Ennen vanhaan tärkeät kirjeet lopetettiin kunnioittaen.
Nykyään ei edes kirjoiteta kirjeitä. Kunnioitetaanko?
Meidän maalla on persoonallisuuksia. En luettele nimiä,
sillä ne, joiden nimet kuuluu tietää, tietävät ne kyllä. Yksi kulkijoista ja
oman ankaran sarkansa puurtajista on poissa. Yksi osa yhteisöä. Kunnioitan,
kunnioitan muistoa, niitä opetuksia ja ajatuksen siemeniä, jotka sain.
Pilven päällä istuskelee, sytyttää aina vaan uuden tupakan,
murahtelee ja tuumailee, tuttu hahmo. Välillä käsi nousee tervehdykseen, joskus
tulee sanottua jotakin painavampaakin. Vastaako joku tervehdykseen? Eivätpä
aina kiireiltään ehtineet vastata täälläkään, ehtihän siihen jo tottua. Askel
lyheni loppuaikoina, onkohan liikkuminen nyt helpompaa?
Ihminen on ihmiselle peili. Naapurin vajavaisuuden näkee
helpommin kuin omat valuvikansa. Poikkeavuuden sietäminen mittaa omaa
suvaitsevuutta. Pitää uskaltaa katsoa eikä aina uskalla, vaan keksii muita
selityksiä.
Yhteisö kunnioittaa jäseniään. Ei kiitä tai ylistä, joskus tuiskahtaa
nuhteet, mutta huolehtii ja valvoo. Kaveria ei jätetä vaan viedään kotiin.
Epäilen vahvasti, että elämisen tarkoitus saattaa sittenkin
olla hyvä ja onnellinen arki, murheista selviytyminen, pienet juhlahetket ja satunnaiset
isommat ilot.
Jos tyyli on muuta kuin naapurin tädin tai jopa useammankin
naapurin tädin, olisiko hyvä vaihtoehto kunnioittaa ja antaa tilaa
erilaisuudelle?
Jokaisella tekijällä on käsialansa. Milloin pitää
kunnioittaa yksilöllistä ilmaisua, milloin korjata se vallitsevan
ymmärrysperinteen mukaiseksi?
Kun kirjoittaa ja kuvittelee, että lukija tempautuu siihen
samaan tajunnanvirtaan kuin itsekin on sanoja naputellessaan syöksähtänyt, onko
kaiken murteikkuuden tehokkaasti siistaava oikoluku se malli, johon pitää
mukautua? Kumpaa kunnioitan enemmän, persoonallista puhujaa vai oikolukijaa?
Kunnioittaen
PS. Ei kai lopetukseni tunnu pelkältä fraasilta? Kyllä,
lukijaa pitää aina kunnioittaa. Viettäkää hyvä päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti