Lähtö

 

Yövalo ei enää syttynyt. 

Se, mitä olin aavistellut ja hiukan pelännytkin, oli tapahtunut.  

 

Hän oli jo tiennyt vuoronsa kohta olevan. 

Ajatus oli yhtä kirkas kuin aina, sanavalmiin naapurin kertomuksia ja kommentteja oli  ilo kuunnella, harvoin osasi itse vastata yhtä napakasti.  

Kun fysiikka alkoi pettää ja jaksaminen hiipua, kiinnostus maailmaan väheni. 

-       Mitä minulla enää on odottamista, kun ei mikään ole uutta, kuului sängyn pohjalta väsynyt ääni.

-       En minä enää, en minä jaksa. 

-       En minä päiviänikään enää halunnut pitää, en minä jaksa. 

Kun vuoteesta ei enää ollut helppo nousta, oli pakko siirtyä hoivattavaksi. Jaksaminen väheni. Kipeä odotus jatkui.  

 

Joka ilta naapurini sytyttivät yövalon. Näin kajastuksen ikkunastani, kun katselin naapuritaloa. Joskus keittiön pöydän yläpuolella olevaan lamppuun syttyi valo, kirkas lamppu keskelle pimeää maailmaa, isommasta ikkunasta näkyi hetken ajan lampun loistetta. Sitten oli taas vain yövalo. 

 

Lähdin matkalle. Palattuani tajusin, ettei yövalo enää syttynyt. Tapasin naapurin tädin elämänkumppanin, joka pihakeinussa kertoi uutisen. Levollisin sanoin. Lähtö oli ollut hyvä, vaikka se monen sydäntä kouraisikin. Aika oli tullut täyteen, pitkä elämä päätepisteeseen. Lähtöä oli osannut odottaa, mutta vasta kun se oli totta, ikävä tuli sieluun. Kaikkea ei voi ennakoida eikä harjoitella. 

 

 

Jäähyväisten keskellä ajattelin, mitä kaikkea olin saanut ja miten sitä kaikkea en koskaan voisi mitenkään korvata. Meidän suhteemme oli pitkä, siitä ehti tulla vuosikymmenien mittainen. Tiesin ja luotin, että naapurin täti oli, tiesin, mitä voisin häneltä kysyä, tiesin, että hän tietäisi joistakin asioista enemmän kuin kukaan. 

Lähipiirissäni ei ole enää ketään, joka olisi kokenut sotavuodet ja osaisi niistä ajoista kertoa. Eikä kukaan ole puhunut kokemuksistaan yhtä eloisasti ja havainnollisesti. 

 

Enkä tunne ketään, joka olisi osannut yhtä luontevasti solmia ihmissuhteita ja tutustua kanssaeläjiin. Kun kuuntelin kertomuksia, ohitseni kulki kavalkadi, jotkut jollain tavalla tuttuja, monet uusia. Ihmisiä eri vuosikymmeniltä. Vaikka omat ikätoverit poistuivat, uusia tuttuja tuli tilalle. Miltei sadan vuoden elämänkokemus antoi rikkautta, myös meille naapureille. Rikkautta, jonka edellytys oli hyvä muisti – varmasti ihmisten kohtaamiset ja moninaiset lämpimät suhteet auttoivat muistamaan.  

 

Aina riitti mielenkiintoa lasten ja lastenlasten elämään, aina piti kertoa, millaista koulussa oli ja miten päiväkodissa pärjättiin. Lapsia kasvatetaan rakkaudella, 

huomiolla ja mielenkiinnolla ja lapsia voi todellakin koko kylä kasvattaa, olivatpa omia tai ei. 

 

Pienen tuvan emäntä sai täyden ja pitkän elämän, rakastettuna ja arvostettuna. Hän luopui elämästään arvokkaasti. Yhtään sukulaista ei ollut enää elossa, mutta saattoväessä oli monta hyvää ystävää.  

 

Jos suhteisiin tuli säröä, hän osasi myös vetää rajoja. Viimeisinä kuukausinaan hän oli väsynyt eikä enää jaksanut kaikkia lähellään. Yksityiset ajatuksensa hän vei mukanaan. 

 

Kotikirkossa soivat tutut virret.  Saattoväkeä muutama kourallinen. Laskimme kukkamme, hiljennyimme. Siunauspuhe, pappi lauloi yhden vainajan lempilauluista ja siunasi. Arkku oli harmaa, niin kuin oli toivomus ollut. Pieni, kevyeksi kuihtunut ihmisen kuori, suuri sielu oli jo matkustanut tuonilmaisiin. Myrskyluodon Maijan soinnut saattoivat arkkua autoon. 

 

Kukat kerättiin pois ja vietiin kotipihalle, odottamaan uurnanlaskua. Juotiin kahvia, muisteltiin. Elämänkumppani, harmaahiuksinen herra, jäi pieneen tupaan, muistojen keskelle. 

 

 

Katselen pientä tupaa. Se on osa kylän maisemaa. Kaunis, vaatimaton, yhden perheen ja pitkän elämän koti. Silloin, kauan sitten, pieni perhe rakensi sen yhdessä. Siitä piti tulla koko perheen koti, mutta isä sairastui ja niin äiti ja tytär jäivät uuteen kotiin asumaan, aikanaan vain tytär ja sitten hänen puolisonsa. Melkein koko elämä samojen seinien sisällä, onko sellaistakaan enää? 

 

Muutaman viikon kuluttua pihalla alkoi taas näkyä liikettä. Yhteisen elämän viimeinen vaihe oli verottanut elämänkumppanin jaksamista, univelkaa kertyi.  Kun tilanne rauhoittui, oma rytmi alkoi palautua. 

 

Elämä jatkuu. Talviöinä kuu nousee pienen tuvan katon yläpuolelle, valaisee lumisen puutarhan, katselee jyrkkää kattoa. Linnut löytävät lintulaudan keittiön ikkunan alla, nopeat siivenlyönnit tuovat eloa talviseen pihaan. Elämä, vuoden kierto.  

 

 

-       Katsoisitko kirjahyllyä? Olisiko siinä jotain tärkeää? 

Oli siinä, paljon kauniita vanhoja niteitä, sarjoiksi koottuina, muistoina ajalta, jolloin lukeminen tarkoitti sanoihin syventymistä iltalampun alla, illan hiljaisuudessa. Oma Maa, nahkaselkäinen, kellastunut. Hilja Haahti, Johannes Linnankoski, Eeva Joenpelto. Vanhat, upeasti sidotut ja kansitetut kirjat olivat järjestyksessä, joka kertoi omistajasta, lukijasta. Elämä oli edennyt, hyllyt täyttyneet. Arvoteoksia, omistajalleen arvokkaita. Mitä muuta niiden olisi pitänyt olla? Ei muodikkaita ismejä, ei pintaliitoa, asiaa ja oman aikansa tärkeitä kirjoja. 

 

Ihmisen kuvan voi nähdä monessa. Millaisen maailman hän jättää taakseen, miten rakentaa kotinsa, millaisen kuvan läheisimmät esineet hänestä muodostavat. Henkilökohtainen tyyli, olemus. 

 

Jokaisen on joskus lähdettävä täältä. Miksi hyvä kuolema ei ole kaikkien loukkaamaton oikeus? 

 

Meillä on suosikkimme. Laulajat, missit ja mallit, teeveestä tutut ihmiset, joille julkisuus ei myönnä lupaa väsyä julkiseen rooliinsa, uupua. 

 

Julkisuus on pahimmillaan saalistusta. Kun vuosia sitten tallennettu esitys näytetään televisiossa, on monen vaikea uskoa, ettei taiteilija enää kykene samaan tai täsmälleen samanlaiseen.  

 

Julkisuudessa eläminen on työ, josta on oltava oikeus jäädä aikanaan eläkkeelle, vetäytyä yksityisyyteen. Kipeänä tai väsyneenä tai vain tietoisena siitä, että oma elämäntehtävä on täytetty. Vaivojen ja ongelmien julkinen vatvominen ei ole kovin tyylikästä eikä inhimillistä. Ei ennen kuolemaa eikä etenkään sen jälkeen. 

 

Kaikkiin kysymyksiin en tiedä vastausta. Mutta tärkeimmät tiedän, ja se on paljon. Katselin kirjahyllyä. Isäntä seurasi vierestä, hymyili hiljaa. 

 

Halasimme lämpimästi. Meillä on hyviä muistoja. Vaikka yksi elämä päättyi, muistot elävät ja niiden vaaliminen on meidän vastuullamme. Meidän kaikkien vastuulla. 

 

Hyvää matkaa sinne pilvien taakse, taivaan tarhoihin! 

Kiitos, että olit, kiitos, että jaksoit olla niin kauan!

Pihapuu ja harjaretussi

Nostalgiaa, 2011. 

Tietokoneiden aikana valokuvia on suhteellisen helppo korjata. Kuva ruudulle, muokkausohjelma kehiin ja lisää väriä ja valoa, horisontti suoraan ja rajaukset kuntoon. Ruutuja voi kuvata rajattoman paljon, joskus joku onnistuu. 

 

Olen selannut vanhoja kuvia – joita voi jonkun mielestä olla liikaa – ja etsinyt varjoja, katveita, lehtiä, syksyjä, talvia.  Puun vuodenaikoja. Tuntuu kuin olisin ottanut enemmän muotokuvia puista kuin ihmisistä. Ovatko kaikki kuvat onnistuneita? Ei, mutta niissä on muistoarvoa. Kohta taas enemmän. 

  

Ennen kaikki oli käsityötä. Valokuvaaja valotti ruudun, toisenkin, kehitti kuvat ateljeen pimiössä ja jos oli korjattavaa, korjaili ohuella siveltimellä ja tussilla virheet. Retusointi oli työlästä ja hidasta, parhaat retussimiehet erikoisammattilaisia. Joidenkin tuotteiden kuvat tehtiin lähes kokonaan retusoimalla, oikeasti ne olivat taideteoksia. 

  

Kokenut, paljon teollisuudessa työskennellyt valokuvaaja oli kehittänyt menetelmän, jota kutsui harjaretussiksi. Työtapa oli nerokas, mutta yksinkertainen: otetaan pitkävartinen lattiaharja ja varmistetaan harjaamalla, ettei kuvan tai tuotteen ympärillä ole turhia roskia tai muuta ylimääräistä. Lakaiseminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin hidas ja tarkka näpertely retussivälineiden kanssa. 

Elämässä pitää välillä tehdä harjaretussia. Raivata nurkkia ja karaista mielensä. Välineeksi kelpaa aika usein roskapussi ja sumeilematon mieli. Kun roinat ovat pussissa, suunta kohti jätesäiliötä tai kierrätyslaatikkoa. Heti, ennen kuin minä-voin-tätä-varmasti-joskus -ilmiö ehtii iskeä. Isompia korjauksia varten pitää kerätä voimia ja kiukkua. 

2010. 

Vanha vaahtera on ollut hiukan kauemmin kuin Mumminmökki. Sitä suojeltiin ja varjeltiin talon rakentamisen aikana. Sen lähelle istutettiin tulppaanin sipuleita ja krookuksia. Karussa maassa tulppaanien menestys on satunnaista ja krookuksetkaan eivät kovin ahkerasti lisäänny. Ja osansa on kai silläkin, että peurat ja kauriit ja jänikset vierailevat pihamaalla kuin seisovassa pöydässä konsanaan. Tulppaanit lienevät herkkuja – voisihan ihminenkin niitä syödä! 

Kun isäntä lähti parin syysviikon ajaksi kuntoutukseen, talon pihaa siivottiin ja hiukan lempeästi raivattiinkin. Lopuksi kätkettiin iso pussillinen tulppaanin sipuleita nurmikkoon. 

Keväällä tuli puhelu: ”Mitä ihmettä sinä olet minun pihalleni tehnyt?” 

 

Tulppaaneja oli alkanut nousta nurmikolta, eikä isäntä edes kunnolla kyennyt ihastustaan peittämään, vaikka yrittikin aloittaa puhelun vähän dramaattisemmalla repliikillä. Istutuksia jatkettiin sitten muinakin syksyinä. 

 

Suurten puiden vehreät lehdet loivat varjojen leikin pihamaalle, sen katve oli viileä ja kaunis. Joka syksy puu tuotti pihamaalle monta kuormaa kahisevaa, kun kuivia lehtiä haravoitiin. Keväällä sen vehreillä oksilla viihtyivät linnut, talvella se sai kylkeensä lintulaudan, jota tiaiset arvostivat ja jonka antimia oravat hartiavoimin rohmusivat, keväällä näkyi kottaraisia mustine siipineen. 

Naapurina oleva vanhus lahosi paikoilleen jo muutama vuosi sitten. Nyt on ison kaksihaaraisen vuoro. Se pitää kaataa hallitusti, ennen kuin jotain hallitsematonta tapahtuu. Valitan, ystäväni puu, mutta elämässä täytyy tehdä kirpeitä ja kipeitä ratkaisuja. Retussia. 

 

Jotain tulee varmaan tilalle, mutta älkää vielä kysykö, mitä. Pitää hiukan silmitellä. 

 

Muistelin tarinoita harjaretussista, kun katselin Tallinnan lautalla kuvaamaani merimaisemaa. Merituulen ja varmaan myös suolaisten roiskeiden himmentämä ikkuna oli kameran ja auringonlaskun välissä, vähän turhan blurri otos ollakseen mahtava maisema. Mutta aurinko, se puski voimalla harmauden läpi. 

 

Isä oli Kutomolla töissä

 

Kuva on Pyynikinlinnan Nanso-näyttelystä, joka oli esillä Tampereella vuonna 2021. Nokian kirjastotalon näyttely on rakenteeltaan hieman erilainen. Vaatteiden historiaa on taustoitettu enemmän, mikä tekee kokonaisuudesta mielenkiintoisen. 

 

Toukokuun lopulla sain postia Nokialta. Kirjekuoren, jossa oli kutsu Nanso Oy:n satavuotisnäyttelyn avajaisiin Nokialle, Virta-saliin. 

Minulta oli jo aikaisemmin pyydetty kirjoitusta näyttelyn yhteydessä julkaistavaa kirjaa varten. Olin tekstin jo melkein unohtanut, kun kutsu tuli. 

 

Vuonna 2017 kokosin muistojani kirjaan, jolle annoin nimeksi Valkoisen talon aika. Valkoinen talo oli Nokialla, se oli Nokian Kutomo Oy:n toimitusjohtajan asunto ja meidän perhe asui talon yläkerrassa, talonmiesperheenä. Kuvasin kirjassa niitä ihmisiä, joihin Nokian vuosina tutustuin ja kirja löysi lukijoita myös Nokialta. 

 

Lähdin Nokialle, tapasin vanhoja tuttuja, sain rautaisannoksen kutomolaisuutta ja vanhan Nokian tunnelmaa. Nanso Oy on perustettu vuonna 1921, yrityksen nimi oli silloin Nokian Kutomo ja Värjäys Oy. Tehtaan johtajaksi tuli vuonna 1926 Väinö Teriö, joka oli toimitusjohtajana 40 vuotta ja sai ansioistaan teollisuusneuvoksen arvonimen.  

Kun isäni astui yrityksen palvelukseen, nimi oli muuttunut muotoon Nokian Kutomo Oy. Nokian Kutomon tavaramerkki oli Nanso ja myöhemmin tästä Väinö Teriön kehittämästä sanasta tuli myös yrityksen nimi. 

 

Charmeuse-alusasut ja yöpaidat, naisellisuuden huippu. 
Alushame suojasi vaatteita. 

Nanso oli trikootehdas, jonka tuotteita olivat aluksi lämpimät laamapaidat ja miesten kerrastot. Hienosta puuvillasta valmistettuja, interlock-neuloksisia Juha-kerrastoja oli isällänikin useita, yksi niistä on säilynyt näihin päiviin. 

  

Elämän muuttuminen muutti Kutomon tuotteita. Kun asunnot alkoivat olla lämpimämpiä, lämpimien alusasujen tilalle tulivat 1970-luvun värikkäät kuviot ja kuosit, mekot ja oloasut, design-vaatteet. Vapaa-aika lisääntyi ja oloasuille oli käyttöä.  

Nanso on ulkoistanut tuotantoaan ja tuotevalikoima on monipuolistunut, nykyinen Nanso on aikaansa seuraava bränditalo. 

 

Muutos on ollut välttämätön, se on taannut yrityksen toiminnan jatkumisen. 

Valkoinen talo, lapsuudenkotini, on historiaa, tilalla on trendikkäitä asuntoja. 

 

Kutomolaisuus on voimissaan. Avajaisjuhlassa oli vilkas puheensorina, kun työkaverit tapasivat toisiaan. Muisteltiin, muistettiin ja nautittiin Nokia-Seuran laatimasta ohjelmasta. 

 

Näyttely on avoinna Nokian kirjastotalossa koko kesän. Sieltä voi hankkia omakseen näyttelyn tiimoilta julkaistun kirjan, jossa oheinen kirjoituksenikin on. 

 

Nokia on muuttunut, kaupungistunut, eikä entisten aikojen avaraa ja väljää kauppalaa enää oikein voi nähdä ainakaan keskustan kerrostalojen takaa – tosin ehdin tehdä vain pienen kävelyn keskustassa enkä ehkä hahmottanut koko kuvaa. 

Laajat, kodikkaat omakotialueet lienevät entisellään, vehmaat pihapuutarhat ja hiekkatiet kortteleiden välillä. Nokia on ollut teollisuuspaikkakunta vuodesta 1865, jolloin Nokialle rakennettiin puuhiomo, josta kasvoi Nokia-yhtymä. Nanson historia on tärkeä osa paikkakunnan historiaa . 

 

Oli kunnia osallistua vanhan Kutomon muistojen tallettamiseen. Oli ilo tutustua tämän ajan Nansoon. 

Oheisena kirjoitus, joka on julkaistu näyttelykirjassa. 

Valkoisen talon kaapissa oli komea kokoelma kristallilaseja. 
Niitä käytettiin tärkeimmissä juhlissa. Pikkutyttönä hiivin joskus 
kristallikaapin luo ja ihailin lasien kimmeltäviä kuvioita. 

Isä oli Kutomolla töissä 

 

Lapsuudenkotini oli Rouninlinna, Valkoinen talo, Nokian Kutomo Oy:n johtajan asunto.  

Asuimme Kutomon naapurissa vuoteen 1965 asti. Valkoinen talo oli sekä koti että isäni Viljo Lallinahon ja äitini työpaikka. Asuimme talon yläkerrassa. 

Isäni teki päätyönsä ohella Valkoisen talon talonmiehen ja puutarhurin töitä, äiti avusti isäntäväkeä kodinhoidossa. 

Valkoinen talo, Rouninlinna, oli viimeisinä vuosinaan keltainen. 
Nyt talo on jo purettu ja pihapiiri historiaa. 
Toisessa kerroksessa, oikeassa ylänurkassa ovat 
meidän perheen ikkunat. Kuva vuodelta 2012. 
 

Pannuhuone

 

Isä oli kaksivuorotyössä Kutomon pannuhuoneella. Hänellä oli höyrykoneen hoitajan pätevyys, mutta arkikielessä puhuttiin lämmittäjästä. 

Lämmittäjän ja apumiehen vastuulla oli kaksi suurta höyrykattilaa, joilla tehdasta lämmitettiin ja tuotettiin höyryä värjäämön tarpeisiin. Pannuhuone oli tehdasrakennuksen päädyssä, lähellä rautatietä. 

Aamuvuoro alkoi kuudelta ja päättyi kahdelta iltapäivällä, iltavuoro kesti kahdesta kymmeneen. Lämmittäjiä oli kaksi, toisena Pekka Kortesuo. Kortesuon perhe asui Nansolinnassa. Maija Kortesuo oli Nansolinnan talonmies, pariskunta hoiti työt yhdessä. 

 

Pannuhuoneen luona oli hiilivarasto, josta koksia tai antrasiittia kärrättiin uuneihin. Miten polttoaineet tulivat tehtaalle, sitä en tiedä, Nokian rautatieasema on aivan tehtaan vieressä. Hiilikasat olivat tehtaan ja tehdasalueen rajalla olevan padotun lammen välisellä alueella.  

Pannuhuoneen isosta avoimesta ovesta hiili tuotiin pesään lapioitavaksi, kottikärryillä. 

 

Oven luona oli pieni seinäkkeellä erotettu tila, johon veto ei yhtä ankarana päässyt. Siinä saattoi tarkkailla palamista. 

Hiilen kärräämiseen osallistuivat niin lämmittäjä kuin apumieskin. Pannuhuone oli korkea, vetoisa tila. Kun polttoainetta lisättiin pannun pesään, avattiin iso luukku ja heiteltiin hiilet lapiolla sisään. Tila lämpeni hetkeksi, melkein kuumaksi. 

 

Vaikka haitta-aineista ja epäpuhtauksista tuskin tiedettiin, polttoaineen laadusta oltiin tarkkoja. Jätteitä ei poltettu. Vääränlainen hiilikin saattoi olla hankalaa; se toi lisää puhdistustyötä. 

 

Pannuhuoneen nurkassa olivat vesipumput. Isot pumput oli sijoitettu lammen lähellä olevaan pieneen pumppuhuoneeseen. Koneenhoitaja valvoi pumppujen toimintaa. Värjäämössä tarvittiin paljon vettä, jota nostettiin lammesta.  

Valkoisesta talosta oli lyhyt matka pannuhuoneelle. Kuvassa 
tehtaan autotallirakennus, taustalla häämöttää pannuhuone. 
Kuva on vuodelta 2012. 

Ammattimiehiä 

 

Pannuhuoneen yhteydessä oli pieni korjauspaja. Pitkä työpöytä ikkunan alla, ahjo, jossa välillä hehkui tuli ja paljon työkaluja. Laitosmiehet kävivät siellä tekemässä metallitöitä. Pannuhuoneen yläkerrassa oli sosiaalitila, pukutila ja suihkuhuone.  

Yläkerrassa oli pieni varasto, jonka hoidosta vastasi Matti Kokkonen. 

 

Tehdasrakennuksen pohjakerroksessa, pihan puolella oli puuverstas, jossa työskenteli Tuomas Orpana, sujuvaa karjalaa haastava timpuri.

Naapurina oli Mikko Kylvénin pieni verstas. Kylvén oli maalari. Hän maalasi ja tapetoi tehtaalla, Valkoisessa talossa ja Nansolinnassa. 

Verstaat oli sijoitettu omiksi yksiköikseen pihan tuntumaan. 

Tehtaan sähkömies oli Kalevi Virtanen. 

 

Vuosihuoltoa 

 

Höyrypannujen valvonta ja huollot olivat koneenhoitajien työtä. Pienet häiriöt hoidettiin omin voimin, mutta suurempiin hälytettiin apuun Tunteperi – Dunderbergin liike Tampereella. He hoitivat suuret korjaukset ja toimittivat uusia laitteita. Pannuhuoneen työntekijöiden esimies oli insinööri Nikula. 

 

Pannuhuoneessa oli erilainen vuodenkierto kuin muulla tehtaalla. Tehtaalla tehtiin työtä juhannukseen asti, sitten väki lähti vuosilomalle. Höyrypannut jäähtyivät ja niille tehtiin vuosihuolto. 

 

Tehtaan korkea savupiippu nuohottiin. Pekka Kortesuo oli nuorempi ja ketterämpi kiipeämään, hän teki suurimman työn. Piipusta tulleet miehet olivat mustia, joka tuuma ihosta ja työpuvusta oli nokimusta. Kun pannut oli saatu kuntoon, oli koneenhoitajalla lupa lähteä kesälomalle. 

 

Vartija valvoi 

 

Tehdasrakennus oli suuri ja korkea. Aseman puolella oli konttorin sisäänkäynti ja koko talon korkuinen portaikko. Portaikon yläpuolella oli vihreästä loisteputkesta taivuteltu Nanso-logo, kaunis ja siro, kaunokirjoitusta. Kauppalan väki puhui Nansosta, vaikka se oli ensin tavaramerkki, myöhemmin virallinen nimi. Tehtaalaiset olivat työssä Kutomolla, he olivat kutomolaisia. 

 

Iltaisin ja öisin porttivahdit valvoivat kiinteistöä. Heidän tehtävänään oli kiertää tehtaalla määrätyn aikataulun mukaan. Tarkastuskäynnit tallentuivat vartijan kellon nauhaan, kun avainta käännettiin. Vartijat myös tarkkailivat lämmitystä.  Jos jotain poikkeavaa ilmeni, vartijan tehtävä oli hälyttää apua. 

 

Valkoisen talon työt 

 

Rouninlinna oli isän toinen työmaa. Hän huolehti lämmityksestä, pienistä huoltotöistä ja hoiti pihamaata. Äiti osallistui teollisuusneuvoksen perheen kaikkiin taloustöihin. Juhlien aikaan hän oli apuna Valkoisen talon keittiössä ja mukana tarjoilemassa. 

 

Isälleni Rouninlinnan piha oli toinen työmaa, mutta myös harrastus. Hän sai toteuttaa luovuuttaan ja tyylitajuaan, pihatyö oli vastapainoa nokiselle pannuhuoneelle. 

 

Me muutimme loppukesällä 1965 Rouninlinnasta. 

Nokian Kutomon ja Valkoisen talon aika oli hyvää aikaa meidän perheelle. 

 

Isäni jäämistöstä löytyi käyttämätön Juha-kerrasto, joka oli varmaankin tullut tehtaan joululahjana  vuonna 1965.  Beige interlock-neulos on sileää ja hienoa, ehkä juuri siksi kerrastoa oli säästetty
parempaan käyttöön. Juha oli Nokian Kutomon menestystuote.  
Kuvan värit poikkeavat hieman alkuperäisestä. 

 

Elämän kertojat ja kannattelijat

Olen elänyt aikuisuuden, ehtinyt eläkkeelle, kokenut suomalaisen arjen vaiheita. Pula-aika, maan ja kansan vaurastuminen, kulutusjuhla ja lopulta lamaan johtanut kehitys. 

 

Minusta on tullut aikalaistodistaja. Kun elämää on enemmän takana kuin edessä, perspektiivi alkaa näkyä. Kehityskulut erottuvat. 

 

Arjessa muistot ja muistelut tulevat vastaan konkretiana. Esineet kertovat elämästä, vaikka niiden piti olla vain esineitä. Esineet ovat pala elämää, juuri ne esineet, joilla on eniten elämää harteillaan. 

 

Kolhiintunut uunivuoka on muutakin kuin vain epäkunnossa oleva astia. Se muistuttaa vieläkin siitä, miten äiti teki ruokaa, täytti astian eri tavoin ja antoi kypsyä uunissa. Näyttöarvo on aikaa sitten mennyt, käyttöarvo loppui säröihin, mutta muistoarvo kompensoi puutteet. Jos vielä, jos sille jotain keksisi, vaikka kukkaruukun suojana käytettäväksi. 

 

Pieni maljakko, johon äiti laittoi ensimmäiset kukat. Leskenlehdet, valkovuokot. Missään muussa ne eivät näytä yhtä kauniilta. Ja kauniin maljakon valinta kertoo arvostuksesta. Lapsen lahja oli tärkeä. 

Lakanoissa on nimikirjaimet, astiapyyhkeiden pellava on pehmeäksi hiutunut, mutta nimikoinnit tallella. Äidin kädenjälki, vaikka äiti on jo kauan ollut tähtien tuolla puolen. Astiat kuivuvat ilman pyyhettäkin, pesukone viimeistelee pesun niin kuumalla höyryllä, ettei iho sitä edes kestä. Pyyhkeet pysyvät tallessa. 

 

Se, mitä kutsutaan kehitykseksi, voi olla jollakin esineelle ankara kumppani. Punainen kattila on menettänyt kylkensä hohtoa konepesuissa. Olisi pitänyt osata varoa, kunnioittaa. Ei luopuminen ole aina vaihtoehto, vaikka se joskus järkevää olisikin. 

 

Muistaa, varoa, arvostaa, kunnioittaa – äidin opetukset Mumminmökin kesäpuuhien lomassa. 

Ne, joita tutut esineet kannattelevat. 

Muistoksi ja muistutukseksi

Kun keskustelee toisen kanssa, tulevaisuus on olemassa, olipa sen perspektiivi minkä pituinen tahansa. Huomenna teen, ehkä ehdin vielä, tämän olen aloittanut, siitä voin jatkaa. Haluaisin vielä kerran. Puhutaan siitä, kuinka voisi olla … 

 

Entinenkin on elämässä mukana. Ainakin ne vaiheet ja sattumukset, joista tekee mieli kertoa. Muisti valikoi ja soveltaa, korostaa huippukohtia, vaikenee epämukavista asioista. 

Itsekin myönnän sählänneeni, olleeni kroonisesti epäkohtelias tai huonotapainen, mutta on helppoa unohtaa nolot puolet itsestään, yrittää esiintyä – niin kai jokainen tekee. 

Jyrkkä, ankara totuus on jossain muualla.

 

Kun ihminen poistuu, hän jää elämään, muistoissa. Vähitellen kuva muuttuu, kiteytyy. Ääriviivat näkyvät, kaaren alku ja loppu. Hyvät ja nolot asiat asettuvat paikoilleen, suhteisiinsa. Elämäkerran voi kirjoittaa valmiiksi. 

 

* * *

 

Jokainen kantaa mukanaan elettyä elämäänsä. Lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista. 

Niitä ajatuksia ja käsityksiä, jotka muovasivat omaa näkemystä elämästä. Olosuhteita ja taustaa, ajankuvaa. Jokainen sana, jokainen teko on jollakin tavalla sidoksissa siihen aikaan ja ajatusmaailmaan, jossa se on sanottu ensimmäisen kerran. Ihmisen elämällä on konteksti.  Meitä muovaa tapakulttuuri ja arvomaailma. 

 

Liian usein tapahtuu niin, että huolimattomat, ajattelemattomat sanomiset jatkavat elämäänsä, vaikka niiden sanoja on jo poissa. Se sanoi minulle niin, kyllä minä muistan sen, aina muistan. Se huomautti minulle vaikka mitä se oikeasti tiesi.  

Eeva Joenpelto on Gröönrooskan repliikkiin kirjoittanut: ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.” 

 

Sanomiset ja puhumiset irtoavat yhteyksistään, muuttuvat piikeiksi, jotka eivät hevin tylsy. Kömpelöt, huonosti sanotut repliikit jäävät elämään. Ilkeydet pesiytyvät sieluun ja kalvavat itselleen onkalon, juurtuvat kuin sitkeät rikkaruohot. Aina ei tahdo ymmärtää, miksi. 

 

Tunnistan omista ajatuksistani tämän kaiken. Turha tölväisy on jäänyt mieleen, kuluttamaan energiaa ja viemään tilaa joltakin paremmalta. Unohdus olisi armeliaampaa, kaikille, mutta välillä yllättävän vaikeaa. 

* * * 

 

Tuttu ihminen lähti täältä kesäkuun aurinkoisena päivänä. Aika tuli täyteen.  Yksi elämä ehti valmiiksi, kokonaiseksi. 

 

Me emme ennalta tienneet, miten monta päivää kuuluisi tähän – tai mihinkään – elämään.  Osasimme vain aavistaa, että jäljellä oli rajallinen määrä päiviä. Toivoimme, että nekin päivät olisivat hyviä, elämässä olisi enemmän iloa kuin kipua. Laatua. 

 

Ystävän elämästä jäi muistoksi läheisyys. Mieleen nousee viisaan ihmisen kuva, josta ei ajan takaa katsoessakaan erota säröjä, ikäviä sävyjä. 

Ei sopimattomia sanoja, ei epäkohteliaita repliikkejä. Jos me emme aina olleetkaan samaa mieltä, me kykenimme puhumaan asioista järkevästi, toisiamme loukkaamatta. Sitä on tapana sanoa sydämen sivistykseksi. 

 

Olen viime päivinä pohtinut, kuinka harvinainen ja arvokas tällainen muisto on. 

Olen yrittänyt ottaa opiksi, vaikka en ole varma, opinko. 

 

Kiitos vielä kerran. 

 

Hyvää matkaa pilvien tuolle puolen!

Älä luule, nuori ystäväni

Graffiti Keravan Kauppakaarella!

Kun ennen…  oliko ennen oikeasti paremmin? 

Silloin, kun telkkarista näkyi noin kolme kanavaa, elämän askelmerkkejä oli niin tiuhassa, että toisinaan sekin haave, että katsoisi kaikessa rauhassa YHDEN kokonaisen ohjelman illan aikana, jäikin vain haaveeksi. 

Nyt olisi jo väljempää, mutta tuottaa tuskaa löytää ohjelmakartoilta edes YKSI ohjelma, jota tekisi mieli katsoa. Visailujen ja kisailujen seassa on säälittävän vähän ehtaa ohjelmatavaraa. 

Ohjelmaa eläkeläiselle. 

Silloin, kun me kaikki tiesimme, mikä on oikein ja miten kuuluu – kun tuntui, että elämä oli kaikkien mahdollisten sääntöjen ja tapojen ja ilmiöiden keskellä puristuksissa…

Säännöt ovat lientyneet, tapakulttuuri väljentynyt ja enää ei ole pakko… Olen alkanut toivoa, että olisi taas yhteinen sääntö, jonka mukaan ollaan ihmisiksi. Lakki pois päästä ruokapöydässä, naiset ensin, virttyneimmät pieruverkkarit roskikseen, kiitos, edes nämä. 

Kun olin pieni ja kipeä, äiti osti appelsiinimehua, joka oli pakattu peltitölkkiin. Se oli hapanta ja kitkerää ja se maistui kipeältä, mutta se oli vaihtelua kaiken sen tavallisen ja joka päivä saadun marjamehun jälkeen. Kaupassa oli appelsiineja, omenioita ja banaaneja. Lautanen piti syödä tyhjäksi ja välillä oli tillilihaa. 

Purkkimehu on aikoja sitten julistettu epäterveelliseksi, kaupassa on kaiken maailman hedelmät ja vihannekset, kukaan ei enää keitä marjamehua eikä laita tillilihaa. Lautasta ei kannattaisi enää mättää ihan niin täyteen. Mutta kukaan ei enää komenna syömään tai olemaan syömättä. Itse pitää kaikki. 

Graffiti tämäkin.

Ennen oli kirjasyksy. Yksi tai kaksi opusta, joista kaikki puhuivat. Muistan, miten Ellitäti ja vanhemmat puhuivat Kremlin kelloista ja myöhemmin Tuntemattomasta ja Ihmisistä telineillä. Tulivat kylään, voimapaperiin kääritty kirja käsilaukussa, lainasivat kirjoja ja puhuivat niistä. 

Vieläkin on kirjasyksy. Monen, monen kirjan syksy eikä yhtä yhteistä puheenaihetta enää ole. Kirjoja saa kirjastosta, kaupasta, divarista, ota tästä -hyllystä, marketista, netistä, kylkiäisenä. Kaikkea on, mutta mikään ei nouse esiin niin kuin ennen. 

Elämä riepoo ihmistä, eläkkeellä se vasta innostuukin riepomaan. Ei ennen ollut paremmin eikä huonommin. Ennen oli ennen. 

Mutta niinkin se voi olla, että ensimmäisen muistaa aina paremmin kuin seuraavat. Ensimmäisen appelsiinimehun, ensimmäisen salaa luetun lapsilta kielletyn kirjan, ensimmäiset rintaliivit ja saumasukat, telkkarin virityskuvan.

Mitä sinä muistat, nuori ystäväni? 

Siis sitten, kun. 

Vartoos, kun tulet tähän ikään! 

Sirkushevosten taakse on noussut ISOJA taloja. Muistan vielä sen kaupan samalla paikalla. Kuinkahan kauan muistan sen?