Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiihtäminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiihtäminen. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. tammikuuta 2023

Tavattiin taas!




Kevään lopulla havahduin siihen, että lumi hupenee vauhdilla ja latu alkaa muuttua rapaiseksi poluksi. 


Koko talvi oli hiihdetty herrojen kanssa samaa latua edes ja takaisin. Kun taapersin yhden vajaan kuuden kilometrin pätkän, herrat olivat tehneet saman matkan ainakin puolitoista kertaa. Kun palasin pysäköintipaikalle, herrat jatkoivat hiihtämistä. En tiedä, miten paljon ladun pitää sulaa, ennen kuin nämä sitkeät sissit vievät sivakkansa kesäsäilöön. 


Syksyllä oli vähän aikaa kunnon lumikelit, latu oli ajettu koneella ja siellä oli melkein ruuhkaa. Innokkaiden hiihtäjien lomassa vilahteli tuttuja pipoja ja hiukan kauhtuneita pusakoita. 


Vuoden vaihteen jälkeen hiihtokelit katosivat eikä aina edes ehditty suksimaan. 


Tamminkuun kahdentenatoista satoi räntää ja rännän sekaista vettä ja vettä ja räntää. Ladulla ei ollut ruuhkaa. Parkkipaikalla muutama auto peittyi ohueen räntäkerrokseen.

Mutta tutut latuveikot uhmasivat sään oikkuja ja hiihtivät tuttuun tapaansa, vanhat pipot olivat taas päässeet tuulettumaan. 


Ja mikäs siinä, hiihdellessä, muutaman sadan metrin päässä vähän kaljamainen latuväylä muuttui hyväksi hiihtoväyläksi. Eikä se ehtinyt kadota räntään, sillä latuveikot pitivät väylän auki. 


Tästä voi tulla ihan hyvä hiihtotalvi! 

 

Latuveikot varttuneet

sauvoihin on tarttuneet

väylän puhtaan suksineet.

Anorakit virttyneet

tuuleen tuiskuun tottuneet

pipot paljon kokeneet,

sukset hyvin luistaneet.

Vauhdikkaasti veikkoset

mäet nousee melkoiset,

joskus pitää puhaltaa,

kun pulssi oikein kohoaa.

Ennustavat pakkasta,

uumoilevat sadetta

kirkkaan päivän paistetta

ja suojasäätä sohjoista.

Kevät tulee, oikukas,

suksiväki innokas

hiihtää, kunnes latua

ei enää saata huomata.


maanantai 8. helmikuuta 2021

Ladulla

  


Ulkoilukeskuksen ladut on ajettu kuntoon, keli on parempi kuin pakkasasteet antaisivat odottaa. Hiihtokenkä napsahtaa siteeseen, rukkanen puetaan sauvan lenkkiin. Aurinkolasit suojaavat yhtä paljon viimalta kuin auringoltakin. Mikä tässä, hiihtäessä. 


Arkiaamuna ladulla on tilaa sopivasti, eniten varttunutta väkeä. Jos oltaisiin Lapissa, kaikki tervehtisivät. Ollaan etelässä ja ehkä siksi joku nyökkää tai tervehtii pienellä hymyllä. Jos talvi saa jatkua, kasvot tulevat vähitellen tutummiksi. Aamupäivän ladulla on oma perusjoukkonsa, illansuussa tulevat nuoremmat, työpäivän jälkeen. 


Pieni myötäle, suora, toinen suora metsän puiden keskellä, mäkeä ylös, myötälettä pellolle – sitten vielä suksilla pellon halki ja takaisin. Muutama kilometri, matka tuntuu joka kerta hiukan lyhemmältä, ensimmäisten kertojen jälkeen se jaksaa hiihtää pariin kertaan.  Maisema tulee tutuksi, mutta latu on kunnossa ja riittävän vaihteleva. 


Maalla ladut on tehty moottorikelkalla, ne tuovat mieleen lapsuusajan ja kansanhiihdon. Hangen ja ladun välillä on pehmeä ura, väylä sallii leveätkin sukset. 

 

Hiihtämisistä pidettiin kirjaa. Koulusta sai vaaleanpunaisen kortin, jonka sarakkeisiin merkittiin päivämäärä, kilometrit, muistaakseni myös paikka. Lopuksi tarvittiin varmennus: äiti laittoi nimikirjaimensa aina, vaikka kilometrimäärä olisi jäänyt vähän vajaaksi. 

 

Pari kertaa menin ladulle takki päällä, pian äiti osti kangasta ja ompeli oikean anorakin, yhdessä askarreltiin villalangoista tupsut ja kiinnitettiin ne hupun kiristysnauhojen päihin. Sukset olivat puiset Karhut, siniset ja oikein hikkorireunaiset. Isä tervasi niitä tehtaan pannuhuoneella, vastatervattu suksi tuoksui ihanalta. Minulla oli kauan voittositeet, myöhemmin rotanloukut, jotka olivat aikuisemmat, mutta vähän vaikeammat. 


Laskettiin vesitorninmäen mutkikasta latua, käytiin Korvolassa kuumalla mehulla ja peuhattiin lumessa muuten. Talven mittaan kertyi kilometrejä ja opettaja keräsi kortit talteen. Mitä niille sen jälkeen tapahtui, sitä en enää muista. Mutta kansanhiihto tuli tehtyä. Talvet olivat oikeita lumitalvia ja joka talvi hiihdettiin. Joskus opiskeluaikana koettiin ensimmäisen kerran talvia, jolloin lunta ei riittänyt edes laduksi asti. Sitä päiviteltiin ja ihmeteltiin, huomaako sitä nykyään kukaan? 


Metsän läpi hiihtäessä näkee aina asioita, joista ei saa kiinni kameralla. Tuuli liikuttaa puiden oksia, hajottaa lunta ja saa aikaan auringossa kimmeltävän pilven. Lumen pinnalla puiden sinisiä varjoja, välissä auringonläikkiä ja lämpimän ruskeita en runkoja. Hangen poikki kulkee jälkien jonoja, jäniksiä, metsän pikkuväkeä. Jonakin keväänä, lumien jo melkein mentyä huomasin, miten ladulle uskaltautui pieni päästäinen, se tajusi olevansa liikenteen keskellä ja vilisti metsän turvaan.


Puiden seurassa ei tarvitse puhua, ei esiintyä, ei olla kukaan muu. Voi ajatella rauhassa ja olla ajattelematta. Elämän solmukohdissa pitää osata luottaa alitajuntaan, siihen, että ongelmiin löytää ratkaisun, kun malttaa odottaa. 


Hiihtäessä voi miettiä omiaan, keskustella lumisten näreiden kanssa, edetä verkkaan tai nopeaan.  

Metsän puolella on tyven, kun tullaan peltoaukealle, tuuli tulee mukaan. Joinakin päivinä viima tarttuu anorakinliepeeseen, haastaa pipot ja huput, yrittää osua rukkasen sisälle. 


Välillä lipsuu, joskus saa taistella jokaisen sentin takia nihkeässä lumessa. Latu vaatii osallistumaan, keskittymään, matkanteko on työtä. 

Seuraavalla kerralla avaralla pellolla on leppeä talvi, luistava, tuuleton, suksi kulkee kuin itsestään. Sininen ajatus kurkistaa honkien lomasta. 


Latu ei koskaan ole sama, vaikka se onkin. 

Tuuli, aurinko, pakkanen, talven omat muuttujat. 

 



Kuvat laduilta Keravan Keinukalliolla ja Sammatissa. 


 

 

 

 

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Suksikansan jäljillä


Pitkät, kuluneet, puiset. Siteen taakse on molempiin kaiverrettu omistajan nimikirjaimet, U K, vasemmassa on siteen lähelle raaputettu himmeä V-kirjain. Oliko se omaa käsialaa, vai adjuntantin. Miehen käsiala on meille tuttu, niin piirrettynä kuviona kuin vertauskuvanakin. Pitkän uran aikana yksi asia pysyi: Kekkosen käsiala. Vaikka ikää karttui ja sairaudet kiusasivat, nimikirjoitus säilyi selkeänä ja luettavana, kirjaimista sai tolkun. 

 

Näillä suksilla on Urho Kekkonen hiihtänyt, muut tulivat perässä. Samanlaiset tummanpunaiset Järviset on ollut monella suomalaisella, presidentti oli kansanmies. Suksimuseon mustavalkokuvissa sauvoihin nojaa anorakkipukuinen, pipopäinen mies. 


Eräänä päivänä oli hyväksyttävä tosiasia: nyt oli sivakoitu viimeinen hiihto, luotettu lääkäri joutui tuomaan viestin. Museon vitriini muistuttaa tästäkin. 

 

En tiedä, millaista on olla tämän omapäisen, itsepäisen kansan johtaja. Joku rakastaa palavasti, toinen inhoaa yhtä intensiivisesti. On siinä ollut miettimistä, ehkä vieläkin. 


Yksinäisellä hiihtolenkillä, suksien suihkiessa hangella on ollut aikaa ajatella – tai ottaa etäisyyttä päivän ongelmiin. Täytyy vain pitää perässähiihtäjät säällisen matkan päässä. Happea, pakkasta ja kevätaurinkoa, oivallinen resepti sielun ja ruumiin vaivoihin. Edelleenkin.




Kun synnyin, presidenttinä oli Paasikivi. Pula-ajan lapselle presidentti oli kaukainen ja etäinen asia. Kun aloin hiukan enemmän ymmärtää maailman menosta, presidentiksi oli valittu Kekkonen. Kun tulin äänioikeusikään, presidenttinä oli edelleen Kekkonen, neljättä kautta. Pääsin äänestämään presidentinvaaleissa vasta, kun Mauno Koivisto oli ehdokkaana. 

 

Ensimmäiset omat sukseni olivat kauniin ruskeat, tulella tervatut Karhut, sitten tuli siniseksi maalattuja sälesuksia ja lopulta lasikuitua tai muovia tai mitä ne kaikki materiaalit ovatkaan. Siteet olivat ensin voitot, sitten rotanloukut ja isä teki kuumalla rautapiikillä kolot monojen kärkiin. Voittositeet olivat parhaat, ne toimivat aina. 


Saariselän Riekonlinnan pieneen, mutta mielenkiintoiseen suksimuseoon on talletettu kuuluisien hiihtomiesten välineitä. Yhteiskunnan rakentajat ovat kiertäneet myös latuja ja laturetkiä. Mukana on naisiakin, Hilkka Riihivuori ja Marja Paloheimo. Pisimmät sivakat on Juha Mieto tallettanut kokoelmaan. 


 

Suksien kehitys esitellään tervatusta puusta muoviin ja superluokan materiaaliyhdistelmiin: vanhat hikilaudat voitiin kierrättää vaikka juhannuskokkoon, nämä uudenaikaiset – mitä niille tapahtuu, kun aika jättää? Tai kun muoti tai aika rientää ohi ja uudet innovaatiot sujahtelevat matkoihinsa omilla laduillaan? Pienimuotoisia suksimuseoita saattaa olla useampiakin, pitäisikö käydä tutkimassa seniorikansan liiterit ja vajat? 


Suksimateriaalien kehitystä, mukana myös kumia pohjaansa saanut
Karhu Multigrade sekä materiaalin kehittäjä, Timo Laurila. 

Siellä, missä vielä on lunta, ladut tehdään koneilla, helpoiksi hitaan mummotyylin hiihtäjällekin. Sukset kapenevat kapenemistaan ja siteet eivät enää ole vain kiinnipitimet, ne ovat siteen ja jalkineen muodostama ykseys, jossa kaikkien osien on oltava sukua toisilleen. 


Hiihtoharrastaja Matti Vanhasen kokoelmaa. 


Korona-ajan Saariselkä on hiljainen – marraskuun viimeisellä viikolla lunta on vielä vähän ja vain lumetettu latu Saariselän ja Laanilan välillä on käytössä. Presidenttien tai muiden hiihtomiesten jäljille ei helposti pääse, miesvoimalla poljetut maastoladut puuttuvat – eikä niitä enää olisi, latukoneet ovat tulleet maisemiin. Tai ainakin, kohta ne tulevat, kunhan vielä vähän sataa ja kunhan ehditään lumettaa. 




 

torstai 18. huhtikuuta 2019

Numeroituja ja numeroimattomia

 

Unta riitti ja nälkää. Lumen nälkää, auringon nälkää, valoisan ajan nälkää, jänkhän koivujen kohtaamisen nälkää, luonnossa olemisen, valon katselemisen nälkää. 
Viihdyttiin ladulla, viivyttiin löylyissä. Nautittiin, oltiin. Hiljaisuudessa. Kirjoittaminenkin taisi jäädä hetkeksi tauolle.

Talven paras hiihtoviikko on jo historiaa. Aamulla rapean luistavat ladut, päivemmällä vähän pehmeämpää väylää, monta päivää valoa, aurinkoa ja illalla pitkään valoisaa. Kiitos tunturikylän huoltoporukalle. 


Talven parhaat viikot ovat samalla ne toivottomimmat. Autojunapaketit on myyty aikoja sitten loppuun, on ajettava pohjoiseen. Nelostietä, sitten Väylän vartta tunturiin. Puuduttavia suoria, metsätaipaleita, pieniä kyliä suurine liikenneympyröineen, taukopaikoilla ruuhkaa. 
Emme olleet ainoita, jotka etelän keväästä suunnistivat, viimeisille laduille. 


Tienvarret puhuivat, meillekin. Matkalaisia houkuttelivat, ohikulkijoille vakuuttelivat, jyrisivät, pönöttivät, lupailivat parhaintaan, nämä kaikkein kansalaiskuntoisimmat kansalaiset, numeroidut ehdokkaat. 

Isoja julisteita, vielä isompia läyhäkkeitä, pieniä plakaatteja ja kaikkea siltä väliltä. Joku oli vallannut paikan vaihtuvasta valotaulusta, joku pystyttänyt kuvansa linja-autopysäkille. Varmuuden vuoksi useampaan tolppaan, jos vaikka olisi linjuriin ruuhkaa. Mahtoi se olla raikasta vaihtelua pienille koulubussin odottajille.

Oululainen insinööri oli uhrannut kauneimmat kapionsa, painattanut niihin kuvansa ja nimensä, ripustanut koko komeuden tienvarren koivuihin, metsikköihin, pellolla jököttäviin peräkärryihin. Ei niillä jättilakanoilla ihan sitä vetovoimaa tainnut olla, jota toivottiin tai jota kampanjan mittasuhteet olisivat edellyttäneet – tosin tämän kaiken me tulimme tietämään vasta, kun hiihtoloma oli jo hiihdetty. Pienemmilläkin plakaateilla päästiin parlamenttiin. 

Nimet vaihtuivat äänestysalueen mukaan. Oliko joku oikeasti ollut eduskunnassa vai oliko noviisina sinne pyrkimässä? Nimet eivät kolahtaneet – toivottavasti oman alueen väki tiesi paremmin. Me olimme jo äänemme antaneet. 



Laduilla riitti väkeä. Taukopaikoilla vertailtiin suksia ja puhuttiin reittivalinnoista. Kaakaokoneet porisivat, kahvia ja mehua kului mukikaupalla ja munkit nostettiin pöytään vastapaistettuina. Politiikka ei ladulle asti yltänyt.

Ylläs-Levi -hiihto toi lisäväriä maisemaan, salskeaa, komeaa ja hyväkuntoista lisäväriä. Hiihtoseurojen verkkareita, vähän virttyneempien tunturisusien lomassa, vauhtia. Hitaan mummon hiihtovauhti ei ollut näille pojille ongelma, aina välillä joku viiletti ohi, vauhdikkaasti, tyylikkäästi, turhia kiukuttelematta. Ladun varressa testattiin suksia, ladulla hiottiin kuntoa. 


Viikon 15 lauantaina nämä suksiveikot saivat omat numeronsa, yhden päivän ajaksi. Me olimme jo matkalla kohti etelää, illalla katsoimme Areenasta, miten kisa oli sujunut. Hyvin, loistavan sään vauhdittaessa matkantekoa. Millaiset maisemat! Ikävä oli heti, vaikka laukut olivat vielä purkamatta, pinkeinä ylimääräisistä varusteista. Pakkaajana olen toivoton pessimisti. 

Maalisuoraa, lumetettua Hissitietä. 
Vaalipäivän aikana palauduttiin, pyykättiin, järjestettiin elämää arkiseen kuosiin. Illan tuloslähetys kertoi, miten eduskunnassa oli tapahtunut sekä sukupolven- että sukupuolenvaihdos. Konkarit olivat jääneet tai jätetty pois aktiivipalveluksesta, naiset olivat vallanneet heille kuuluvia paikkoja. Kansanedustuslaitoksen pitääkin olla läpileikkaus kansasta, ainakin likiarvio. 


Me, suurten ikäluokkien hankalat edustajat, me, jotka aina ja kaikkialla olimme tiellä ja tukkeena, me olemme viimeistään huomenna se poikkiteloin asettuva kansanosa, josta tulee pelättävä pommi, vanhuspommi. 

Vallankahvassa meidän ikätovereitamme on nyt vähemmän kuin koskaan. Olkaa hyvä, nyt on nuorempien vuoro näyttää, miten he homman hoitaisivat. Sen saman jutun, jota me aikanaan yritimme saada järjestykseen, entisten jäärien kiusaksi. Ans kattoo, miten yhteiskunta voi. Saattaa olla, että maailma tasii. 


Tunnen joitakin urheilijoita, tunnen muutaman harvan poliitikon. Huipulle pääseminen lienee molemmille yhtä vaativaa ja työlästä. On opittava häviämään, ennen kuin voi oppia voittamaan. Jos voittaa, on osattava ottaa menestys vastaan oikealla tavalla. Nöyränä ja kiitollisena, kaikesta huolimatta. 

Olen tutustunut urheilijapersoonallisuuksiin, joiden ei ole tarvinnut painattaa nimeään lakanoihin tai julisteisiin, ansiot ja saavutukset ovat riittäneet. Olen saanut hyvää mieltä ja nostetta kokeneen, elämää nähneen voittajan puheista ja persoonallisuudesta. 

Tunturisusi vai kokouskonkari? 
Päätelkää itse. 
Numero niillä on joskus kaikilla, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä itsestään numeroa.  



torstai 19. helmikuuta 2015

Tarkkailua aurinkolasien takaa


Olen ollut tässä ladulla
jo jonkin aikaa, kuulolla.
Olen tuntematon,
latutarkkailija lahjomaton
nenälläni aurinkolasit
aidot tummat Polaroidit.

Joka suuntaan riittää suksijaa,
jos jonkinmoista kulkijaa.
Montako jäikään asemalle,
Lunta piisaa latupohjan tallaajalle.

Vanha pari vastaan sivakoi,
perinteinen osajako onnen toi,
mies johtaa, nainen toisena
onko järjestys sama myös kotona?
Uniseksiä sarjaa tamineet,
perinteiseen tyyliin tottuneet.
ei ihan viimeisintä mallia,
liekö vallan Hobbyhallia?

Prinssipuoliso pitää perää
Kypsä daami tyylipisteet kerää
Pipoa, lapasta, säärystintä
Sävy sävyyn hihnaa ja mäystintä
Anorakkia huivia tyylillä kantaa
värin poskille ahava antaa.
Vai onko se sittenkin purkista?
En kehtaa tarkemmin tutkia!

Nuoren naisen vassussa vauhtia
Saa isäntä tosissaan saksata suksia
Päällä värikästä softshelliä
Saa harmonia silmiä helliä.
Tyyli tuoreinta on tällä ladulla
Päivitetty tiedolla taidolla.
Ei vielä koiria, tenavia -
eikä muitakaan elämän jarruja -
Entä sitten kun arki tosissaan alkaa,
Jaksavatko vauhdilla yhtäjalkaa?

Liike hiottu, tyyli sulava
Katse tarkka ja ilme vakava.
Ladun ottaa haltuunsa hallava
Susi tunturin, kinkaman tuttava.
Joka päivä tavataan ladulla
On jo alettu ilmoista jutella.

Hikihemmo puuskuttaa mäessä
Hiihti viimeksi kai sotaväessä.
Lähti mukaan kaverin seuraksi
Paksuhemmo kun sukset sai lahjaksi.
Hemmo ja hemmo mustissaan
Farkuissa tuulitakeissaan
Urheina taittaa taivalta,
Kohta vitonen varmaan on takana…
Jo noo mä nyt ajattelin mutta onks tää hei mun juttu sittenkään tä?

Sininen anorakki ja harmaa pipo
Älä ole suotta nipo.
Anna takkisi tuulessa haalistua
Purjeena viimassa pullistua.
Kyllä ladulla käy malli Kajander

Rinteessä, siellä näkyy malli Palander!


torstai 13. helmikuuta 2014

Karhujen kanssa metsässä


Sain ensimmäiset sukseni ekaluokkalaisena. Ne olivat ruskeaksi tervattua puuta ja kummassakin luki Karhu. Jouluaattona, kun suksipaketti avattiin, sovitin mäystimiä  jalkaan heti, kodin eteisessä, joka oli hiukan niin kuin käytävä. Sitten sukset vietiin ulos ja niillä sai hiihtää ja aina välillä isä otti ja tervasi ne, lämmitysuunin luukun edessä, tulisen kuumassa. Niihin laitettiin myöhemmin siteet ja pääsin mukaan keskusteluun siitä, kumpi on parempi, voitto vai rotanloukku. Voitto tietysti, rotanloukku oli paljon rumempikin. Niin kauniita suksia ei enää ole missään.

Kävin taas tänään ulkoiluttamassa Karhuja. Kuusi kilometriä loskaista latua, parin plusasteen sohjokelillä. Onneksi kukaan ei ottanut aikaa, olisi tullut aika pitkäksi Makedonian mummojoukkueen valmentajallekin. Aurinko kiilteli pilvien lomassa, metsä oli täynnä sumua, hienoja kolmiulotteisia kuvia, olisi pitänyt olla kamera matkassa. Menolatu väylän oikealla laidalla oli hiihdetty, ei koneella tehty, paluulatu oli paikoin hiekkainen, onneksi oli hiljaista ja saattoi vapaasti valita puolensa.

Hiihtoladulla olivat edellisiltä talvilta tutuiksi tulleet, vakituiset kiertäjänsä. Hiukan kauhtuneissa tuulipuvuissa suihkivat pipolakkiset sedät, joilla on ankara vauhti päällä. Tuhdissa kunnossa puhisevat verkkaripapat, joilla on viime vuosituhannella saatu mainospipo, virtaviivaiset menijät virtaviivaisissa asusteissaan ja kiiltävissä aurinkolaseissaan. Varttuneet ladyt, meikatut ja luonnonkauniit. Luistelutyyliä ja perinteistä. Koko kansa ladulla, joka tuo mieleen lapsuuden kansanhiihdot.

Hiihtäminen ei ole tekstiiliurheilua, mutta meno maistuu, kun on sopiva vaatekerta. Alusvaateoppi on luku sinänsä, mutta päällysvaateoppikin on tärkeää. Jos lähtee pikalenkille, pitää olla ainakin kännykkä, avaimet ja nenäliinat. Joustavan hiihtopuvun kolme taskua riittää juuri. Mutta pitemmillä reissuilla tarvitaan edellisten lisäksi kamera, kolikkokukkaro latukahvilaa varten, hätävarasuklaapatukka, aurinkolasit, huulirasva ja varalapaset. Ainakin. Kun tarvitaan taskuja, perinteinen anorakki on ainoa harkinnan arvoinen vaate.

Karhut odottavat ulkokomerossa. Tulisipa kunnon kelit!




sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Siinä iässä?



Äkkiä sitä onkin siinä iässä, että haluaa mieluummin paeta palkiseen kuin playalle.
Molemmissa päivettyy, palkisessa pienemmältä alueelta ja epätasaisemmin.

Sitten huomaa olevansa siinä iässä, jossa anorakki on mieluisampi menovaate kuin joustava vartalonmyötäinen stretsi. Kun mukaan pitää saada varahanskat, kamera, aurinkolasikotelo, ensiapusuklaat, lätty- ja mehurahat latukahviota varten, nenäliinat, huulirasva, avaimet, kännykkä ja muuta pientä, ahtaiksi käyvät hiihtopuvun taskut. Niin että kauhtunutta popliinia päälle ja villapipo korville. Jos pakastaa niin vielä lapaset niiden hanskojen suojaksi.

Semmoinenkin ikä on jo koettu, jossa jyrkät mäet ja äkkiväärät pikkukinkamat pelottavat. Tai eihän se mäki vaan se kaatuminen ja oikeastaan eihän se kaatuminenkaan, mutta se, ettei pääse omin konstein pystyyn, ei ainakaan millään lailla sulavasti tai juohevasti tai edes nopeasti. Toisaalta, jos pelkää oman maineen menevän yhdestä mukkauksesta, voi vastineeksi toivoa, että joku oikein nuori ja komea saa lisää mainetta ja kunniaa siitä, että auttaa tädin jalkeille. Tässä iässä on jo varaa antaa ritareille mahdollisuus,  vaikka ei muuhun, niin kiitettäviin sankaritekoihin ainakin.

Tunturissa etikettiin kuuluu tai ainakin vanhoina hyvinä aikoina kuului, että jokaista vastaantulevaa kulkijaa tervehditään. Kun ei koskaan tiedä, kenen apuun pitää seuraavana hetkenä tukeutua, kenelläkään ei ole varaa olla ylpeä. Konetetuilla laduilla, viitoitetuilla reiteillä ja hyvin huolletun reitti- ja taukopaikkaverkoston uumenissa vaaroja kieltämättä on vähemmän vaanimassa ja kännykätkin on keksitty. Niin, ettei se ehkä enää niin elintärkeää tai välttämätöntä ole… Kaunis perinne, joka voi säilyä ihan vaan kauneutensa takia. 

Mutta kun kirjeenvaihtaja Tammerkosken tuntumasta on väärtinä mukana, kaikkia tervehditään, nyökätään tai sanotaankin jotain.
Kun vastaantulija sitten katsoo hämmentyneenä poispäin tai nostaa nenää korkeammalle, me katsomme toisiimme ja sanomme, vaikka ei ehkä aina ääneen: niin, sitä ikäluokkaa.
Ja jos vastaantulija vastaa tervehdykseen ja vaikka vaihtaakin muutaman sanan, me ilahdumme ja katsomme toisiimme ja sanomme, vaikka ei aina ääneen: niin, sitä ikäluokkaa.

Kun on siinä iässä, on nääs varaa.