keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Kaamos, kaamoksempi, kaamein???




Vertaile vaikka itse. Mikä niistä on paras? Etelän kaamos, joka tekee sateen, joka iskee ikkunoihin niin kuin paloruisku. Etelän pimeä, josta ei tiedä, onko se märkä vai liukas vai hyytävä vai kaikkia. Pohjoisen pimeä, joka on sininen ja tekee värit untuvaisiksi. Pohjoisen kaamos, joka voi olla kylmä, mutta reilulla tavalla.


Käytiin rannassa, katseltiin syksyn kaunista valoa ja kuunneltiin matkapäivän ratoksi  radiota.

Äidinkieli on ihmeellinen ja kaunis. Mutta sitten, kun ihminen aikuistuu, kieleen tulee vieraita vaikutteita ja sitten tulee semmoisia sanoja, joita ei ollut mausteena äidinkielen äidinmaidossa. Ja sanojen taivuttelu, se se on taitolaji, vaatii taiteellisia taipumuksia.

Nyt on sata päivää kisoihin. Sata päivää eikä varmaan enää yhtään päivää, jolloin eivät eetteriin kaikuisi nuo sykähdyttävät sanaparit:
                      Olumppialaiset - Sootshi
                      Olimpia - Sootsi
                      Olumppia - Shootttsshi
                      Olumppiakisat - Shotsi
                      Olympia - Sotshi.

Oli Noposella ja Tiilikaisella puolensa. Siihen aikaan ei tosin ollut touppinkia, kurlinkia, friistailia tai sloupstailia tai muita lajeja joiden nimi voi maallikolle olla yhtä vaikea sanoa kuin ymmärtääkin. Ja Paavo saattoi runoilla Kuusamon hongista ja vaikka mistä, mutta aina oikein äännetyllä suomenkielellä.

Onneksi Squaw Valleyn kisat ovat jo olympiahistoriaa. Ääntämyksen, ei menestyksen takia. Suomi oli 1960 kuudenneksi paras maa, Haku-Veikko toi kotiin kaikenvärisiä mitaleita ja Nikke Halonen hopeaa, Äitee oli naisten viestissä ja pronssille yltivät.

Ennen oli mukava kuunnella radiota. 




torstai 24. lokakuuta 2013

Odotettu, ihana, rankka



Varpaat ihan muusina. Hartioissa tuntuu. Kaikki on muuten OK, mutta ostoskärryt voisi antaa asiakkaille ja sisällyttää pääsymaksuun kotiinkuljetuspalvelun.

Kirjamessut! Torstai on paras päivä, silloin halleissa on vielä happea.  Ohjelmat paranevat viikonloppua kohden, mutta lämpötila nousee ja happitaso heikkenee. Ja vaikka inhoan kaikenlaisia hikisiä väentungoksia, odotan syyskuusta asti, että pääsen juuri tuohon tungokseen.

Entinen kotini oli koulutalo, jossa oli pieni kirjasto. Joku - varmaankin kauppiaan tytär - oli tuonut kirjastoon arvostelukappaleina saamiaan kirjoja, Antti Tuurin ja Hannu Mäkelän kirjoja, ohuita niteitä. Muutakin oli, arvokkaannäköinen ja muhkea Aurora Karamzinin elämäkerta, jota en koskaan tohtinut ottaa luettavaksi, vaikka sitä monta kertaa katselin. Sekalainen valikoima kertomakirjallisuutta, vähemmän sekavasti ammattikirjallisuutta, mutta niistä en ollut kiinnostunut.

Ne ohuet novellikirjat olivat aika outoja. Tietenkään ei ole niin, että minä, teini-ikäinen, olisin silloin ollut liian nuori ja oppimaton niitä hienouksia tajuamaan. Kummia tyyppejä nämä Tuuri ja Mäkelä, ajattelin, ja kesti kauan, ennen kuin tartuin uudelleen sen nimisen kirjailijan opukseen.

Ja tänään, aamupäivällä, istuin onnesta hyristen Mika Waltari -katsomossa, kuuntelin, kuinka Reidar Palmgren haastatteli Antti Tuuria. Kaivoin alekasasta yhden vielä puuttuvan Tuurin (vajausta on edelleenkin paljon) ja sain siihen kirjailijan signeerauksen. Upeita lauseita ja taidokkaita siirtymiä kappaleesta toiseen.

Vakiokierrokseen kuuluivat suuret kustantajat, pienemmät, uudemmat ilonaiheet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS ei petä ikinä, kiinnostavaa, oikeasti viisasta luettavaa.

Ateneumin osastolta tarttui mukaan kaksi aarretta, Edelfeldt ja Kalevala kuvissa. Evääksi talvisiin iltoihin, katseltavaksi yhdessä pojantyttären kanssa sitten, kun kuvat alkavat kiinnostaa ja niiden tarinat. Niille on jo paikkakin valmiina, viime vuonna ostetun Pekka Halosen vieressä.  

Valoa, siis elämää




Syksyisiä päivänrippeitä, sateenharmaata niin, ettei tupatyökään ilman lamppua luista. Kaamos lähenee, mutta kaamoksen sinistä lumihämyä saa etelässä vielä pitkään odotella.

Joskus aikaisemmin, kun soitin aamupuhelun, hiljainen ääni vastasi. On vähän huono aamu, särkyjä taas pitkin yötä, valvotti. En ole oikein päässyt vauhtiin. Mutta kyllä minä heti aamulla verhot avasin, ettei naapuri huolestu.

Kaupungissa valo voi olla jopa saastetta, turhaa. Maalla se on elämän merkki, jota naapurin on lupa tarkata. Kun lamppu syttyy vanhuksen taloon, elämän puolella ollaan.

Illalla sytytetään lyhtyjä, annetaan liekin loistaa. Ripustetaan ledit pihapuihin, häädetään harmaus pois.

Nyt voi taas aloittaa valokauden, elämän merkkien ajan.







keskiviikko 23. lokakuuta 2013

INVENTAARI





Nippanappa viisi viikkoa myyjäisiin! Hyvänen aika! KIIRE!
Kun blogissa sanailee ja aikailee, ei ole kohta enää sitäkään!

Lapasia on enää muutamat, ittetekosia tosin kaikki. Ei ehkä riitä. Ehtisikö neuloa lisää? Kannattaisiko?

Jokohan lapset ovat harjoitelleet tiernapoikia?
Joko emännillä on kakkuvuoat rasvattuina? Ei kai sentään. Ja jos vaikka… Siihen kisaan en uskaltaudu mukaan, ei näillä lahjakkuuksilla.

Kirjoja vielä on. HUURREKUKKIA ja NÄKEMIIN.
Jos olet kiinnostunut Sanataidon runokirjoista, lähetä tarkemmat tietosi linkkiin 


Meilaan sinulle tarkemmat tiedot ja tarjouksen.
Kirjat ovat omakustanteita ja toisinaan joku on niitä kehunutkin.
Tai sitten voit tulla Nuorisoseuran joulutorille Sammattiin ensimmäisen adventin aattona.

Lapasjuttuja pitää vielä miettiä.





sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kunnioittaen




Ennen vanhaan tärkeät kirjeet lopetettiin kunnioittaen. Nykyään ei edes kirjoiteta kirjeitä. Kunnioitetaanko?

Meidän maalla on persoonallisuuksia. En luettele nimiä, sillä ne, joiden nimet kuuluu tietää, tietävät ne kyllä. Yksi kulkijoista ja oman ankaran sarkansa puurtajista on poissa. Yksi osa yhteisöä. Kunnioitan, kunnioitan muistoa, niitä opetuksia ja ajatuksen siemeniä, jotka sain.

Pilven päällä istuskelee, sytyttää aina vaan uuden tupakan, murahtelee ja tuumailee, tuttu hahmo. Välillä käsi nousee tervehdykseen, joskus tulee sanottua jotakin painavampaakin. Vastaako joku tervehdykseen? Eivätpä aina kiireiltään ehtineet vastata täälläkään, ehtihän siihen jo tottua. Askel lyheni loppuaikoina, onkohan liikkuminen nyt helpompaa?

Ihminen on ihmiselle peili. Naapurin vajavaisuuden näkee helpommin kuin omat valuvikansa. Poikkeavuuden sietäminen mittaa omaa suvaitsevuutta. Pitää uskaltaa katsoa eikä aina uskalla, vaan keksii muita selityksiä.

Yhteisö kunnioittaa jäseniään. Ei kiitä tai ylistä, joskus tuiskahtaa nuhteet, mutta huolehtii ja valvoo. Kaveria ei jätetä vaan viedään kotiin.

Epäilen vahvasti, että elämisen tarkoitus saattaa sittenkin olla hyvä ja onnellinen arki, murheista selviytyminen, pienet juhlahetket ja satunnaiset isommat ilot.

Jos tyyli on muuta kuin naapurin tädin tai jopa useammankin naapurin tädin, olisiko hyvä vaihtoehto kunnioittaa ja antaa tilaa erilaisuudelle?

Jokaisella tekijällä on käsialansa. Milloin pitää kunnioittaa yksilöllistä ilmaisua, milloin korjata se vallitsevan ymmärrysperinteen mukaiseksi?
Kun kirjoittaa ja kuvittelee, että lukija tempautuu siihen samaan tajunnanvirtaan kuin itsekin on sanoja naputellessaan syöksähtänyt, onko kaiken murteikkuuden tehokkaasti siistaava oikoluku se malli, johon pitää mukautua? Kumpaa kunnioitan enemmän, persoonallista puhujaa vai oikolukijaa?

Kunnioittaen

PS. Ei kai lopetukseni tunnu pelkältä fraasilta? Kyllä, lukijaa pitää aina kunnioittaa. Viettäkää hyvä päivä!






sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Lokakuu



Talvi tulee, tättärää!
Pian kaipaat pässinpökkimää!
Kas, villa sielun lämmittää
ja pakkaspojan kesyttää. 


Mikä juttu se lokakuu oikein on? Millainen se on? Syyslehden keltainen. Päivä päivältä paljaampana harittavan orvon oksan näköinen. Maan harmaa.

Illalla syttyvät tähdet ja on lupa laittaa valot pihamaalle.

Lokakuu on kuin oven sarana, se avaa tien syksystä kaamokseen, virittää talveen. Vene käännetään talviteloille, kesäkeittiössä palaa vielä pieni lohtunuotio.

Tehdään tulet takkaan ja kaikki mahtuvat tupaan lämmittelemään.
Kohta on oikeasti talvi.






Ei voimalla, vaan sopivasti putoamalla



Lyijynharmaa taivas, vesi, kivet. Tuuli piiskaa puita, aallokko huuhtoo kesää rantakivistä, pieni laituri vavahtelee pohjavirran voimasta.
Kiven pinta on kohdannut elementtien raivon satoja, tuhansia, miljoonia kertoja. Se on uurteensa ansainnut. Cutta cavat lapidem, non vi, sed saepe cadendo.

Suurmiehen on ehkä oltava niin kuin kivi. Otettava vastaan myrskyt ja tyvenet, pidettävä horjumatta omat asemat ja asennot. Jaksettava vielä silloinkin, kun muut hakeutuvat suojaan. On kannettava uurteensa, ne ansaitut.

Marskia on viime aikoina tuuletettu ja piiskattu. On pengottu yksityiselämää ja kyseenalaistettu toimintaa. On tehty tulkintoja, jotka ovat sitten hiipuneet omaan sensaatiohakuisuuteensa. Mutta lopputulos on, joitakin jopa ärsyttävällä tavalla, plussalla. Marskista puhutaan ja hänen muistonsa elää. Siis: pääasia, että puhutaan, eisilläniinväliä, mitä puhutaan. Kiven, suomenlampaan, aihkipuun, myrskytaivaan sävyinen sarka pitää pintansa.

Toinen suurten mittojen suomalainen, Elias Lönnrot on tunnettu ja tunnustettu nuhteettomuudestaan. Sama tuttu harmaa sävy, varsinkin vanhuuden päivinä, sama vakaa askellus kohti suuruutta. Välillä toivoisi, että joku nostaisi esiin Kajaanin ensi vuosien vallattoman tohtorin ja seikkailut pikkukaupungin sosieteetissa. Saataisiin aikaan vaikkapa pieni skandaali ja nostettaisiin kipsikuva kaapin päältä tuulettumaan, annettaisiin pohtimisen aihetta nuoremmillekin. Mitä siitä, jos vähän sirpaleita lentelisikin, kyllä Elkassa substanssia riittää!