Makustelua ja maalauksia

  

Ilves, Pohjolan tiikeri.

Makustelua ja maalauksia 

 

Kevät eteni enkä päässyt lähtemään. 

Tuli kaikkea, niin kuin elämässä voi joskus tulla. 

 

Lopulta, toukokuun ollessa jo hyvässä vauhdissa, sain palata Särestön mestarin kuvien äärelle. Tutut maisemat, rakkaat voimavärit, rakan harmaus, komeat halaavat karhut, porotokat maisemassa niin kuin ne joskus ovat: tunturin väreihin lähes täysin sulautuneina. 

 

Särestöön mentiin siihen aikaan, 1970-luvun lopulla, vielä pitkää reittiä. Ensin piti soittaa Antulle, että tulisin ryhmäni kanssa, meitä olisi niin ja niin monta ja olisimme Maijasen talolla silloin ja silloin. Anttu kuunteli, tuhisi hiukan ja kysyi sitten: halataanko? 

 

Tottakai, halattiin. Lämpimästi. 

Ajettiin kapeita teitä, läpi Kittilän maalikylän ja jatkettiin Maijaseen. Maijasen isäntä oli taksiyrittäjä, veljesten luotettu kuljettaja. 

Sitten jalkauduttiin metsäpolulle ja Ounasjoen rantaan, missä Anttu oli jo veneineen vastassa. Ryhmä lastattiin veneeseen, Anttu piti perää, keulassa istui Iira, valkoinen kaunotar. Joskus ryhmä oli niin suuri, että Anttu sai ajaa jokea pitkin useamman kerran. 

 

Iira oli Antun koira, Reidarilla oli Sialu, Pikkusielu, bernhardilainen jättiläinen. Isäntien edelliset, edesmenneet koirakumppanit oli haudattu rantaan, jokaisella haudalla oli kivikasa. Kierros alkoi galleriasta – silloinen, ensimmäinen ateljee oli yleisöltä suljettu, yksiytyinen ja melko pieni tila. Kun asteltiin pihapiiriin, asiaan kuului, että koirien leposijoista kerrottiin.  

 

Galleria teki vaikutuksen.  Uima-allas, kelohirsiseinät, värikkäät taulut seinillä, omassa ympäristössään. Kerran tavattiin isäntäkin, mestari, joka mieluiten oli poissa näkyvistä, jos ryhmiä oli tiedossa.  Sillä kertaa ryhmässä oli baltiansaksalaista sukua oleva rouva Snissarewsky, joka sujuvalla venäjän kielellä puhutteli taiteilijaa. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta sydämellinen.  

 

Galleriasta lähdettiin Vanhaan Särestöön, veljesten lapsuudenkotiin. Harmaantuneiden hirsitalojen ympäröimään pihapiiriin. 

-       Onko Anttu jo petannut sänkynsä? omaa ryhmäänsä luotsaava kollega kysyi joskus, kun tavattiin.

En ollut kiinnittänyt huomiota. Muistan punaisen kahvipannun, kodikkaat kukkakupit, arjen kauniit esineet, elämää nähneen ympäristön. Leppoisan isännän, joka partoineen muistutti joulupukkia. 

 

Anttu esitteli kotiaan, pihapiiriä, Linta-hevosen tallin, päärakennuksen. Vaikutuksen Vanha Särestökin teki, saksalaisille melkein ulkomuseo, joka oli Anton Särestöniemen koti.

 

Yritin saksantaa Antun tarinoita. Anttu kertoi hevosesta, joka osasi karata metsän turviin, kun huomasi, että työtä olisi ollut tiedossa, tai kertomuksen siitä, miten Linta-hevonen puski tallin ikkunan rikki, kun halusi nähdä ihmiset, joiden puhe kuului talliin asti. Sisältö ehkä välittyi, leikkisä liioittelu ei varmaan täydellisesti.

 

Kerran sain Antulta lahjan, pussillisen kullankeltaisia hilloja. Seuraavalla kerralla hän kysyi, olinko niitä makustellut. Makustelinhan minä, parhaita herkkuja!

 

Didrichsenin taidemuseon näyttely toi Särestön maisemat ja vaikutelmat etelään. Näyttely on ollut suurmenestys, ansaitusti. Tuttuja teoksia, joiden vahvat värit pääsevät todella oikeuksiinsa vasta silloin, kun niitä voi katsella aitoina. Uusia teoksia, muutama taidokas, ehkä hiukan varovainen nuoruuden ja opiskeluajan maalaus.  

 

Reidar Särestöniemen taiteesta on julkaistu useita kirjoja. Parhaatkaan valokuvat eivät koskaan pysty toistamaan tunnelmaa, värien voimaa ja maalauksen elävää pintaa. Kuinka kivisen kallion kuva voi olla niin elävä, että rouhean röpelöistä pinta tekisi mieli koskettaa. Onko se hiekkaa, vai onko se jotain muuta? Uskomattoman hienoa materiaalin käsittelyä. 

 

Taiteilija on saanut impulsiivisen luonnonlapsen maineen, mutta hän opiskeli sekä Suomessa että Venäjällä, omaksui paljon tietoa ja taitoa, otti omiin töihinsä parhaat opit. Kielitaito kehittyi opintojen ohella.  

 

Didrichsenin näyttely päättyy toukokuun lopussa. Sinne jonotetaan, syystä. Sinne kannattaa mennä ja kokea Lapin vahvat vuodenajat. Talven hiljainen huurre, valoisan kesän räjähtävät värit! Toivottavasti ehditte vielä! 

 

 

   

 PS. Vuosien jälkeen olen vieraillut Särestössä. Galleria on entisellään, uusi, tulipalon jälkeen rakennettu ateljee komea käyntikohde. Vanhan Särestön pihapiirissä ei enää tapaa partasuuta Anttua, Linta-hevonenkin taitaa olla tuonilmaisissa niin kuin Iira ja Sielukin. Perille pääsee autolla, soratietä.  Ounasjoki virtaa uomassaan, pihamaan kaltiot ovat paikoillaan.

Hienoa, että tärkein on tallessa. Mutta entisen lumous?   

PS. 2. Kuvat ovat amatööritasoa, mutta senhän te jo huomasittekin!  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Salmela 2021 - taiteen ilo kantaa

Aina ne säväyttävät. Vievät muistoihin ja tunnelmiin. 

Särestön mestarin leimuavat maisemat, kesäyön hehkuva aurinko, ruska ja huurteiset talven kuvat. Kaukonen oli Reidar Särestöniemen kotimaa, rauhaisa paikka Ounasjoen rannalla. Ateljeen vieraaksi tahtovan oli ensin kuljettava leveäksi tallautunutta polkua Maijasesta joen rantaan, odotettava Antonin, Antun venettä. Vasta sitten oltiin perillä, joen komealla rantatöyräällä, jolla olivat rinnakkain galleria, ateljee ja näköetäisyydellä Vanha Särestö, Antun koti. 

Myöhemmin tuli uusi ateljee ensimmäisen, palossa tuhoutuneen tilalle. Sitten tie ja museon hallintorakennus. Särestöön oli pääsy kuin mihin tahansa paikkaan, mutta mestari oli jo poissa, joidenkin vuosien jälkeen Antonkin siirtyi muistojen valtakuntaan. Iiran ja Sialun tehtävät perivät uudet museokoirat. 

Taidekeskus Salmela esittelee Reidar Särestöniemen taidetta kesänäyttelyn ensimmäisessä salissa. 

Maalausten hehku täyttää valkoisen tilan. Salia jäsentävät Nina Ternon veistokset, hevoset, satumaiset eläimet. Salmela esittelee myös Nina Ternon taitavia piirroksia. 

Taivahan jaara oli yksi Reidarin eläimistä … tästä avaran tilan ja kahden vahvan taiteilijan töiden dialogista mestari olisi pitänyt. 

Marika Mäkelän töiden äärellä tajuaa, miten taide ja taito ovat toistensa sukulaisia, saman asian eri puolia. Taulujen värit ovat vahvoja, kuvissa voimaa, hahmot kertovat. 

Kun ilmeikkäitä väripintoja tarkastelee läheltä, erottaa pienten väripisaroiden muodostaman rakenteen, jokainen teoksen osa on myös kolmiulotteinen. Taidokas työskentely yhdistyy taiteelliseen.  

Marika Mäkelä on tuonut maalausten lomaan värikkäitä veistoksia, kuin itämaisia rakennuksia, joiden jokainen särmä on taidokkaasti työstetty. 

 

Päärakennuksen toinen kerros on täynnä nuoruutta ja kokemusta. Suuri päätysali on omistettu Salmelan kesän 2021 nuorelle taiteilijalle, Suvi Malekille.  Toisessa päädyssä valloittaa Rafael Wardi, näyttelyn nestor.  

Suvi Malekin naiskuvat ovat lyyrisiä, kauniita. Hämyisten tunnelmien naiset, mainiona täydennyksenä Mi Kuopan sadunomaiset pronssiveistokset. Suvi Malek on taitava maalari, on mielenkiintoista nähdä, tuoko aika ja elämänkokemus kuviin lisää kirpeitä sävyjä? 

Rafael Wardi on maalannut yli 70 vuoden ajan. 93-vuotias taiteilija on uskollinen väreilleen. Kyllä, keltaista on mukana taaskin, energisoivaa, elämänmyönteistä keltaista. Maan sävyjä ja runsautta. Pastellitöitä, värejä, vahvaa otetta. On ilo nähdä taas, tunnistaa kädenjälki ja taiteilijan intensiteetti. Rafael Wardi kuuluu Salmelan uskollisiin ja hyvä niin. 

Taidekeskus Salmelan päärakennus keskittyy suomalaisen taiteen jalokiviin. Kun edetään näyttelyalueella kohti järven toisella puolella olevia rakennuksia, luvassa on mielenkiintoinen kooste niin raikkaita uutuuksia kuin etabloituneita taiteilijoitakin. Salmela osaa taas säväyttää. 

Taidegraafikko, kuvanveistäjä Harri Leppänen on minulle uusi tuttavuus – muistonäyttelyssään. Pitkän ja monipuolisen uransa aikana hänen eteni töissään yhä värikkäämpiin litografioihin. Taide ei elä ilman taiteilijan työtä tukevia ammattilaisia – Harri Leppänen oli taitava vedostaja, joka vedosti lukuisten taiteilijoiden töitä Salmelan kokoelmiin. 

Inari Krohn ottaa mukaan metsään, puiden sieluja katsomaan, vivahteiltaan rikkaaseen, vihreään maailmaan. Grafiikan vedoksia vai akvarelleja – sekä että, hienoja luonnon sävyjä, tarkkaa viivaa ja puiden ilmeitä. 

Kuvataiteilija Tilla Kekki rakentaa veistoksensa betonista. Ihmiskuvat ovat koskettavia. Pyhiinvaeltajien kulkue Santiagon tiellä pysäyttää katsojan. 

 

 

Johanna Lumme on Inari Krohnin tavoin luonnon kuvaaja, mutta Johanna Lumpeen luonto on rouheampi, riehakkaampi, kolmiulotteiset väripinnat tulevat lähelle, paksuina ja voimaa tulvillaan. Johanna Lumme on kuvataiteilija ja kuvittaja – aikaisempina vuosina häneltä on nähty sadunomaisia aiheita, nyt kuljetaan lummelampien äärelle, metsän sydämeen.  

Kaisamaisa Erämies keskittyy ihmiskasvoihin, ilmeisiin. Hänen työnsä tuovat mieleen vanhat muotokuvat. Kellastuneet, kuluneet sävyt, massiivisesti kehystetyt muotokuvat – nämä ovat niitä esi-isiä, joiden katseen kohtaa vanhojen linnojen saleissa, holvikaarien alla. 

 

Anna-Liisa Kankaanmäen taitoa ja osaamista voi vain ihailla. Aiheet, sommitelmat ovat häkellyttäviä. Aamiainen ruohikolla, tuttu asetelma, taustana Lahden liikekeskusta, kahlaava nymfi on saanut iholleen räväkän tatuoinnin. Aiheet tuovat mieleen kuvataiteen mestarit, toteutus  ja taustat tätä päivää. Anna-Liisa Kankaanmäki avaa dialogin mestarien kanssa,  klassista kuvakieltä kommentoiden – näitä kuvia ei ihan helposti ohiteta.

 

Kia Taegen on edellisiltä vuosilta tuttu, vahvaa uraa luova taiteilija. Vehreät maisemat ovat Kia Taegenin ydinaiheita, mutta kuvakieli on muuttunut yhä abstraktimmaksi, Niityt, metsiköt, veden värit ovat tallella töissä, mutta yhä viitteellisempinä. Taiteilija houkuttelee katselemaan, viihtymään. Rikasta, sävykästä ilmaisua. 

Maisemien lomassa voi ihailla Markus Stillin keraamisten veistosten hahmoja. Eläinveijarit kommentoivat maisemia. 

 

Elisa Marin rappaa paksuilla väreillä ekspressiivisiä maisemia, käsin kosketeltavan kolmiulotteisia ja vahvoja. Maanläheiset värit, monikerroksiset kuvat, joiden voima täyttää näyttelyhuoneen ääriään myöten, vaatii pysähtymään ja viipymään, katsojan on peräännyttävä seinään asti. Kuviin niitä on vaikea vangita. 

Vilmalotta Olivia Schafhauser luo muotokuvia, ihmishahmoja, jotka melkein tunnistaa – juuri noin naapuritkin istuvat, ovat, oleilevat. Luontevaa, sujuvaa viivaa, piirtämisen iloa. 

Näyttelykierros päättyy palvelijan asuntoon ja Kaisa-Tuulia Tuomen herkkiin kukkiin. Sävyt ja tunnelmat ovat siirtymä näyttelyalueen vehreään todellisuuteen.  

 

Salmelan kesänäyttely on tasapainoinen kokonaisuus. Taiteen viesti kantaa ankaran ajan ja eristyneisyyden kuukausien yli. 

Näyttelyn kiertosuuntaa on edellisistä vuosista hieman muutettu, tuskin pelkästään pandemia-ajan rajoitusten vuoksi.  Kiertosuuntaa on syytä noudattaa.  

Näyttelykierros vie esiintymislavan ohitse. 
Suojaseinämiin on sijoitettu vanhaa taidetta, kopioita kalliomaalauksista. 

Taidekeskus Salmelan näyttely on näkemisen arvoinen. 

Elokuun puoliväliin asti on luvassa taiteen iloa! 

 

Salmelassa ja muistoissa ihasteli ja kuvasi Liisa Laurila 

PS.  Muuan saksalaisturisti katseli kerran vanhaa Marimekkoani ja kysyi: Mistä te suomalaiset saatte kaikki nuo värit?  Maisemasta, ruskasta, luonnosta.  Niinkuin Reidar Särestöniemi, niinkuin monet muut taiteilijat. 

Muistoja Särestöstä ja ruskasta  2012.