perjantai 19. elokuuta 2016

Sieltä… ja syvältä

Ruusuja urheilijoille, risuja saatte etsiä muualta. 
Koko kansan yhteinen aamu-, päivä-, iltapäivä- ja yökerho on toiminut kaikilla kanavilla melkein kaksi viikkoa. Olympiakisat lähenevät loppuhuipennustaan ja kohta alkaa paralympiajakso.
Kansa palaa vähitellen normaaliin päiväjärjestykseen ja kisahuumasta harittavat silmät kirkastuvat. Enää ei tarvitse valvoa, ei ainakaan siksi, että joku juoksee, heittää tai hyppää maapallon toisella puolella.
Valvominen ja univelka ovat kustannustehokkain tapa hankkia krapula, kuten varmaan kaikki tietävät. Ja nyt tätä valvomisen kulttuuria on ylläpidetty valtakunnallisten medioiden voimin.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Olympia-areenoille ei ihan piirikunnallisilla saavutuksilla pääse. Kaikissa lajeissa jaetaan kultaisia mitaleita, mutta valitettavan niukasti. Kaikki, jotka yltävät omaan parhaaseensa tai lähinnä parhaaseen, eivät saa palkintoa, osa joutuu tyytymään vain hyvään mieleen. Aina on myös joukko niitä, joille jää vain ankara keljutus.
Häviäminen vie voimia, eikä siinä tilanteessa juuri lohduta sekään tieto, että myös voittaminen vaatii taitoa eikä välttämättä ole yhtään helpompaa.
Mitalisaalis saattaa jäädä pieneksi, monestakin syystä. Melkein kaikki maailman maat ovat mukana ja me suomaan kasvatit olemme pieni siru maailman väestöstä. Eivät edes tilastot puolla meitä.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Suomi on juostu maailmankartalle. Suomea heitetty ja hypätty maailman tietoisuuteen ja välillä on onnistuttukin. Mutta onko urheilu edelleenkin ainoa tapa, jolla me lunastamme paikkamme maailmankaikkeudessa? Kolehmaisen, Ritolan ja Nurmen saavutusten jälkeen me olemme saavuttaneet suuria tieteen, tekniikan ja kulttuurin aloilla. Olemme saavuttaneet ja säilyttäneet itsenäisyytemme.
Samaan aikaan urheilu on muuttunut yhä enemmän viihteeksi. Tosiajassa.
Onko kansakunnan arvostus ja merkitys edelleenkin kiinni vain näistä senteistä ja sekunneista? Varsinkin, kun me itse niihin sentteihin ja sekunteihin tiukimmin tartumme.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Jokaisen olympiaurheilijan lähes jokainen suoritus näytetään suorana lähetyksenä. Mukana on aina niitäkin, jotka epäonnistuvat.
Kaukaisina, kultaisina vuosina vain voittajat saivat nimensä lehtiin, joskus tieto tavoitti kotimaan yleisön vasta päivien viiveellä. Koskaan aikaisemmin meillä ei ole ollut käytössämme yhtä suoria linjoja ja yhtä nopeita yhteyksiä maailman tapahtumiin.
Kun selostus singahtaa nettisivuille, sen vanavedessä seuraa ryöppy kirpeitä kommentteja. Jos lajin harrastajia on tuhat, jokaista harrastajaa kohden on ainakin sata kaikkitietävää maallikkoa. Nämä maallikot, jotka esiintyvät asiantuntijoina tai valmentajina, purkavat turhautumistaan mieluiten nimimerkin turmin, sosiaalisessa mediassa. 
Miksi ne, jotka kiittävät ja kannustavat, ovat vähemmistönä?
On se niin sieltä… ja syvältä.

Haastattelu on parhaimmillaan ajatusten vaihtoa. Siis ajatusten, ei itsestäänselvyyksien. Politiikan ja viihteen ’haastattelut’ ovat usein vain smalltalkia, pikkupuhetta. Haastattelija kysyy mitäänsanomattoman kysymyksen, ja se, joka haluaa säilyttää kasvonsa, voi vastata vain yhdellä tavalla, ympäripyöreästi.
Kun kaikkensa antaneen, keskittymisensä viime hetkiä kipuilevan ihmisen eteen tuodaan mikrofoni ja tiukataan kommentteja siitä, millaisen tuloksen kuukausien tai vuosien työ antoi, kuinka moni osaa vastata tyylikkäästi? Parhaimmillaan vastaukset ovat smalltalkia – pahimmillaan – kyllä te tiedätte.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Ikä tuo omat mausteensa elämään. Vauhti hiljenee, aamut ovat kankeampia ja verkkaisempia. Väsyttää helpommin.
Johnny Weissmüllerin Tarzan-huuto oli joidenkin lähteiden mukaan keinotekoinen kooste erilaisista äänistä, nauhoite, jota käytettiin silloin, kun tähti avasi suunsa ja oli huutavinaan.
Suomalaisen urheiluselostajan raportti sadan metrin juoksusta on runsaan kymmenen sekunnin mittainen älämölö, kotikutoinen Tarzan-imitaatio, josta ei tavallinen mummo saa mitään tolkkua.
Voiko ihmisen kuulo hidastua näin paljon?
Miksi ei liikkuva kuva ja siihen liitetyt hidastukset ja havainnollistamiset riitä? Pitääkö kaikki myös huutaa julki?
On se niin sieltä… ja syvältä.

Ja kuitenkin. Sittenkin. Olen tavannut urheilijoita, hienoja taistelijoita, voittojen ja tappioiden selvittäjiä, elämän ja kokemuksen koulimia ihmisiä. Elämäni parhaita kohtaamisia.
Kiitos niistä!

Vaikka urheilu olympiatasolla on enemmän viihdettä kuin mitään muuta, hyvän urheilijan esimerkki voi kannustaa kansaa liikkumaan ja harrastamaan. Takavuosina paikattiin pikkunikuloita, kun seiväshyppyharjoituksissa käytetyt pyykkiseipäät pettivät. Nykyharrastaja ei pyykkiseipäitä ehkä tunne, välineet ovat kaikkien saatavilla ja kunnossa. Ja niitä myös käytetään.
Eikä se ihan syvältä olekaan.



Ei kommentteja: