Pieni risti on saanut vierelleen hehkuvat kukat. Sakarat avoinna se kutsuu, tule lähelle. Risti kertoo surun kieltä, näin me olemme oppineet. Mutta haluaako pieni risti myös lohduttaa?
Ikkunoista virtaa lempeää valoa. Syyskesän aurinko on jo matalammalla, valo saa kynttiläkruunujen kristallit säihkymään sateenkaarin. Taivaan valoa, kauneimmillaan.
Pikkukirkon ikkunoiden yläpuolella on samanlaiset kaaret kuin isoissa ikkunoissakin, mutta ne on maalattu seinään, kaukaa katsoen muoto on kaikissa yhtenäinen.
Vanhat, käsintehdyt ikkunaruudut eivät ole tasaisia, ne heijastavat näkymiä niin kuin lammen pinta tyynellä säällä. Kun katsoo sisältä ulos, puiden hahmot sulavat ikkunan taivaalliseen valoon.
Keskirivissä, oikealla on hieman vihreämpi ruutu. Katsokaa tarkkaan.
Sanotaan, että suomalaisen hiekan käyttäminen antaa lasille vihertävän sävyn. Yksi pikkukirkon ikkunaruuduista on muita vihreämpi. Ikkunalasi on ollut kallisarvoista, turhaan ei ruutuja ole vaihdettu ja sävyt ovat säilyneet. Käsityön jälki on tallella.
Kirkon seiniä on maalattu ja kattoa korjattu. Mestarien kädenjälki on ollut kestävää ja lujaa, mutta puulla ja tervalla on aikansa. Onneksi on saatu uusia tekijöitä työhön, onneksi tätä puusta veistettyä jalokiveä on osattu ja haluttu vaalia.
Kirkkomaa on kaunis, täynnä kukkia ja värejä. Kuivan ja kuuman kesän jälkeen värit ovat elpyneet. Pihlajanmarjojen paino vetää oksia alemmas – sato on tuhlailevan runsas.
Kotimatkalla katselen kellastuvia tammenlehviä. Lönnrotintie vaihtuu Werlanderintieksi juuri tämän tammen kohdalla.
Taivaan valo on taideteos.
