lauantai 29. elokuuta 2020

Taiteen kotitalo

 Kahverin kiinteistöä 2016. 

Kesällä 2016 Keravan keskustan liikekiinteistöjä purettiin pois, tilalle oli tulossa uutta, liiketilaa ja asuntoja. 

Ennen vanhojen talojen – osa taloista oli rakennettu meidän Keravalla asumisemme aikana, joten vanhuus on suhteellinen käsite. Ehkä liikekiinteistöt ovat kuluvampaa lajia kuin asuintalot.  Tarvittiin lisää kerrosneliöitä ja niitä löydettiin, kun suunniteltiin lisää kerroksia. Korkeampia taloja, vielä pitempiä varjoja. 

 

Ennen kuin talot purettiin uusien tieltä, niiden seinät annettiin taiteilijoiden käyttöön. Katujen varsille ilmestyi värikkäitä graffiteja, katoamaan tuomitut korttelit alkoivat sykkiä ilmaisuvoimaista elämää. Aikanaan kuvat katosivat. Rakennustyömaan aitoihinkin saatiin uutta kuvaa, hetken nekin piristivät kaupunkikuvaa.  

 

Julkisivu
Talon julkisivu. 


Sisäänkäynnin läheltä. 


Taiteen kotitalo on viisikerroksinen elementtitalo, joka on tullut elinkaarensa päähän. Osoite on Moukaritie 4, Keravan Ahjossa, lähellä paikkaa, jossa ennen oli Keravan kuuluisaksi tehnyttä teollisuutta. Kevään 2020 aikana Moukaritien talosta on tullut Taiteen kotitalo. 

 

Sähköt ja vesijohdot toimivat enää vain alakerrassa, hissi on rikki, talo kylmillään. Vielä syyskuun viikonloppuina se on avoinna katsojille. Sitten valo ei enää riitä ja purkaminen alkaa. 

 

Kävijöiden turvallisuudesta pidetään huolta – talo on huonossa kunnossa, mutta turvavälejä valvotaan myös pandemian takia. Vierailijoita pääsee taloon vain tietty määrä kerrallaan, lipunmyynti päättyy iltapäivällä. Taiteen kotitalon ovella on jatkuva jono kiinnostuneita, lannistumattomia taiteesta kiinnostuneita. 

 

Kaikki tilat ja asunnot on annettu taiteilijoiden käyttöön. Lähes jokainen huone on saanut uuden ilmeen, maalauksia, graffiteja, installaatioita, rakennelmia. Tunnelma vaihtuu huoneesta, asunnosta toiseen. Tyylilajeja riittää, häkellyttäviä teoksia, joiden hajottaminen tuntuu tuhlaukselta. Työn jälki ja käsiala ovat taidokkaita, tekijöiden osaaminen korkeatasoista. Kierros talossa on löytöretki. 

 

Graffiti mielletään riesaksi tai tuhruksi tai töherrykseksi seinässä, se on junan ikkunasta vilahtava teksti ’suklaata mummoille’.  Purkutalossa graffitia pääsee lähelle, pystyy tutkimaan työn jälkeä ja sommittelua, vakuuttumaan siitä, että graffiti on oikeaa taidetta ja taitoa. Sommittelu, kädentaito, värit, kaikki kohdallaan. Vaikka maalaukset häviävät, graffiti on eikä se enää katoa. 

 

Taiteen kotitalon kaltaisia projekteja tarvitaan.  Tilaa, jonka maalaaminen on sallittua. 

 

Oheisena kuvia Taiteen kotitalosta. Otoksia omalta kierrokseltani.


Olohuoneessa, yläkerrassa. 

Käytävässä. 

Ilmettä olohuoneeseen. 

Keittiössä vanhemmat ovat läsnä.

Pieni poika, keittiön toisella seinällä. Yksi koskettavimmista kuvista. 


Kolmiulotteiseksi maalattu. 

Viidakko tuli taloon. 



Lohikäärme yksiössä.  


Sana, joka on myös kuva.



Korona-ajan kuvakieltä. 


Taiteilijan työvälineet. 

Kafkamainen kuoriainen täyttää olohuoneen. 

Kehyksissä. 

Vieraita makuuhuoneessa. 

Alakerran seinän ornamentti kertoo viestin. 

Avoin ovi - CD-levytkin ovat taidetta. 

Kiitos, Taiteen kotitalo! Oli elämys tutustua! 

Lisätietoja  purkutaide.com 

 

 

maanantai 17. elokuuta 2020

Koronakinkerit


Kiiltomato, iltapolun ilahduttaja.


Ministerit ovat puhuneet. Ministerittäret ovat puhuneet. Vastuunkantajat ovat puhuneet. Viranomaiset ovat puhuneet. Koronakinkerit ovat käynnissä. 

 

Puhe on puuroutunut selittelyksi ja vatvomiseksi eikä tunnu loppuvan ollenkaan. 

Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella näitä kinkeripuheita? 

Selityksiä, perusteluja, hienoja sanoja. 

Pitkiä virkkeitä, joista ei kertakuulemalla edes saa selkoa. 

Eikä edes veisuuta puheiden välissä. 

 

Me elämme pandemian kurimuksessa vielä pitkään. Joka käänteessä ei ehkä kannattaisi yrittää kerätä poliittisia pisteitä ja rohmuta pitkiä ja vielä pitempiä puheenvuoroja. 

 

Politiikan sanotaan olevan yhteisten asioiden hoitamista. 

Jotta voisimme itse kukin osaltamme hoitaa yhteistä elämäämme, meitä ehkä pitäisi ohjeistaa selkeämmin?


Tietoa toki tarvitaan, mutta järkevästi jaksoteltuna. 

Vaikka asiat monimutkaisia olisivatkin, informaatio on osattava annostella oikein. 

Taustoituksilla on aikansa ja paikkansa, mutta elämän ja selviytymisen kannalta tärkeistä asioista tiedotettaessa olisi eduksi, jos asiat kerrotaan napakasti ja tajuttavasti. 

 

Kuulijat uuvutetaan yksitoikkoisella poliittisella liturgialla, jossa ei ole alkua eikä loppua, ei kohokohtaa, ei muuta kuin nauhana etenevä puhe. Pönötys. Puhujat varmistavat, ettei vastapuoli saa suunvuoroa eikä pääse puhumaan. Onko taistelu vallasta tärkeämpää kuin taistelu yhteistä uhkaa vastaan? 

Missä on viestinnän taito? 

 

On opittava elämään uusilla säännöillä. Pandemian kanssa on vain elettävä. 


Maailma pyörii edelleenkin, sillä sen on pyörittävä. Ei se pysähdy edes seuraaviin vaaleihin, vaan pyörii vielä sen jälkeenkin.  

 

Tarvitaan napakoita ohjeistuksia, muutaman kohdan mittaisia. 

Vältä väkijoukkoja. Pue ruuhkassa maski kasvoillesi. Pese käsiäsi, käytä suojakäsineitä. Älä yski kohti. Hakeudu ajoissa testiin/hoitoon. 

Toimi näin, kanna sinulle kuuluva vastuu koko kansakunnan, ihmiskunnan selviytymisestä. 



Päättäjien vastuulla on varmistaa, että ohjeiden mukaan toimiva saa avun ja tarvittavat palvelut. Poliittisesta kannasta huolimatta. 

 

Muidenkin vitsausten kanssa on pärjätty, miksi tämä olisi poikkeus? 

 

Viestien perillemeno edellyttää havainnollisuutta ja selkeyttä. 

Koronasodan henkeä. Yhteistä tahtoa.


Suvi Malekin työn yksityiskohta, paimenpoika.  Taidekeskus Salmelan näyttelystä 2020. 




lauantai 1. elokuuta 2020

Muistoksi ja muistutukseksi




Kun keskustelee toisen kanssa, tulevaisuus on olemassa, olipa sen perspektiivi minkä pituinen tahansa. Huomenna teen, ehkä ehdin vielä, tämän olen aloittanut, siitä voin jatkaa. Haluaisin vielä kerran. Puhutaan siitä, kuinka voisi olla … 

 

Entinenkin on elämässä mukana. Ainakin ne vaiheet ja sattumukset, joista tekee mieli kertoa. Muisti valikoi ja soveltaa, korostaa huippukohtia, vaikenee epämukavista asioista. 

Itsekin myönnän sählänneeni, olleeni kroonisesti epäkohtelias tai huonotapainen, mutta on helppoa unohtaa nolot puolet itsestään, yrittää esiintyä – niin kai jokainen tekee. 

Jyrkkä, ankara totuus on jossain muualla.

 

Kun ihminen poistuu, hän jää elämään, muistoissa. Vähitellen kuva muuttuu, kiteytyy. Ääriviivat näkyvät, kaaren alku ja loppu. Hyvät ja nolot asiat asettuvat paikoilleen, suhteisiinsa. Elämäkerran voi kirjoittaa valmiiksi. 

 

* * *

 

Jokainen kantaa mukanaan elettyä elämäänsä. Lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista. 

Niitä ajatuksia ja käsityksiä, jotka muovasivat omaa näkemystä elämästä. Olosuhteita ja taustaa, ajankuvaa. Jokainen sana, jokainen teko on jollakin tavalla sidoksissa siihen aikaan ja ajatusmaailmaan, jossa se on sanottu ensimmäisen kerran. Ihmisen elämällä on konteksti.  Meitä muovaa tapakulttuuri ja arvomaailma. 

 

Liian usein tapahtuu niin, että huolimattomat, ajattelemattomat sanomiset jatkavat elämäänsä, vaikka niiden sanoja on jo poissa. Se sanoi minulle niin, kyllä minä muistan sen, aina muistan. Se huomautti minulle vaikka mitä se oikeasti tiesi.  

Eeva Joenpelto on Gröönrooskan repliikkiin kirjoittanut: ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.” 

 

Sanomiset ja puhumiset irtoavat yhteyksistään, muuttuvat piikeiksi, jotka eivät hevin tylsy. Kömpelöt, huonosti sanotut repliikit jäävät elämään. Ilkeydet pesiytyvät sieluun ja kalvavat itselleen onkalon, juurtuvat kuin sitkeät rikkaruohot. Aina ei tahdo ymmärtää, miksi. 

 

Tunnistan omista ajatuksistani tämän kaiken. Turha tölväisy on jäänyt mieleen, kuluttamaan energiaa ja viemään tilaa joltakin paremmalta. Unohdus olisi armeliaampaa, kaikille, mutta välillä yllättävän vaikeaa. 


* * * 

 

Tuttu ihminen lähti täältä kesäkuun aurinkoisena päivänä. Aika tuli täyteen.  Yksi elämä ehti valmiiksi, kokonaiseksi. 

 

Me emme ennalta tienneet, miten monta päivää kuuluisi tähän – tai mihinkään – elämään.  Osasimme vain aavistaa, että jäljellä oli rajallinen määrä päiviä. Toivoimme, että nekin päivät olisivat hyviä, elämässä olisi enemmän iloa kuin kipua. Laatua. 

 

Ystävän elämästä jäi muistoksi läheisyys. Mieleen nousee viisaan ihmisen kuva, josta ei ajan takaa katsoessakaan erota säröjä, ikäviä sävyjä. 

Ei sopimattomia sanoja, ei epäkohteliaita repliikkejä. Jos me emme aina olleetkaan samaa mieltä, me kykenimme puhumaan asioista järkevästi, toisiamme loukkaamatta. Sitä on tapana sanoa sydämen sivistykseksi. 

 

Olen viime päivinä pohtinut, kuinka harvinainen ja arvokas tällainen muisto on. 

Olen yrittänyt ottaa opiksi, vaikka en ole varma, opinko. 

 

Kiitos vielä kerran. 

 

Hyvää matkaa pilvien tuolle puolen!