sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Sydämellä ja mustekynällä


Maaliskuun yhdeksäntenätoista, 130 vuotta sitten, Elias Lönnrot kuoli Lammin talossa Sammatin Haarjärvellä. Hän oli uurastanut sitkeästi läpi koko elämänsä, ruumis oli väsynyt, uuvuksiin asti ponnistellut, sielu siirtymässä tähtien joukkoon. Oliko vanhus yksinäinen? Perheenjäsenistä vierellä oli enää Ida-tytär. Esikoinen, Elias-poika, tyttäret Maria, Elina ja isän silmäterä, Tekla olivat kaikki jo poistuneet elämästä, samoin puoliso Maria, älykäs ja tarmokas nainen.


Läheiset työtoverit ja luotetut ystävät vierailivat kuolevan luona, joka elämänsä viimeisiin päiviin asti askarteli virsikirjatyön parissa.

Huhtikuun kolmantena järjestettiin hautajaiset, joihin osallistui 1000 vierasta. Tapahtuma lienee edelleenkin kaikkein suurin Sammatin kirkossa ja kirkon lähellä  järjestetty tapahtuma, sisälle kirkkoon mahtui saattoväestä vain viidennes. Suurin osa odotti kirkon ulkopuolella. Elettiin talven viimeisiä aikoja, maa oli luminen ja roudassa, vaikka kevät jo teki tuloaan. Tiet aurattiin, tienvarret havutettiin, hevoskyyteihin tarvittiin lähes kaikki saatavilla oleva kuljetuskalusto.


 Monessa talossa kerrotaan yhä tarinoita siitä, mitä isoisän isä tai isoisän isän isä hautajaisten hyväksi teki. Kaikki tekivät, siltä näin jälkeenpäin tuntuu. Kiitollisuus ja kunnioitus suurmiestä ja mesenaattia kohtaan konkretisoitui näissä järjestelyissä. Oman kirjaston, kansakoulun ja muiden instituutioiden alkuunpanijaa arvostettiin. Lönnrot oli saanut vauhtia kehityksen rattaisiin, ja hyvä vire jatkui hänen kuolemansa jälkeenkin, kun Emännyyskoulu aloitti.

Lönnrotin hautajaisista olen nähnyt yhden valokuvan. Saattoväki seisoo hautausmaalla, tummina hahmoina. Kirkon sisältä en ole kuvia nähnyt. Aikalaistodistajien mukaan kirkko oli koristeltu mustin ja valkoisin harsoin.


Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) elämäntyön yksikin särmä riittää juhlan aiheeksi. Ja yksikin särmä on enemmän kuin useimmat meistä ehtivät ainoana elämäntehtävänään hoitaa. Elias Lönnrot oli pitkäikäinen, 82 vuotta on meidän aikanammekin kunnioitettava ikä, 1800-luvun lopulla se merkitsi poikkeuksellista määrää työteliäitä vuosia. Työnteko ei koskaan loppunut, se sai vain uusia vivahteita.

Elias Lönnrotin kirjallinen tuotanto on monialaisuudessaan poikkeuksellinen. Tunnetuin osa siitä ovat kalevalaiset runot, jotka hän kirjoitti muistiin ja yhdisti Kalevalaksi ja Kantelettareksi. Taustalla on ollut valtava määrä työtä, eri toisintoja, ennen kuin aineksista seuloutui esiin yhtenäinen eepos. Lönnrot on kirjoittamalla tehnyt suullisena traditiona eläneen kirjallisuuden näkyväksi. Suurmiehen muu kirjallinen tuotanto on sekin hengästyttävä.  


Kirjoittaminen on tekninen suoritus. Mitä meillä oli ennen kuin meillä oli? Hakattava, taottava ja kilahduksilla olemassaolostaan ilmoitteleva kirjoituskone on kelju kaveri silloin, kun pitäisi kunnioittaa toisten rauhaa ja kumminkin kirjoituttaa. Harva enää kirjoittaa julkaistavaa käsikirjoitusta käsin, kaunokirjoitusta eivät kohta osaa koululaisetkaan, paukkuvat matkakirjoituskoneetkin keräävät pölyä jossakin nurkassa. Lähes äänetön tietokone on ohittanut ne helppoudessa, tekstin muokattavuudessa ja kätevyydessä.

Elias Lönnrot kastoi kynänterän mustetolppoon, kirjoitti missä kirjoitti, kirjoitti lähes aina, retkillä itse askartelemansa teline sylissään, alustalla, joka ei suurensuuri ollut. Paperikin taisi olla arvokasta.


Edesmennyt kaunokirjoituksen ja kuvaamataidon opettaja puhui painokkaasti vanhanaikaisen kaunokirjoituksen puolesta. Kun oppii pyörittämään kynää kärsivällisesti, oppii hienomotoriikkaa ja käden lihasten hallintaa. Hyvä käsiala on tavoite, mutta käden harjoittaminen vielä tärkeämpi tavoite. Elias Lönnrotin ikäluokalla tätä harjoitusta riitti ja käsialat olivat loppuun asti luettavia. Paperi on säilynyt hyvänä eivätkä kirjaimet ole haalistuneet, niitä voimme vieläkin ihailla.

Tänä vuonna sammattilaiset muistavat virsirunoilija Elias Lönnrotia, joka kirjoitti omia virsitekstejä, suomensi ja muokkasi suomennoksia. Työ virsien parissa oli lähellä sydäntä ja se jatkui elämän loppuun asti.


Kirjoittaminen on tietysti ennen kaikkea ajattelua. Mutta oliko virsien runoilu Nikun ja Lammin isännälle työ vai enemmänkin vapaahetkien ilo? Ponnistelua ja uurastusta ovat vaatineet tieteelliset työt, loputonta tarkkuutta sanakirjatyö ja kasvisto.

Virsiä sepittäessään ja suomennoksia muokatessaan Elias Lönnrot saattoi käyttää sitä osaamista, joka ehkä muissa yhteyksissä jäi sivuun. Laveaa sanavarastoa ja kielitaitoa, kauneuden tajua. Virret kuuluvat Elias Lönnrotin tuotannon kaunokirjallisimpaan osaan. Lönnrotin suvivirren 572 säkeistöissä avautuu koko kesän väreihin puhkeavan luonnon kauneus, loppiaisvirren 46 tähti on vahva vertauskuva. Kouluvirsi 460, Sammatin kansakoulun vihkiäisiin kirjoitettu, on kuin isoisän viisasta puhetta lapsenlapselle – jota ei koskaan tullut.

Virsitekstin kirjoittaminen edellyttää vakaumusta ja vahvaa uskoa, mutta myös rytmitajua ja luovuutta. Elias Lönnrot lähestyy virsissään nöyrästi Jumalaansa, pyytää suojelusta rakkailleen ja rakkaalle isänmaalle. Tekstit ovat täynnä tunnetta ja pitkän elämän tuomaa viisautta. Elias Lönnrotin virsi on sydämen ääntä, jonka vieläkin voi kuulla, 130 vuoden takaa.