauon aikaan gladiaattorit kansoittivat ravintolan. Sukset jäivät ulos odottamaan. Varusteita kevennettiin, kypärät riisuttiin, toppavaatteita höllättiin. Ravintola oli portaita myöten täynnä ruokailijoita. Poikamaista leikinlaskua, iloista hölinää, huutelua ja naurua monelle eri kielellä, testosteronilla maustettuna. Tähän joukkoon kuuluminen koukuttaa, varmasti.

Ai että kukako voitti? Muutama jenkki teki komean nousun korkeammille sijoille, ruotsalaisilla oli homma hallussa, italialaisilla oli temperamenttiset valmentajat, kaksimetrinen sveitsiläispoika pärjäsi kai aika hyvin ja paras suomalainen laskija oli paras suomalainen laskija. Jos tulokset oikeasti kiinnostavat, kai ne jostakin voi lukea. Rehtiä kilpailua.

Niin, ja sitähän myös kysytään, oliko lunta. Metsässä muutama sentti, niin että pienimmät varvut peittyivät ja polut muuttuivat valkoisiksi. Rinteessä reilusti metrin verran, jäisen kovaksi pakkautunutta.