Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. huhtikuuta 2023

Pihapuu ja harjaretussi


Nostalgiaa, 2011. 

Tietokoneiden aikana valokuvia on suhteellisen helppo korjata. Kuva ruudulle, muokkausohjelma kehiin ja lisää väriä ja valoa, horisontti suoraan ja rajaukset kuntoon. Ruutuja voi kuvata rajattoman paljon, joskus joku onnistuu. 

 

Olen selannut vanhoja kuvia – joita voi jonkun mielestä olla liikaa – ja etsinyt varjoja, katveita, lehtiä, syksyjä, talvia.  Puun vuodenaikoja. Tuntuu kuin olisin ottanut enemmän muotokuvia puista kuin ihmisistä. Ovatko kaikki kuvat onnistuneita? Ei, mutta niissä on muistoarvoa. Kohta taas enemmän. 


  

Ennen kaikki oli käsityötä. Valokuvaaja valotti ruudun, toisenkin, kehitti kuvat ateljeen pimiössä ja jos oli korjattavaa, korjaili ohuella siveltimellä ja tussilla virheet. Retusointi oli työlästä ja hidasta, parhaat retussimiehet erikoisammattilaisia. Joidenkin tuotteiden kuvat tehtiin lähes kokonaan retusoimalla, oikeasti ne olivat taideteoksia. 

  

Kokenut, paljon teollisuudessa työskennellyt valokuvaaja oli kehittänyt menetelmän, jota kutsui harjaretussiksi. Työtapa oli nerokas, mutta yksinkertainen: otetaan pitkävartinen lattiaharja ja varmistetaan harjaamalla, ettei kuvan tai tuotteen ympärillä ole turhia roskia tai muuta ylimääräistä. Lakaiseminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin hidas ja tarkka näpertely retussivälineiden kanssa. 



Elämässä pitää välillä tehdä harjaretussia. Raivata nurkkia ja karaista mielensä. Välineeksi kelpaa aika usein roskapussi ja sumeilematon mieli. Kun roinat ovat pussissa, suunta kohti jätesäiliötä tai kierrätyslaatikkoa. Heti, ennen kuin minä-voin-tätä-varmasti-joskus -ilmiö ehtii iskeä. Isompia korjauksia varten pitää kerätä voimia ja kiukkua. 


2010. 

Vanha vaahtera on ollut hiukan kauemmin kuin Mumminmökki. Sitä suojeltiin ja varjeltiin talon rakentamisen aikana. Sen lähelle istutettiin tulppaanin sipuleita ja krookuksia. Karussa maassa tulppaanien menestys on satunnaista ja krookuksetkaan eivät kovin ahkerasti lisäänny. Ja osansa on kai silläkin, että peurat ja kauriit ja jänikset vierailevat pihamaalla kuin seisovassa pöydässä konsanaan. Tulppaanit lienevät herkkuja – voisihan ihminenkin niitä syödä! 


Kun isäntä lähti parin syysviikon ajaksi kuntoutukseen, talon pihaa siivottiin ja hiukan lempeästi raivattiinkin. Lopuksi kätkettiin iso pussillinen tulppaanin sipuleita nurmikkoon. 

Keväällä tuli puhelu: ”Mitä ihmettä sinä olet minun pihalleni tehnyt?” 

 

Tulppaaneja oli alkanut nousta nurmikolta, eikä isäntä edes kunnolla kyennyt ihastustaan peittämään, vaikka yrittikin aloittaa puhelun vähän dramaattisemmalla repliikillä. Istutuksia jatkettiin sitten muinakin syksyinä. 

 

Suurten puiden vehreät lehdet loivat varjojen leikin pihamaalle, sen katve oli viileä ja kaunis. Joka syksy puu tuotti pihamaalle monta kuormaa kahisevaa, kun kuivia lehtiä haravoitiin. Keväällä sen vehreillä oksilla viihtyivät linnut, talvella se sai kylkeensä lintulaudan, jota tiaiset arvostivat ja jonka antimia oravat hartiavoimin rohmusivat, keväällä näkyi kottaraisia mustine siipineen. 



Naapurina oleva vanhus lahosi paikoilleen jo muutama vuosi sitten. Nyt on ison kaksihaaraisen vuoro. Se pitää kaataa hallitusti, ennen kuin jotain hallitsematonta tapahtuu. Valitan, ystäväni puu, mutta elämässä täytyy tehdä kirpeitä ja kipeitä ratkaisuja. Retussia. 

 

Jotain tulee varmaan tilalle, mutta älkää vielä kysykö, mitä. Pitää hiukan silmitellä. 


 

Muistelin tarinoita harjaretussista, kun katselin Tallinnan lautalla kuvaamaani merimaisemaa. Merituulen ja varmaan myös suolaisten roiskeiden himmentämä ikkuna oli kameran ja auringonlaskun välissä, vähän turhan blurri otos ollakseen mahtava maisema. Mutta aurinko, se puski voimalla harmauden läpi. 

 



keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Isä oli Kutomolla töissä

 

Kuva on Pyynikinlinnan Nanso-näyttelystä, joka oli esillä Tampereella vuonna 2021. Nokian kirjastotalon näyttely on rakenteeltaan hieman erilainen. Vaatteiden historiaa on taustoitettu enemmän, mikä tekee kokonaisuudesta mielenkiintoisen. 

 

Toukokuun lopulla sain postia Nokialta. Kirjekuoren, jossa oli kutsu Nanso Oy:n satavuotisnäyttelyn avajaisiin Nokialle, Virta-saliin. 

Minulta oli jo aikaisemmin pyydetty kirjoitusta näyttelyn yhteydessä julkaistavaa kirjaa varten. Olin tekstin jo melkein unohtanut, kun kutsu tuli. 

 

Vuonna 2017 kokosin muistojani kirjaan, jolle annoin nimeksi Valkoisen talon aika. Valkoinen talo oli Nokialla, se oli Nokian Kutomo Oy:n toimitusjohtajan asunto ja meidän perhe asui talon yläkerrassa, talonmiesperheenä. Kuvasin kirjassa niitä ihmisiä, joihin Nokian vuosina tutustuin ja kirja löysi lukijoita myös Nokialta. 

 

Lähdin Nokialle, tapasin vanhoja tuttuja, sain rautaisannoksen kutomolaisuutta ja vanhan Nokian tunnelmaa. Nanso Oy on perustettu vuonna 1921, yrityksen nimi oli silloin Nokian Kutomo ja Värjäys Oy. Tehtaan johtajaksi tuli vuonna 1926 Väinö Teriö, joka oli toimitusjohtajana 40 vuotta ja sai ansioistaan teollisuusneuvoksen arvonimen.  

Kun isäni astui yrityksen palvelukseen, nimi oli muuttunut muotoon Nokian Kutomo Oy. Nokian Kutomon tavaramerkki oli Nanso ja myöhemmin tästä Väinö Teriön kehittämästä sanasta tuli myös yrityksen nimi. 

 

Charmeuse-alusasut ja yöpaidat, naisellisuuden huippu. 
Alushame suojasi vaatteita. 

Nanso oli trikootehdas, jonka tuotteita olivat aluksi lämpimät laamapaidat ja miesten kerrastot. Hienosta puuvillasta valmistettuja, interlock-neuloksisia Juha-kerrastoja oli isällänikin useita, yksi niistä on säilynyt näihin päiviin. 

  

Elämän muuttuminen muutti Kutomon tuotteita. Kun asunnot alkoivat olla lämpimämpiä, lämpimien alusasujen tilalle tulivat 1970-luvun värikkäät kuviot ja kuosit, mekot ja oloasut, design-vaatteet. Vapaa-aika lisääntyi ja oloasuille oli käyttöä.  


Nanso on ulkoistanut tuotantoaan ja tuotevalikoima on monipuolistunut, nykyinen Nanso on aikaansa seuraava bränditalo. 

 

Muutos on ollut välttämätön, se on taannut yrityksen toiminnan jatkumisen. 


Valkoinen talo, lapsuudenkotini, on historiaa, tilalla on trendikkäitä asuntoja. 

 

Kutomolaisuus on voimissaan. Avajaisjuhlassa oli vilkas puheensorina, kun työkaverit tapasivat toisiaan. Muisteltiin, muistettiin ja nautittiin Nokia-Seuran laatimasta ohjelmasta. 

 

Näyttely on avoinna Nokian kirjastotalossa koko kesän. Sieltä voi hankkia omakseen näyttelyn tiimoilta julkaistun kirjan, jossa oheinen kirjoituksenikin on. 

 

Nokia on muuttunut, kaupungistunut, eikä entisten aikojen avaraa ja väljää kauppalaa enää oikein voi nähdä ainakaan keskustan kerrostalojen takaa – tosin ehdin tehdä vain pienen kävelyn keskustassa enkä ehkä hahmottanut koko kuvaa. 


Laajat, kodikkaat omakotialueet lienevät entisellään, vehmaat pihapuutarhat ja hiekkatiet kortteleiden välillä. Nokia on ollut teollisuuspaikkakunta vuodesta 1865, jolloin Nokialle rakennettiin puuhiomo, josta kasvoi Nokia-yhtymä. Nanson historia on tärkeä osa paikkakunnan historiaa 

 

Oli kunnia osallistua vanhan Kutomon muistojen tallettamiseen. Oli ilo tutustua tämän ajan Nansoon. 


Oheisena kirjoitus, joka on julkaistu näyttelykirjassa. 



Valkoisen talon kaapissa oli komea kokoelma kristallilaseja. 
Niitä käytettiin tärkeimmissä juhlissa. Pikkutyttönä hiivin joskus 
kristallikaapin luo ja ihailin lasien kimmeltäviä kuvioita. 



Isä oli Kutomolla töissä 

 

Lapsuudenkotini oli Rouninlinna, Valkoinen talo, Nokian Kutomo Oy:n johtajan asunto.  

Asuimme Kutomon naapurissa vuoteen 1965 asti. Valkoinen talo oli sekä koti että isäni Viljo Lallinahon ja äitini työpaikka. Asuimme talon yläkerrassa. 

Isäni teki päätyönsä ohella Valkoisen talon talonmiehen ja puutarhurin töitä, äiti avusti isäntäväkeä kodinhoidossa. 


Valkoinen talo, Rouninlinna, oli viimeisinä vuosinaan keltainen. 
Nyt talo on jo purettu ja pihapiiri historiaa. 
Toisessa kerroksessa, oikeassa ylänurkassa ovat 
meidän perheen ikkunat. Kuva vuodelta 2012. 
 

Pannuhuone

 

Isä oli kaksivuorotyössä Kutomon pannuhuoneella. Hänellä oli höyrykoneen hoitajan pätevyys, mutta arkikielessä puhuttiin lämmittäjästä. 

Lämmittäjän ja apumiehen vastuulla oli kaksi suurta höyrykattilaa, joilla tehdasta lämmitettiin ja tuotettiin höyryä värjäämön tarpeisiin. Pannuhuone oli tehdasrakennuksen päädyssä, lähellä rautatietä. 

Aamuvuoro alkoi kuudelta ja päättyi kahdelta iltapäivällä, iltavuoro kesti kahdesta kymmeneen. Lämmittäjiä oli kaksi, toisena Pekka Kortesuo. Kortesuon perhe asui Nansolinnassa. Maija Kortesuo oli Nansolinnan talonmies, pariskunta hoiti työt yhdessä. 

 

Pannuhuoneen luona oli hiilivarasto, josta koksia tai antrasiittia kärrättiin uuneihin. Miten polttoaineet tulivat tehtaalle, sitä en tiedä, Nokian rautatieasema on aivan tehtaan vieressä. Hiilikasat olivat tehtaan ja tehdasalueen rajalla olevan padotun lammen välisellä alueella.  

Pannuhuoneen isosta avoimesta ovesta hiili tuotiin pesään lapioitavaksi, kottikärryillä. 

 

Oven luona oli pieni seinäkkeellä erotettu tila, johon veto ei yhtä ankarana päässyt. Siinä saattoi tarkkailla palamista. 

Hiilen kärräämiseen osallistuivat niin lämmittäjä kuin apumieskin. Pannuhuone oli korkea, vetoisa tila. Kun polttoainetta lisättiin pannun pesään, avattiin iso luukku ja heiteltiin hiilet lapiolla sisään. Tila lämpeni hetkeksi, melkein kuumaksi. 

 

Vaikka haitta-aineista ja epäpuhtauksista tuskin tiedettiin, polttoaineen laadusta oltiin tarkkoja. Jätteitä ei poltettu. Vääränlainen hiilikin saattoi olla hankalaa; se toi lisää puhdistustyötä. 

 

Pannuhuoneen nurkassa olivat vesipumput. Isot pumput oli sijoitettu lammen lähellä olevaan pieneen pumppuhuoneeseen. Koneenhoitaja valvoi pumppujen toimintaa. Värjäämössä tarvittiin paljon vettä, jota nostettiin lammesta.  


Valkoisesta talosta oli lyhyt matka pannuhuoneelle. Kuvassa 
tehtaan autotallirakennus, taustalla häämöttää pannuhuone. 
Kuva on vuodelta 2012. 

Ammattimiehiä 

 

Pannuhuoneen yhteydessä oli pieni korjauspaja. Pitkä työpöytä ikkunan alla, ahjo, jossa välillä hehkui tuli ja paljon työkaluja. Laitosmiehet kävivät siellä tekemässä metallitöitä. Pannuhuoneen yläkerrassa oli sosiaalitila, pukutila ja suihkuhuone.  

Yläkerrassa oli pieni varasto, jonka hoidosta vastasi Matti Kokkonen. 

 

Tehdasrakennuksen pohjakerroksessa, pihan puolella oli puuverstas, jossa työskenteli Tuomas Orpana, sujuvaa karjalaa haastava timpuri.

Naapurina oli Mikko Kylvénin pieni verstas. Kylvén oli maalari. Hän maalasi ja tapetoi tehtaalla, Valkoisessa talossa ja Nansolinnassa. 

Verstaat oli sijoitettu omiksi yksiköikseen pihan tuntumaan. 

Tehtaan sähkömies oli Kalevi Virtanen. 

 

Vuosihuoltoa 

 

Höyrypannujen valvonta ja huollot olivat koneenhoitajien työtä. Pienet häiriöt hoidettiin omin voimin, mutta suurempiin hälytettiin apuun Tunteperi – Dunderbergin liike Tampereella. He hoitivat suuret korjaukset ja toimittivat uusia laitteita. Pannuhuoneen työntekijöiden esimies oli insinööri Nikula. 

 

Pannuhuoneessa oli erilainen vuodenkierto kuin muulla tehtaalla. Tehtaalla tehtiin työtä juhannukseen asti, sitten väki lähti vuosilomalle. Höyrypannut jäähtyivät ja niille tehtiin vuosihuolto. 

 

Tehtaan korkea savupiippu nuohottiin. Pekka Kortesuo oli nuorempi ja ketterämpi kiipeämään, hän teki suurimman työn. Piipusta tulleet miehet olivat mustia, joka tuuma ihosta ja työpuvusta oli nokimusta. Kun pannut oli saatu kuntoon, oli koneenhoitajalla lupa lähteä kesälomalle. 

 

Vartija valvoi 

 

Tehdasrakennus oli suuri ja korkea. Aseman puolella oli konttorin sisäänkäynti ja koko talon korkuinen portaikko. Portaikon yläpuolella oli vihreästä loisteputkesta taivuteltu Nanso-logo, kaunis ja siro, kaunokirjoitusta. Kauppalan väki puhui Nansosta, vaikka se oli ensin tavaramerkki, myöhemmin virallinen nimi. Tehtaalaiset olivat työssä Kutomolla, he olivat kutomolaisia. 

 

Iltaisin ja öisin porttivahdit valvoivat kiinteistöä. Heidän tehtävänään oli kiertää tehtaalla määrätyn aikataulun mukaan. Tarkastuskäynnit tallentuivat vartijan kellon nauhaan, kun avainta käännettiin. Vartijat myös tarkkailivat lämmitystä.  Jos jotain poikkeavaa ilmeni, vartijan tehtävä oli hälyttää apua. 

 

Valkoisen talon työt 

 

Rouninlinna oli isän toinen työmaa. Hän huolehti lämmityksestä, pienistä huoltotöistä ja hoiti pihamaata. Äiti osallistui teollisuusneuvoksen perheen kaikkiin taloustöihin. Juhlien aikaan hän oli apuna Valkoisen talon keittiössä ja mukana tarjoilemassa. 

 

Isälleni Rouninlinnan piha oli toinen työmaa, mutta myös harrastus. Hän sai toteuttaa luovuuttaan ja tyylitajuaan, pihatyö oli vastapainoa nokiselle pannuhuoneelle. 

 

Me muutimme loppukesällä 1965 Rouninlinnasta. 

Nokian Kutomon ja Valkoisen talon aika oli hyvää aikaa meidän perheelle. 

 

Isäni jäämistöstä löytyi käyttämätön Juha-kerrasto, joka oli varmaankin tullut tehtaan joululahjana  vuonna 1965.  Beige interlock-neulos on sileää ja hienoa, ehkä juuri siksi kerrastoa oli säästetty
parempaan käyttöön. Juha oli Nokian Kutomon menestystuote.  
Kuvan värit poikkeavat hieman alkuperäisestä. 


 

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Elämän kertojat ja kannattelijat



Olen elänyt aikuisuuden, ehtinyt eläkkeelle, kokenut suomalaisen arjen vaiheita. Pula-aika, maan ja kansan vaurastuminen, kulutusjuhla ja lopulta lamaan johtanut kehitys. 

 

Minusta on tullut aikalaistodistaja. Kun elämää on enemmän takana kuin edessä, perspektiivi alkaa näkyä. Kehityskulut erottuvat. 

 

Arjessa muistot ja muistelut tulevat vastaan konkretiana. Esineet kertovat elämästä, vaikka niiden piti olla vain esineitä. Esineet ovat pala elämää, juuri ne esineet, joilla on eniten elämää harteillaan. 

 

Kolhiintunut uunivuoka on muutakin kuin vain epäkunnossa oleva astia. Se muistuttaa vieläkin siitä, miten äiti teki ruokaa, täytti astian eri tavoin ja antoi kypsyä uunissa. Näyttöarvo on aikaa sitten mennyt, käyttöarvo loppui säröihin, mutta muistoarvo kompensoi puutteet. Jos vielä, jos sille jotain keksisi, vaikka kukkaruukun suojana käytettäväksi. 

 

Pieni maljakko, johon äiti laittoi ensimmäiset kukat. Leskenlehdet, valkovuokot. Missään muussa ne eivät näytä yhtä kauniilta. Ja kauniin maljakon valinta kertoo arvostuksesta. Lapsen lahja oli tärkeä. 


Lakanoissa on nimikirjaimet, astiapyyhkeiden pellava on pehmeäksi hiutunut, mutta nimikoinnit tallella. Äidin kädenjälki, vaikka äiti on jo kauan ollut tähtien tuolla puolen. Astiat kuivuvat ilman pyyhettäkin, pesukone viimeistelee pesun niin kuumalla höyryllä, ettei iho sitä edes kestä. Pyyhkeet pysyvät tallessa. 

 

Se, mitä kutsutaan kehitykseksi, voi olla jollakin esineelle ankara kumppani. Punainen kattila on menettänyt kylkensä hohtoa konepesuissa. Olisi pitänyt osata varoa, kunnioittaa. Ei luopuminen ole aina vaihtoehto, vaikka se joskus järkevää olisikin. 

 

Muistaa, varoa, arvostaa, kunnioittaa – äidin opetukset Mumminmökin kesäpuuhien lomassa. 

Ne, joita tutut esineet kannattelevat. 




lauantai 1. elokuuta 2020

Muistoksi ja muistutukseksi




Kun keskustelee toisen kanssa, tulevaisuus on olemassa, olipa sen perspektiivi minkä pituinen tahansa. Huomenna teen, ehkä ehdin vielä, tämän olen aloittanut, siitä voin jatkaa. Haluaisin vielä kerran. Puhutaan siitä, kuinka voisi olla … 

 

Entinenkin on elämässä mukana. Ainakin ne vaiheet ja sattumukset, joista tekee mieli kertoa. Muisti valikoi ja soveltaa, korostaa huippukohtia, vaikenee epämukavista asioista. 

Itsekin myönnän sählänneeni, olleeni kroonisesti epäkohtelias tai huonotapainen, mutta on helppoa unohtaa nolot puolet itsestään, yrittää esiintyä – niin kai jokainen tekee. 

Jyrkkä, ankara totuus on jossain muualla.

 

Kun ihminen poistuu, hän jää elämään, muistoissa. Vähitellen kuva muuttuu, kiteytyy. Ääriviivat näkyvät, kaaren alku ja loppu. Hyvät ja nolot asiat asettuvat paikoilleen, suhteisiinsa. Elämäkerran voi kirjoittaa valmiiksi. 

 

* * *

 

Jokainen kantaa mukanaan elettyä elämäänsä. Lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista. 

Niitä ajatuksia ja käsityksiä, jotka muovasivat omaa näkemystä elämästä. Olosuhteita ja taustaa, ajankuvaa. Jokainen sana, jokainen teko on jollakin tavalla sidoksissa siihen aikaan ja ajatusmaailmaan, jossa se on sanottu ensimmäisen kerran. Ihmisen elämällä on konteksti.  Meitä muovaa tapakulttuuri ja arvomaailma. 

 

Liian usein tapahtuu niin, että huolimattomat, ajattelemattomat sanomiset jatkavat elämäänsä, vaikka niiden sanoja on jo poissa. Se sanoi minulle niin, kyllä minä muistan sen, aina muistan. Se huomautti minulle vaikka mitä se oikeasti tiesi.  

Eeva Joenpelto on Gröönrooskan repliikkiin kirjoittanut: ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.” 

 

Sanomiset ja puhumiset irtoavat yhteyksistään, muuttuvat piikeiksi, jotka eivät hevin tylsy. Kömpelöt, huonosti sanotut repliikit jäävät elämään. Ilkeydet pesiytyvät sieluun ja kalvavat itselleen onkalon, juurtuvat kuin sitkeät rikkaruohot. Aina ei tahdo ymmärtää, miksi. 

 

Tunnistan omista ajatuksistani tämän kaiken. Turha tölväisy on jäänyt mieleen, kuluttamaan energiaa ja viemään tilaa joltakin paremmalta. Unohdus olisi armeliaampaa, kaikille, mutta välillä yllättävän vaikeaa. 


* * * 

 

Tuttu ihminen lähti täältä kesäkuun aurinkoisena päivänä. Aika tuli täyteen.  Yksi elämä ehti valmiiksi, kokonaiseksi. 

 

Me emme ennalta tienneet, miten monta päivää kuuluisi tähän – tai mihinkään – elämään.  Osasimme vain aavistaa, että jäljellä oli rajallinen määrä päiviä. Toivoimme, että nekin päivät olisivat hyviä, elämässä olisi enemmän iloa kuin kipua. Laatua. 

 

Ystävän elämästä jäi muistoksi läheisyys. Mieleen nousee viisaan ihmisen kuva, josta ei ajan takaa katsoessakaan erota säröjä, ikäviä sävyjä. 

Ei sopimattomia sanoja, ei epäkohteliaita repliikkejä. Jos me emme aina olleetkaan samaa mieltä, me kykenimme puhumaan asioista järkevästi, toisiamme loukkaamatta. Sitä on tapana sanoa sydämen sivistykseksi. 

 

Olen viime päivinä pohtinut, kuinka harvinainen ja arvokas tällainen muisto on. 

Olen yrittänyt ottaa opiksi, vaikka en ole varma, opinko. 

 

Kiitos vielä kerran. 

 

Hyvää matkaa pilvien tuolle puolen!

tiistai 4. joulukuuta 2018

Älä luule, nuori ystäväni


Graffiti Keravan Kauppakaarella!

Kun ennen…  oliko ennen oikeasti paremmin? 

Silloin, kun telkkarista näkyi noin kolme kanavaa, elämän askelmerkkejä oli niin tiuhassa, että toisinaan sekin haave, että katsoisi kaikessa rauhassa YHDEN kokonaisen ohjelman illan aikana, jäikin vain haaveeksi. 

Nyt olisi jo väljempää, mutta tuottaa tuskaa löytää ohjelmakartoilta edes YKSI ohjelma, jota tekisi mieli katsoa. Visailujen ja kisailujen seassa on säälittävän vähän ehtaa ohjelmatavaraa. 


Ohjelmaa eläkeläiselle. 
Silloin, kun me kaikki tiesimme, mikä on oikein ja miten kuuluu – kun tuntui, että elämä oli kaikkien mahdollisten sääntöjen ja tapojen ja ilmiöiden keskellä puristuksissa…

Säännöt ovat lientyneet, tapakulttuuri väljentynyt ja enää ei ole pakko… Olen alkanut toivoa, että olisi taas yhteinen sääntö, jonka mukaan ollaan ihmisiksi. Lakki pois päästä ruokapöydässä, naiset ensin, virttyneimmät pieruverkkarit roskikseen, kiitos, edes nämä. 


Kun olin pieni ja kipeä, äiti osti appelsiinimehua, joka oli pakattu peltitölkkiin. Se oli hapanta ja kitkerää ja se maistui kipeältä, mutta se oli vaihtelua kaiken sen tavallisen ja joka päivä saadun marjamehun jälkeen. Kaupassa oli appelsiineja, omenioita ja banaaneja. Lautanen piti syödä tyhjäksi ja välillä oli tillilihaa. 

Purkkimehu on aikoja sitten julistettu epäterveelliseksi, kaupassa on kaiken maailman hedelmät ja vihannekset, kukaan ei enää keitä marjamehua eikä laita tillilihaa. Lautasta ei kannattaisi enää mättää ihan niin täyteen. Mutta kukaan ei enää komenna syömään tai olemaan syömättä. Itse pitää kaikki. 

Graffiti tämäkin.

Ennen oli kirjasyksy. Yksi tai kaksi opusta, joista kaikki puhuivat. Muistan, miten Ellitäti ja vanhemmat puhuivat Kremlin kelloista ja myöhemmin Tuntemattomasta ja Ihmisistä telineillä. Tulivat kylään, voimapaperiin kääritty kirja käsilaukussa, lainasivat kirjoja ja puhuivat niistä. 

Vieläkin on kirjasyksy. Monen, monen kirjan syksy eikä yhtä yhteistä puheenaihetta enää ole. Kirjoja saa kirjastosta, kaupasta, divarista, ota tästä -hyllystä, marketista, netistä, kylkiäisenä. Kaikkea on, mutta mikään ei nouse esiin niin kuin ennen. 

Elämä riepoo ihmistä, eläkkeellä se vasta innostuukin riepomaan. Ei ennen ollut paremmin eikä huonommin. Ennen oli ennen. 

Mutta niinkin se voi olla, että ensimmäisen muistaa aina paremmin kuin seuraavat. Ensimmäisen appelsiinimehun, ensimmäisen salaa luetun lapsilta kielletyn kirjan, ensimmäiset rintaliivit ja saumasukat, telkkarin virityskuvan.

Mitä sinä muistat, nuori ystäväni? 
Siis sitten, kun. 

Vartoos, kun tulet tähän ikään! 

Sirkushevosten taakse on noussut ISOJA taloja. Muistan vielä sen kaupan samalla paikalla. Kuinkahan kauan muistan sen? 



lauantai 21. heinäkuuta 2018

Hiekkarannalla

 
Hiekka oli tutun kullanvaaleaa. Kesäpäivän aurinko sai sen loistamaan. Oliko järvi vähän pienempi kuin ennen – vai vaikuttiko se, että vastarannalle oli noussut uusia taloja, pelkällä olemassaolollaan ne olivat muuttaneet mittasuhteita. 


Männyt olivat kasvaneet korkeiksi. Niiden oksat olivat haarautuneet, tavoittamaan pilviä. Mäntyjen alla olivat tallessa mustista liuskekivistä lasketut askelmat. Rannalta saattoi tuoda, tahtomattaan, hiekkaa lattioille. Pienet hiekanjyvät tarttuivat ihoon, kaikkialle. 



Silti, hiekka oli ensimmäinen asia, joka jäi mieleen. Pehmeä hiekka jalkojen alla, loiva ranta, joka jatkui ja jatkui. Hiekka, josta saattoi muovailla ja rakentaa ja joka oli pian taas samanlainen, loputtoman luovuuden materiaali. Hiekkaa aurinkotuolin alla, hopeapajujen lomassa, hiekkaa saunarannassa, ilta-aurinkoa hiekkarannalla. 


Kapea laituri, ehkä ei sama, mutta samanlainen. Jos halusi uida syvässä vedessä, oli mentävä aamuauringon puolelle, toiselle rannalle – sinne ei lapsilla ollut asiaa. Ruohikko oli vallannut alaa, mutta jäljellä oli hyvän matkaa hiekkarantaa. 




Huvila oli saanut uutta väriä seinilleen, ilme oli raikas ja valoisa, mutta esineet olivat paikoillaan. Keittiön liesi säteili lämmintä, valkoisten vesiämpäreiden tilalla oli vesijohto. Kellari oli ennallaan, mahtava bunkkeri, mutta ei enää niin pelottava kuin joskus. 


Asetuimme lasikuistille, valoa tulvi ikkunoista, tunnelma syntyi muistoista, ystävien seurasta, kesästä, joka oli samalla tavalla lämmin ja valoisa kuin lapsuuden kesät aina olivat. 


Selasimme vanhoja vieraskirjoja, kauniita käsialoja, mustekynällä piirrettyjä viestejä. Vieraat kiittivät kestityksistä, tuoreesta kalasta aterialla – päivämäärät kertoivat sotavuosista ja pula-ajasta, mutta rannalla oli vietetty elämän ja kesän ikimuistoisia hetkiä. Muistan kuinka joku, jolla oli Kauppalassa tärkeä virka ja asema, oli kokonaan toisenlainen ihminen, kun jalkojen alla oli Kotirannan hiekkaa. Oltiin paitahihasillaan, housunlahkeet käärittyinä, vapaina. 


Huvila oli sotavuosinakin ollut rauhan paikka, etäällä kiireestä. Tie rantaan alkoi läheisen talon pihasta ja noudatteli rantaviivaa. Yksi pieni mökki ennen pihaporttia, sen jälkeen ei enää ollut kuin yksi maja. Nyt tie on uusittu ja ranta täynnä loma-asuntoja.  
Joskus vieraat tulivat paikalle veneellä, järven yli soutaen. Nyt ulapalla liikkui moottoriveneitä, hiekkarannalle ne eivät rantautuisi.


Löysin kirjoista pienen tytön käsialani, sitten vähän aikuisemman. Olin kirjoittanut kirjaan myös Kikin nimen. Pieni Kiki rakasti automatkoja ja asettui takaikkunalle aina, kun huomasi, että perhe oli lähdössä, huvilalle, maalle tai Mummulaan.  

Kiki oli kuvankaunis, mustavalkoinen kissaneiti, joka tuli meille eläinlääkärin autossa, sairasmatkan tuliaisena. Pennusta tuli pian kissaemo ja siitä oli ollut pakko luopua. Yksinäinen nuori narttukissa houkutteli lähelleen seutukunnan kaikki kollit – nuoret ja vetreät, vanhat, kankeat ja takkuiset, laihat ja lihavat, kaikenväriset ja kammottavia hajuja ruiskivat roomeot vaelsivat Valkoisen talon puutarhaan. Kukaan ei ollut aavistanut, kuinka paljon kovaäänistä kollinmourunaa mahtuisi hiukan syrjässä olevan talon liepeille. 

Oli pakko luopua pienestä ystävästä, joka käpertyi hellyydenkipeänä kainaloon ja nuoli aamulla kasvoja. Pieni Kiki, jonka turkin laikut olivat kauniin symmetriset ja tassuissa valkoiset sukat. Kikin kuvat ovat tallessa, mutta missä - jossakin, unohdetussa laatikossa. Melkein olin unohtanut, sysännyt muiston kauas. Kiki ei koskaan ehtinyt muuttokuormaan, maalla sain uuden kissan, navettakattien sukua olevan harmaan kollipojan, mutta se on jo kokonaan toinen tarina. 


Katselin huvilaa ja yritin ottaa kuvia. Silti, monta oleellista aihetta jäi kuvaamatta. 
Nekin kuvat ovat tallella. Muistoissa. 

Kiitos kesäpäivästä, Minna ja Tusse! 





sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Valkoisen talon muistoissa




Muistaminen on lahja. Jokainen saa omannäköisen lahjan. Se, minkä sinä muistat, ei välttämättä ole sama asia, jonka minä muistan. Kumpikaan ei kuitenkaan ole väärässä. Muistot ovat oikeita, vaikka ne muuttuvat elämän varrella. Vanhimmat muistoista hioutuvat uusia, särmikkäitä vasten ja kokonaisuus saa hahmoa.

Olen tehnyt matkaa lapsuuteni Valkoiseen taloon, sen pihamaalle ja niihin taloihin, jotka Kauppalan teiden varsilta tunsin. Joku on kysynyt, miksi. Vastauksia on monta. Koska lapset kysyivät. Koska halusin tallettaa asiat, ennen kuin ne katoavat. Koska minun täytyi tehdä se. Oli kirjoitettava oma versio elämästä näkyviin.

Valkoisessa talossa ja Kutomolla tehtiin paljon työtä. Kutomon naiset tekivät toisen työpäivän kotona, perheen huoltajina ja kasvattajina. Apuna ei ollut moderneja kodinkoneita tai puolivalmisteita, ei automaattipesukoneita eikä kovin hyviä kylmälaitteitakaan. Silti selvittiin, sumeilemattomalla työnteolla.

Elämä oli viatonta, turvallista. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallani en pelännyt huumeita tai tyrmäystippoja, suurin huoli oli, ehtisinkö ajoissa oikeaan junaan.

Pääsin käymään Valkoisen talon pihalla. Katselin julkisivua – joka on nyt keltaiseksi maalattu – katselin ikkunoita. Tuossa oli takana herrainhuone, sitten eteishallin ikkuna, toisella puolella keittiö ja keittiön liittyvä pieni varastohuone. Yläkerrassa Kaijan huone, sitten eteishallin ikkuna, minun ikkunani ja meidän kotimme keittiö. Mitä niiden ikkunoiden takana nyt on, sitä en tiedä. Siellä on muistojen todellisuus. Haluanko edes päivittää muistojeni todellisuuden?



Katselin pihaa ja puita. Mäntyä, jonka kaaartuvat ja kiertyvät oksat olivat ikkunani tasalla. Siitä alkaen olen mielelläni katsellut ennen uneen siirtymistä puita, oksien hahmoa iltataivasta vasten. Katselin nurmikenttää, jonka keskeltä omenapuut olivat jo kadonneet. Muutama suuri koivu oli vielä tallella ja pihan länsipuoli. Hiekkalaatikko ja puutarhakeinu olivat kadonneet. Katselin ajotietä, joka edelleen oli olemassa, mutta jonka tarkkarajaiset reunat olivat ajan mukana ruohottuneet.

Muistin elämää hiljaisessa talossa. Jos olisin voinut, olisin jäänyt niille sijoilleni, katselemaan. Muistot olisivat alkaneet tulla esiin, yksi kerrallaan. Silloin, kun vietin aikaa työpöydän ääressä, olin pitkän aikaa hiljaa. Annoin ajatusten virrata ja vihdoin, ne tulivat. Kiitos jokaisesta. Jossain tallella ne olivat, olen iloinen siitä, että sain ne esiin, rikkaina, rakkaina.

Jokainen on tavannut iäkkään ihmisen, joka kertoo yhä uudelleen elämäänsä, samat asiat kertautuvat yhä uudelleen. Tarina kuluu, kapenee ja muuttuu mantraksi, jonka ensimmäiset sanat kuulleessaan tietää kuulevansa taas saman litanian ja usein kuuleekin. Yksityiskohdat, syvyydet ja korkeudet hioutuvat pois, pelkistyvät.

Muistot eivät ole pikkusuolaisia, joita voi nauttia parin kahvikupillisen lomassa sopivina haukkapaloina. Niille pitää antaa aikaa.

Ei ole itsestään selvää, että muistojen lahjan saa pitää koko taipaleen ajan aarteenaan. Lapsuuteni vanhukset olivat kaikki virkeitä ja hyvämuistisia – vai olivatko? Ainakin he ilmeisesti olivat vanhoja jo paljon nuorempina kuin me – ja he olivat sopeutuneet vanhuuteensa. Oliko se oikein ja kohtuullista, sitä en tiedä. Fyysinen ja henkinen ikä eivät ilmeisesti missään vaiheessa kulje täsmälleen samaan tahtiin.

Vuosi vaihtuu, kalenterissa. Vuodet vaihtuvat elämässä, mutta rajapinnat eivät ole samoja kuin virallisessa ajanlaskussa. Silti, tämäkin hetki on hyvä aika lupauksille ja niiden pitämiselle.

Muistojen ääreen pitää pysähtyä, antaa ajan kulua, odottaa ja antaa alitajunnan tehdä työtä. Kun uusi vuosi alkaa, lupaa minulle, että annat itsellesi mahdollisuuden muistaa ja muistella. En tule milloinkaan kysymään, täytitkö lupauksesi, mutta lupaathan silti.

Anna itsellesi lupa olla ja antaa muistojen tulla. Silloin myös tulevaisuus on helpompi ottaa vastaan, antaa sen muuttua aikanaan uusiksi muistoiksi.