Lähtö

 

Yövalo ei enää syttynyt. 

Se, mitä olin aavistellut ja hiukan pelännytkin, oli tapahtunut.  

 

Hän oli jo tiennyt vuoronsa kohta olevan. 

Ajatus oli yhtä kirkas kuin aina, sanavalmiin naapurin kertomuksia ja kommentteja oli  ilo kuunnella, harvoin osasi itse vastata yhtä napakasti.  

Kun fysiikka alkoi pettää ja jaksaminen hiipua, kiinnostus maailmaan väheni. 

-       Mitä minulla enää on odottamista, kun ei mikään ole uutta, kuului sängyn pohjalta väsynyt ääni.

-       En minä enää, en minä jaksa. 

-       En minä päiviänikään enää halunnut pitää, en minä jaksa. 

Kun vuoteesta ei enää ollut helppo nousta, oli pakko siirtyä hoivattavaksi. Jaksaminen väheni. Kipeä odotus jatkui.  

 

Joka ilta naapurini sytyttivät yövalon. Näin kajastuksen ikkunastani, kun katselin naapuritaloa. Joskus keittiön pöydän yläpuolella olevaan lamppuun syttyi valo, kirkas lamppu keskelle pimeää maailmaa, isommasta ikkunasta näkyi hetken ajan lampun loistetta. Sitten oli taas vain yövalo. 

 

Lähdin matkalle. Palattuani tajusin, ettei yövalo enää syttynyt. Tapasin naapurin tädin elämänkumppanin, joka pihakeinussa kertoi uutisen. Levollisin sanoin. Lähtö oli ollut hyvä, vaikka se monen sydäntä kouraisikin. Aika oli tullut täyteen, pitkä elämä päätepisteeseen. Lähtöä oli osannut odottaa, mutta vasta kun se oli totta, ikävä tuli sieluun. Kaikkea ei voi ennakoida eikä harjoitella. 

 

 

Jäähyväisten keskellä ajattelin, mitä kaikkea olin saanut ja miten sitä kaikkea en koskaan voisi mitenkään korvata. Meidän suhteemme oli pitkä, siitä ehti tulla vuosikymmenien mittainen. Tiesin ja luotin, että naapurin täti oli, tiesin, mitä voisin häneltä kysyä, tiesin, että hän tietäisi joistakin asioista enemmän kuin kukaan. 

Lähipiirissäni ei ole enää ketään, joka olisi kokenut sotavuodet ja osaisi niistä ajoista kertoa. Eikä kukaan ole puhunut kokemuksistaan yhtä eloisasti ja havainnollisesti. 

 

Enkä tunne ketään, joka olisi osannut yhtä luontevasti solmia ihmissuhteita ja tutustua kanssaeläjiin. Kun kuuntelin kertomuksia, ohitseni kulki kavalkadi, jotkut jollain tavalla tuttuja, monet uusia. Ihmisiä eri vuosikymmeniltä. Vaikka omat ikätoverit poistuivat, uusia tuttuja tuli tilalle. Miltei sadan vuoden elämänkokemus antoi rikkautta, myös meille naapureille. Rikkautta, jonka edellytys oli hyvä muisti – varmasti ihmisten kohtaamiset ja moninaiset lämpimät suhteet auttoivat muistamaan.  

 

Aina riitti mielenkiintoa lasten ja lastenlasten elämään, aina piti kertoa, millaista koulussa oli ja miten päiväkodissa pärjättiin. Lapsia kasvatetaan rakkaudella, 

huomiolla ja mielenkiinnolla ja lapsia voi todellakin koko kylä kasvattaa, olivatpa omia tai ei. 

 

Pienen tuvan emäntä sai täyden ja pitkän elämän, rakastettuna ja arvostettuna. Hän luopui elämästään arvokkaasti. Yhtään sukulaista ei ollut enää elossa, mutta saattoväessä oli monta hyvää ystävää.  

 

Jos suhteisiin tuli säröä, hän osasi myös vetää rajoja. Viimeisinä kuukausinaan hän oli väsynyt eikä enää jaksanut kaikkia lähellään. Yksityiset ajatuksensa hän vei mukanaan. 

 

Kotikirkossa soivat tutut virret.  Saattoväkeä muutama kourallinen. Laskimme kukkamme, hiljennyimme. Siunauspuhe, pappi lauloi yhden vainajan lempilauluista ja siunasi. Arkku oli harmaa, niin kuin oli toivomus ollut. Pieni, kevyeksi kuihtunut ihmisen kuori, suuri sielu oli jo matkustanut tuonilmaisiin. Myrskyluodon Maijan soinnut saattoivat arkkua autoon. 

 

Kukat kerättiin pois ja vietiin kotipihalle, odottamaan uurnanlaskua. Juotiin kahvia, muisteltiin. Elämänkumppani, harmaahiuksinen herra, jäi pieneen tupaan, muistojen keskelle. 

 

 

Katselen pientä tupaa. Se on osa kylän maisemaa. Kaunis, vaatimaton, yhden perheen ja pitkän elämän koti. Silloin, kauan sitten, pieni perhe rakensi sen yhdessä. Siitä piti tulla koko perheen koti, mutta isä sairastui ja niin äiti ja tytär jäivät uuteen kotiin asumaan, aikanaan vain tytär ja sitten hänen puolisonsa. Melkein koko elämä samojen seinien sisällä, onko sellaistakaan enää? 

 

Muutaman viikon kuluttua pihalla alkoi taas näkyä liikettä. Yhteisen elämän viimeinen vaihe oli verottanut elämänkumppanin jaksamista, univelkaa kertyi.  Kun tilanne rauhoittui, oma rytmi alkoi palautua. 

 

Elämä jatkuu. Talviöinä kuu nousee pienen tuvan katon yläpuolelle, valaisee lumisen puutarhan, katselee jyrkkää kattoa. Linnut löytävät lintulaudan keittiön ikkunan alla, nopeat siivenlyönnit tuovat eloa talviseen pihaan. Elämä, vuoden kierto.  

 

 

-       Katsoisitko kirjahyllyä? Olisiko siinä jotain tärkeää? 

Oli siinä, paljon kauniita vanhoja niteitä, sarjoiksi koottuina, muistoina ajalta, jolloin lukeminen tarkoitti sanoihin syventymistä iltalampun alla, illan hiljaisuudessa. Oma Maa, nahkaselkäinen, kellastunut. Hilja Haahti, Johannes Linnankoski, Eeva Joenpelto. Vanhat, upeasti sidotut ja kansitetut kirjat olivat järjestyksessä, joka kertoi omistajasta, lukijasta. Elämä oli edennyt, hyllyt täyttyneet. Arvoteoksia, omistajalleen arvokkaita. Mitä muuta niiden olisi pitänyt olla? Ei muodikkaita ismejä, ei pintaliitoa, asiaa ja oman aikansa tärkeitä kirjoja. 

 

Ihmisen kuvan voi nähdä monessa. Millaisen maailman hän jättää taakseen, miten rakentaa kotinsa, millaisen kuvan läheisimmät esineet hänestä muodostavat. Henkilökohtainen tyyli, olemus. 

 

Jokaisen on joskus lähdettävä täältä. Miksi hyvä kuolema ei ole kaikkien loukkaamaton oikeus? 

 

Meillä on suosikkimme. Laulajat, missit ja mallit, teeveestä tutut ihmiset, joille julkisuus ei myönnä lupaa väsyä julkiseen rooliinsa, uupua. 

 

Julkisuus on pahimmillaan saalistusta. Kun vuosia sitten tallennettu esitys näytetään televisiossa, on monen vaikea uskoa, ettei taiteilija enää kykene samaan tai täsmälleen samanlaiseen.  

 

Julkisuudessa eläminen on työ, josta on oltava oikeus jäädä aikanaan eläkkeelle, vetäytyä yksityisyyteen. Kipeänä tai väsyneenä tai vain tietoisena siitä, että oma elämäntehtävä on täytetty. Vaivojen ja ongelmien julkinen vatvominen ei ole kovin tyylikästä eikä inhimillistä. Ei ennen kuolemaa eikä etenkään sen jälkeen. 

 

Kaikkiin kysymyksiin en tiedä vastausta. Mutta tärkeimmät tiedän, ja se on paljon. Katselin kirjahyllyä. Isäntä seurasi vierestä, hymyili hiljaa. 

 

Halasimme lämpimästi. Meillä on hyviä muistoja. Vaikka yksi elämä päättyi, muistot elävät ja niiden vaaliminen on meidän vastuullamme. Meidän kaikkien vastuulla. 

 

Hyvää matkaa sinne pilvien taakse, taivaan tarhoihin! 

Kiitos, että olit, kiitos, että jaksoit olla niin kauan!