Ladulla

  

Ulkoilukeskuksen ladut on ajettu kuntoon, keli on parempi kuin pakkasasteet antaisivat odottaa. Hiihtokenkä napsahtaa siteeseen, rukkanen puetaan sauvan lenkkiin. Aurinkolasit suojaavat yhtä paljon viimalta kuin auringoltakin. Mikä tässä, hiihtäessä. 

Arkiaamuna ladulla on tilaa sopivasti, eniten varttunutta väkeä. Jos oltaisiin Lapissa, kaikki tervehtisivät. Ollaan etelässä ja ehkä siksi joku nyökkää tai tervehtii pienellä hymyllä. Jos talvi saa jatkua, kasvot tulevat vähitellen tutummiksi. Aamupäivän ladulla on oma perusjoukkonsa, illansuussa tulevat nuoremmat, työpäivän jälkeen. 

Pieni myötäle, suora, toinen suora metsän puiden keskellä, mäkeä ylös, myötälettä pellolle – sitten vielä suksilla pellon halki ja takaisin. Muutama kilometri, matka tuntuu joka kerta hiukan lyhemmältä, ensimmäisten kertojen jälkeen se jaksaa hiihtää pariin kertaan.  Maisema tulee tutuksi, mutta latu on kunnossa ja riittävän vaihteleva. 

Maalla ladut on tehty moottorikelkalla, ne tuovat mieleen lapsuusajan ja kansanhiihdon. Hangen ja ladun välillä on pehmeä ura, väylä sallii leveätkin sukset. 

 

Hiihtämisistä pidettiin kirjaa. Koulusta sai vaaleanpunaisen kortin, jonka sarakkeisiin merkittiin päivämäärä, kilometrit, muistaakseni myös paikka. Lopuksi tarvittiin varmennus: äiti laittoi nimikirjaimensa aina, vaikka kilometrimäärä olisi jäänyt vähän vajaaksi. 

 

Pari kertaa menin ladulle takki päällä, pian äiti osti kangasta ja ompeli oikean anorakin, yhdessä askarreltiin villalangoista tupsut ja kiinnitettiin ne hupun kiristysnauhojen päihin. Sukset olivat puiset Karhut, siniset ja oikein hikkorireunaiset. Isä tervasi niitä tehtaan pannuhuoneella, vastatervattu suksi tuoksui ihanalta. Minulla oli kauan voittositeet, myöhemmin rotanloukut, jotka olivat aikuisemmat, mutta vähän vaikeammat. 

Laskettiin vesitorninmäen mutkikasta latua, käytiin Korvolassa kuumalla mehulla ja peuhattiin lumessa muuten. Talven mittaan kertyi kilometrejä ja opettaja keräsi kortit talteen. Mitä niille sen jälkeen tapahtui, sitä en enää muista. Mutta kansanhiihto tuli tehtyä. Talvet olivat oikeita lumitalvia ja joka talvi hiihdettiin. Joskus opiskeluaikana koettiin ensimmäisen kerran talvia, jolloin lunta ei riittänyt edes laduksi asti. Sitä päiviteltiin ja ihmeteltiin, huomaako sitä nykyään kukaan? 

Metsän läpi hiihtäessä näkee aina asioita, joista ei saa kiinni kameralla. Tuuli liikuttaa puiden oksia, hajottaa lunta ja saa aikaan auringossa kimmeltävän pilven. Lumen pinnalla puiden sinisiä varjoja, välissä auringonläikkiä ja lämpimän ruskeita en runkoja. Hangen poikki kulkee jälkien jonoja, jäniksiä, metsän pikkuväkeä. Jonakin keväänä, lumien jo melkein mentyä huomasin, miten ladulle uskaltautui pieni päästäinen, se tajusi olevansa liikenteen keskellä ja vilisti metsän turvaan.

Puiden seurassa ei tarvitse puhua, ei esiintyä, ei olla kukaan muu. Voi ajatella rauhassa ja olla ajattelematta. Elämän solmukohdissa pitää osata luottaa alitajuntaan, siihen, että ongelmiin löytää ratkaisun, kun malttaa odottaa. 

Hiihtäessä voi miettiä omiaan, keskustella lumisten näreiden kanssa, edetä verkkaan tai nopeaan.  

Metsän puolella on tyven, kun tullaan peltoaukealle, tuuli tulee mukaan. Joinakin päivinä viima tarttuu anorakinliepeeseen, haastaa pipot ja huput, yrittää osua rukkasen sisälle. 

Välillä lipsuu, joskus saa taistella jokaisen sentin takia nihkeässä lumessa. Latu vaatii osallistumaan, keskittymään, matkanteko on työtä. 

Seuraavalla kerralla avaralla pellolla on leppeä talvi, luistava, tuuleton, suksi kulkee kuin itsestään. Sininen ajatus kurkistaa honkien lomasta. 

Latu ei koskaan ole sama, vaikka se onkin. 

Tuuli, aurinko, pakkanen, talven omat muuttujat. 

 

Kuvat laduilta Keravan Keinukalliolla ja Sammatissa.