Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhuus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Vanhaa, arvokasta



Kun mestari kaataa puun, veistää hirren ja rakentaa talon, lopputulos on sykähdyttävä. Kauniisti veistetty hirsi, kirveen jälki puun pinnalla, oksankohdista esiin tullut pihka, säiden ja ajan tuoma patina. 
Kuvaan usein vanhoja hirsiseiniä, kuluneita, aikaa nähneitä, taideteoksia. Kohtaan menneiden sukupolvien työnjäljen, yksilöllisen ja kauniin. 
Vanhan talon jokainen osa on ollut jonkun ihmisen tekemä. Hirressä voi olla puumerkki, muistissa perimätieto: tämän teki maankuulu rakentaja. 
Kohtaan ammoin ahertaneen mestarin hänen työnsä jäljessä.


Katselen elämää, jatkuvuutta. 
Joskus näkee saman perheen eri sukupolvia. On kiinnostavaa nähdä, kuinka kasvojen piirteet, liikkumisen tapa, eleet ja ilmeet toistuvat. Variaatioita on lukemattomia ja silti, yhdennäköisyyden voi tunnistaa. 
Taiteilija jatkaa edeltäjänsä työtä, poimii värejä ja muotoja. Perinteen päälle rakentuu uusi, josta hiljaa tarkastellen avautuu kerroksellisuutta, syvyyttä.

Vanha pellavainen pyyhe on nimikoitu, ohueksi hiutunut, ehkä omin käsin kangaspuissa kudottu. En enää vie pyyhettä keittiöön, en kuivaa sillä kristalleja, en käyttäisi keittiöliinana. 
Nimikirjaimet viittaavat tyttönimeen, vaatimattomaan lapsuudenkotiin, ensimmäiseen omaan kotiin. Nyt on minun vuoroni pestä ja ripustaa kuivumaan. 



Arki on ollut taidetta, huolella niukoista aineksista rakennettua ja vaalittua. Esineitä, jotka ovat olleet aina. 

Kohtaan tutut, jo poisnukkuneet heidän käsiensä kosketuksessa, siinä, mitä he ovat tehneet. 
Kuluneen kankaan rakenne erottuu valoa vasten läpikuultavana, säännöllisenä. Osaisinpa tehdä siitä jotain kaunista ja kunnioittavaa. 

Vanhempani ja isovanhempani ovat jo poissa. Vien kynttilän haudalle, samalla kiitän mielessäni tuttua seurakuntamestaria siitä, että jokainen käytävä kirkkomaalla on huolellisesti aurattu.



Nämä arjen osaajat, elämän ylläpitäjät, arvokkaat ihmiset. Osasinko olla oikein, pitää huolta, arvostaa? Osaanko olla tuttujen iäkkäiden ihmisten lähellä, puhua, kuunnella, auttaa? Joka aamu näen, kuinka naapuritaloon syttyvät valot, siellä he touhuavat, keittiössään, puhuvat ja juovat kahvit. Valot loistavat, kaikki on hyvin. 

Puhutaan vanhusten elämästä ja olemisesta. Ei kai se niin vaikeaa voi olla. Pitää osata arvostaa ja tukea. Pitää uskaltaa antaa, omasta sielustaan, jakaa. Ottaa vastaan elämän kokemus ja muistojen rikkaus. Kuunnella.  

Lopetetaan puhuminen, pseudopuuhastelu, unohdetaan byrokratia ja aletaan pitää huolta. Arkea se vain on, hyvää työtä. 
Patinaa meihin kaikkiin kertyy, jonakin päivänä aika alkaa näkyä jokaisessa, minussakin, sinussakin. Elämän laki, luonnollinen kulku. 
Ollaan olemassa, yhdessä.



Julkaistu aikaisemmin Keravan seurakunnan Usko Ilona -blogissa. 

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Nolo olo, voi nolo



Jokainen tuntee vanhuksen, jolta varastetaan, aina vaan varastetaan, joku käy ja vie, pyyheliinoja, lakanoita, sukkia, arkista kamaa. Epäilys on vahva, vaikka epäilyksenalainen olisi miten nuhteeton kansalainen tahansa. Nolottaa, varkauksien uhrin puolesta, epäilyksenalaisen puolesta ja nolottaa vaikka miten, mutta silti ei voi ääneen sanoa, mikä on oikea syy. Epäilyksen harmaa harakka liihottelee katonrajassa eikä sitä voi kovin tyylikkäästi alas ampua.

Voi olla, että tähän vielä törmätään. Omissa kotinurkissakin, askelmerkkien tiivistyessä, käsityskyvyn pienemmiksi kuroutuvissa ympyröissä, hallinta voi pettää. Ajatus ei enää jaksa mukana, kun käsi etsii kaapeista entistä aikaa, unohtuneita unelmia, jokapäiväisiä välttämättömyyksiä. Jos joku silloin sanoisi, ettei muissa ihmisissä mitään vikaa ole, päässäsi sinulla fiiraa…  ja onhan sillä nimikin, vanhuudenhöperyys. Lääkärin asiana on tarkentaa diagnoosi.

Naisen – usein miehenkin – elämästä iso osa kuluu tavaravirran hallintaan, halusi tai ei. Soppaa, saippuaa, pyykkiä, putsaamista, parsimista ja uuden hankkimista. Kun vastuulla on kasvavia tenavia, niitä, joiden varusteet jäävät tavan takaa pieniksi, nainen pitää huolta jos jonkinlaisista tarpeista. Tätä voi joku vielä joskus tarvita. Äidiltä ne kumminkin tätä vielä kysyy. Tämä saa mennä vielä seuraavalle. Otanpa talteen seuraavaa talvea varten. Parin vuoden päästä on taas rippijuhlat… ja niin edelleen. Ei ihme, että huoltovarmuusvaihe jää jumiin, vaikka huollettavat olisivatkin jo omillaan.


Kuulolaite ei ole ymmärtääkseni ole mukava kumppani. Siihen kuulemma (kuulen ma) kuuluu sopeutua ja opetella uudelleen kuulemaan. Voisi olla tarpeen, vielä ei ole ehdotettu. Kuulen huonosti, jos minua puhutteleva on selin ja puhuu vastatuuleen. Sanat tulevat puurona perille. Kuulemiseen vaikuttaa paitsi terveydentila, myös vire ja kiinnostus, paremmin saa selvää, kun puhutaan kohti. Ja onhan se kohteliastakin.

Mutta kuulolaitteen kammo, usko omaan ikuiseen viriliteettiin ja heikko itsetunto muodostavat arvaamattoman yhdistelmän. Mukava mies, joka nyökkää oikeassa kohdassa, mutta ei oikeasti ole kuin vaistonnut, että toinen varmaan lopetti repliikkinsä.  Seuraava repliikki paljastaa, että ohi meni, yli maalin tai jopa rangaistusalueelle. Viittomillako sille pitäisi puhua?

Sama mukava mies pahoittaa mielensä, kun on ensin ymmärtänyt väärin tai tajunnut vain osan, siis väärän osan, tai vain pessimistinä tulkinnut naamanilmeitä väärin. Jos ne vaikka nauraa minulle, eihän kukaan voi olla meikäläiselle ystävällinen. Kun eivät vastaa kysymyksiinkään, muuten kuin mumisemalla tai suun liikkeillä.

Sitten marssii esiin täti-ihminen, joka ei seuratalon tilaisuutta varten kehtaa laittaa kojetta korvaan, kun kaikki sen näkee nutturan alta, mutta ei myöskään kehtaa istua reilusti eturiviin, missä puhe kuuluisi. Kyllä tässä talossa sitten kuuluu huonosti, mikseivät puhu lujempaa että takanakin kuultaisiin… No, istu ihmeessä eturiviin – en kai minä sentään – se on ruustinnalle ja insinöörien rouville.


Marilyn jätti rillit kotiin, kun halusi näyttää haluttavalta. Tästä on onneksi opittu pois: lasit voivat olla juuri se jokin, joka tekee asusta ilmeikkään. Piilolinsseillä ja leikkauksilla voidaan korjata taittoa ja likinäköisyyttä.

En tiedä, millainen minusta tulee vanhuksena. Kärttyinen vai leppoisa? Känkkäränkkä ja kremppojensa keskelle muusta elämästä eristäytyvä kummajainen? Itsekäs ja huomionkipeä, piloille hemmoteltu riivinrauta? En tiedä, mutta ette te muutkaan tiedä. Toivottavasti oman omituisuutensa edes tiedostaa sitten, kun se on jo todellisuutta! Vai onko se jo? Miksei kukaan kertonut?

Elämänkeikauksia ei vielä ole näkyvissä ja haluaisin elää täysillä ja kommunikoida tuttujeni kanssa niin kuin ennenkin. Jokainen meistä ravistuu ja ravistumisen oireita on lupa kompensoida apuvälineillä, lääkkeillä, uudella elämänjärjestyksellä.

Miten se voi olla niin vaikeaa ja miksi luonnollista kehitystä pitää niin ankarasti vastustaa?

Niin, voi olla, että osaan jonakin päivänä vastata.

Sitä odotellessa, kirjoittelen. 

torstai 26. kesäkuuta 2014

Haurastuminen, sielu ja ruumis



Kropasta en osaa puhua tai kirjoittaa, sillä minuun on iskostettu, että se on sanana non grata. Viisikymmenluvun puhekielestä tuttu, yllättäen uudelleen esiin putkahtanut, ei edes kaunis. Mutta sielu, henki ja ruumis, hiukan väkinäisesti sointuva keho, tomumaja. Ihminen, kokonaisuus, niitä olen pohtinut.

Milloin ne ovat kohdakkain? Oikean ikäinen sielu saman ikäisessä ruumiissa? Niin, että voimat ja tavoitteet käyvät yksiin. Aika harvoina hetkinä, sittenkin, kun tarkkaan katsotaan, joskus elämän lakipisteessä.

Vasta kävelemään oppineen askel horjuu, mutta suunta on rohkeasti kohti elämää. Ajatus – jota ei aina aikuisten kielellä ilmaista – on kirkas. Elämä on edessä ja se maistuu, uudelle joka aamu. Sellaiselle, joka saa hymyn syttymään.

Jonakin päivänä lapsen mieli vaihtuu aikuisuuteen, voiman ja tahdon tasapainoon, kaikkivoipaisuuteen. Kuinka viisaita, oikeamielisiä ja osaavia me olemmekaan, kuinka helppo on antaa neuvoja ja tietää tarkalleen. Kuinka kaukana kirkkaasta lakipisteestä ovat elämän rajat?

Elämä opettaa kärsivällisyyttä, annostelee hyviä ja katkeria antimiaan eikä aina tasan eikä kaikille oikeissa suhteissa. Kun ikää karttuu ja jaksaminen vähenee, riittääkö kärsivällisyys sittenkään? Kun voimat ja sielunvoimat alkavat hiipua, usein eri tahtiin.

Kun ihmisen fysiikka on hauras, harmaantunut oksa, osaako lähipiiri hyväksyä ja ymmärtää sen? Kuinka paljon luopuminen sattuu, luopujaan ja luovuttajaan? Miten helppo on hyväksyä oma avuttomuus, millaista tuskaa sen tiedostaminen voi tuoda?

Kuinka paljon rohkeutta vaatii tarttua käteen ja yrittää auttaa? Tulla lähelle, kohdata toisen vajavaisuus. Onko helpompaa vaatia apua muualta kuin voittaa omat pelkonsa?

Kun sielu hiipuu ja haurastuu, muisti hajoaa ja järjestys elämästä katoaa, kuka kerää sirpaleet? Kuka tietää oikeat sanat ja vastaukset?

Kun elämän polte on korkeimmillaan, se valaisee kauas. Kun sielu hiipuu, onko sen osa jäädä piiloon, hajota. Mihin yksityisyyden rajat piirretään? Mitä minulla on oikeus tietää, mistä saan puhua?

En tiedä vastauksia, en ehkä oikeita kysymyksiäkään.
Voimia, ystävät?