Lautamiehen vaimon raportti

Ensin tehtiin polku.

Ei, hän ei todellakaan ole saanut arvostettua luottamustointa, mutta komea kasa lautoja saapui jokin aika sitten Rantarakan parkkipaikalle. Laudat tulivat rautakaupan autossa. Tampereen ykköskirjeenvaihtaja keksi tästä oitis uuden arvonimen perheen puutyötaitoiselle.

Vietimme useita kesiä Kivimäen kaidan rannalla, vuokramökillä, kun lapset olivat pieniä. Eräänä keväisenä viikonloppuna, kun talven jälkeen taas lähdimme mökkiä katsomaan, takapenkiltä kuuluivat kirkkaat äänet: ”Isi, äiti, katsokaa, tuolla menee meidän laituri!” Siellä se purjehti, harmaa laituri, jäiden irrottama, matkalla kohti vastarantaa. Vene vesille, karkulainen kiinni ja takaisin paikoilleen – lasten lause jäi elämään, senkin jälkeen kun vuokramökin sopimus oli jo aikaa umpeutunut. 

Alkaa jo hahmottua.

Mökkirannassa ei vielä ollut akuuttia laituriongelmaa, mutta sen lähestyminen oli aavistettavissa. Mittailtiin ja kaavailtiin, nukuttiin talven (ehkä toisenkin) yli, kun tarpeeksi oli suunniteltu, suunnistettiin rautakauppaan ja loppu on silkkaa laituria. Lautakasa oli juuri sopivan kokoinen yhden laituriprojektin tarpeisiin. 

Ja lisää lautaa, järeämpää. 

Alkukesän päivät sujuivat rakennustöissä. Ensimmäinen hellekeli ulottui järven pintaan asti: vesi oli vielä riipaisevan raikasta. Lautamiehen vaimon tehtäviin kuului entisen laiturin jäänteiden siivoaminen pois maisemasta – sikäli kun ne naisvoimin olivat kuljetettavissa – sekä saunan pitäminen puolilämpimänä. 

Lautamieshomman lomassa oli pakko lämmitellä. Kukaan ei olisi jaksanut seistä vedessä koko päivää. Vahinkoja ei tullut. Selvittiin parilla mustelmalla, kun lähtöpasseistaan suivaantuneet laudanpätkät kävivät kimppuun. 

Naapurin rouva tuli lasten kanssa katsomaan, mutta piti etäisyyttä. 

Mutta niin vain saatiin aikaan kunnon laituri. Uimaan on helppo mennä, mutta edelleenkään laiturin päästä ei saa hypätä uimaan. 

Kivikkoisen rannan kivet on opittu tuntemaan ja tietämään, uimareitti opittu, mutta kivien siirtäminen niiltä sijoiltaan on mahdotonta. 

Jos kysytään, kuka määrää ja sanoo, kuka oli mökkirannassa ensin – kivenmurikoilla lienee useamman tuhannen vuoden etumatka. Parempi siis rauhallisesti laskeutua veteen ja siitä uimasilleen. Jos haluaa/ehtii lekotella auringossa, laituritila riittää nyt paremmin. 

Melkein valmista, pari(sataa) ruuvia vielä. 

Se vanha laituri, harmaa ja kulahtanut? Puun pinta ei ole uudenveroinen, alapinta on. Mökkipolut ovat saaneet uutta ryhtiä vanhoista rappusista ja silloista, sopivan harmaiksi patinoituneista. 

Laiturin kansi hinattiin vetoliinoilla maalle, missä se odottaa uutta elämäänsä. Enää ei ole sitä vaaraa, että vanha laituri lähtisi seilaamaan kohti uusia, aurinkoisempia rantoja. 

Yhteiskuvassa vanha ja uusi. 

Työllä ei enää ole niin kiire, vanhojen puiden jatkokäsittelyn voi tehdä kuivan maan puolella. Polttoon ei laituripuista ole eivätkä ne kolhi käsittelijöitään. Ehkä ne ovat jo tyytyneet osaansa. 

Lautamiehen vaimona eläminen on mielenkiintoista. 

Minna Canth ja Vaahterateatteri, erinomaiset yhdessä

Pastori Valtarin perhe Lohjan kirkon maisemissa. Kaikki esityskuvat: Risto Silvola, Vaahterateatterin luvalla.

Minna Canth on ollut naapurini. Tampereella, Hämeenpuistossa, lähellä entistä osoitettamme Puistolinnaa on Lauri Leppäsen nuorta Minna Canthia esittävä patsas. Nuori, kaunis nainen, jolla on määrätietoinen katse. 

Minna Canthin elämäntyöhön olen tutustunut vasta paljon myöhemmin. Minna Canth (1844–1897) muutti Tampereelta Jyväskylään, aloitti opinnot seminaarissa ja ensimmäisen vuoden jälkeen avioitui lehtori Canthin kanssa. Opinnot jäivät, tuli perhe ja äitiys. Kirjallinen ura oli alkamassa – ensimmäinen näytelmä oli hahmollaan, lehdet julkaisivat lehtorinrouvan kirjoituksia, hämmentävän kärjekkäitä mielipiteitä. Jyväskyläläisilläkin on oma Minnansa, Pauli Koskisen Nuori Minna on suloinen, elämään ja rakastunut nainen. Kuuluu Jyväskylä kirjailijaansa muutenkin muistaneen: kirjastoauton nimenäkin on joskus ollut Minna Kantti. 

Miehensä kuoleman jälkeen, vuonna 1880 Minna Canth muutti Kuopioon. Kuopion vuosina kirjailijanura pääsi vauhtiin: syntyi näytelmiä, novelleja ja kirpeitä artikkeleita lehtiin. Kirjoittamisen ohella hän hoiti perheen omistamaa kauppaliikettä. Minna Canthin salonki oli käsite, sivistyneistön kohtauspaikka. Kuopion pönäkkää patsasta, Minna-matamia en oikein osaa tarmokkaaksi ja aikaansa seuraavaksi kirjailijaksi mieltää – suotakoon se anteeksi. 

Kirjailijan työn arvostus näkyy siinä, miten hänen tekstinsä puhuttelevat yleisöään, ei kuvapatsaissa. 

Pastori Valtari, Joni Pitkonen, hänen vaimonsa Elisabeth, Maisa Sinisalo sekä Martha-palvelijaa esittävä Tuija Latvakangas-Koivisto.

Papin perhe on julkaistu vuonna 1891. Sen on kirjoittanut arvostettu näytelmäkirjailija, Minna Canth oli julkaissut jo useampia näytelmiä. Kirjailijan omat lapset olivat jo aikuisia tai aikuistumassa – nuoren ihmisen itsenäistymistä ja kapinaa kuvataan tarkasti, lähityöskentelynä. Biografista, elämäkerran avulla taidetta selittävää tarkastelutapaa pidetään vanhentuneena, mutta tässä se tulee mieleen: kirjailija on itse omassa elämässään kokenut, millaista itsenäistyvien nuorten kanssa oleminen voi olla. – Olisi varmaan syytä perehtyä Minna Canthin elämään paljon syvällisemmin… 

Papin perhe on kuvaus pastori Henrik Valtarin perheen lasten itsenäistymisestä, arvojen yhteentörmäyksestä. Kuopus, eloisa Maiju unelmoi näyttelijän ammatista, toinen tyttäristä, Hanna käy naisopistoa ja Jussi Valtarista on tullut toimittaja. Isäänsä verrattuna poika on lähes radikaali – niin kuin nuoren tuleekin. Itsenäistyminen merkitsee kapinaa isän auktoriteettia vastaan – ilman yhteentörmäyksiä siitä ei selvitä. Sovittelijan rooli lankeaa äidille, Elisabetille ja perheen palvelijattarelle, Marthalle. 

Papin perhe on 1800-luvun lopun näytelmien tapaan melko pitkä teksti, ensi painoksessa on yli 200 sivua. Ensipainos on näköispainoksena luettavissa doria.fi -nettisivuston kautta. Papin perhe on paitsi verevää teatteria, myös aikansa aatteita puntaroiva lukukokemus. Sitä on varmaankin luettu enemmän kuin näytelmätekstejä nykyään – aikana, jolloin suomalainen teatteri eli ensimmäisiä vuosikymmeniään. 

Minna Canth oli perillä oman aikansa aatteista ja kirjallisuudesta. Tekstin viitekehykseen kuuluvat klassikot, niin Shakespeare kuin Ibsenkin. Maijun näytelmäharjoituksissa on mukana myös Aleksis Kiven Yö vai päivä. Teksti on omistettu Kaarlo Bergbomille, Minna Canthin työtoverille ja juuri Bergbomin kanssa Maiju käy kirjeenvaihtoa pyrkiessään näyttämölle. Viitekehykseen kuuluvat myös Canthin ajan sanomalehdet, joita ajassa kiinteästi elävä kirjoittaja on tarkkaan tutkinut. Canthin salongin keskustelut kuultavat taustalla.

Hanna, Kerttu Mattila, Maiju, Mia Hakala ja Jussi, Juha Koivuporras.

Vaahterateatterin esitys perustuu Heini Tolan laatimaan sovitukseen. Canthin kieli on tallella, sananvapauden teemoja on siirretty taustalle. Etualalla on perheen dynamiikka, ankaran uskonnollisen kodin ilmapiirin ja uusien aatteiden yhteentörmäys, joka ei säästä ketään. Olisiko näistä nuorista tullut meidän aikamme syrjäytyjiä, tuskin sentään. 

Alkuperäinen teksti tarttuu vahvasti myös lehdistön rooliin ja sananvapauteen – Sampomäen esityksessä lehdistöasia on esillä, mutta ei yhtä laveasti kuin Canth sen aikanaan kirjoitti. Näytelmän visualisointi korostaa tekstin ajattomuutta, kestävää sanomaa, epookkia on tietoisesti häivytetty. Keskusteluja käydään yhtä ankarina ja vaativina myös nykyajan perheissä. Pastori Valtarin perheen kasvukertomus on ajankohtainen. Kasvaminen ei ole vain nuorten etuoikeus, vanhemmuus saattaa olla mielen pohjamutia syvältä ruopaiseva kokemus.

Anna Rimpiläisen ohjauksessa sammattilainen ensemble yltää huippusuoritukseen. Pastori Valtarin rooli on Joni Pitkosen mestariteos – pitkä ja vaativa teksti, sävykkäästi toteutettu. Mia Hakala on Maiju, joka näytelmän aikana kehittyy haparoivasta tyttösestä päämääräänsä kunnianhimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. 

Mainiot roolityöt tekevät myös Mari Raunio ja Risto Silvola, jotka tummapukuisina ompeluseuralaisina tuovat mieleen kirkon liepeillä lepattavat naakat. Jokainen roolisuoritus olisi mainitsemisen arvoinen, eheä. 

Papin perhe ei ole hulvaton viihdepläjäys, vaikka siinä huumoria onkin. Juuri siksi se on erittäin suositeltava esitys. Kesäteatteri – eikä mikään teatteri – ole sitä varten, että katsoja saisi vain nauraa. Papin perhe on oikealla, arvokkaalla paikallaan Elias Lönnrotin lapsuusmaisemassa, Paikkarin torpan naapurissa.  

Papin perhe pakottaa katsojan pohtimaan, ottamaan kantaa. Hyvä niin. Vaahterateatterin kymmenes kesänäytelmä Sammatin Sampomäellä on edeltäjiensä tapaan TAPAUS. 

Tapaus – tätä me Vaahterateatterin ystävät olemme jo tottuneet odottamaan.  

Joni Pitkosen roolisuoritus on loistava. 

Papin perheen esitykset jatkuvat heinäkuun alkuun asti. Sammatin Sampomäen uusitussa katsomossa on tilaa, lippuja voi ostaa netin kautta tai ennen näytelmää Sampomäen lippumyymälästä. Tulkaa ja vaikuttukaa!  

Esitysten aikataulu: 

Ke 19.6. klo 19 /   Su 23.6. klo 17 /  Ti 25.6. klo 19 / Ke 26.6. klo 19 / Pe 28.6. klo 19 /   La 29.6. klo 17 /  Ti 2.7. klo 19 / Ke 3.7. klo 19  /  Pe 5.7. klo 19  /  La 6.7. klo 17 /  Su 7.7. klo 17.     Tarkemmat tiedot Vaahterateatterin verkkosivuilta. 

Teatteri-illan aikana voi tutustua myös Paikkarin torppaan. 

Gaudeamus igitur

Lakki ja laukku, lähtövalmiina. 

Sanat nousivat mieleen tuttuina, oli helppo laulaa mukana. Gaudeamus igitur, iloitkaamme siis. 

Suvivirsikin melkein itketti, taas. 

Vietimme riemuylioppilasjuhlaa. Viisi vuosikymmentä oli kulunut, olimme päässeet parhaille, erikseen varatuille paikoille koulun juhlasaliin. Vallitseva tunne oli hämmennys: joko me jo nyt olemme tässä, minne kaikki aika meni, missä olivat koulupäivät, joihin melkein vieläkin voisi tarttua. Mihin me jäimmekään, silloin koulun päättyessä? Jokaisella on ollut omat ruuhkavuotensa, työnsä, elämänsä. 

Onneksi juhla vei mukanaan. Ympärillä velloi nuoruus ja elämännälkä. Vielä hetken nämä toiveikkaat nuoret malttaisivat olla aloillaan, sitten he lähtisivät oman elämänsä kevääseen, aamuun, päivän korkeuteen. 

Eikä heitä pidättelisi mikään, ei äidin huoli tai isän ohjeet. Sen kasvatuksen, jonka näille nuorille voi kotona antaa, sen he olivat jo suurimmaksi osaksi saaneet. Nyt olisi maailman vuoro. Elämä kohtelee ja koulii, tavallaan. Elämän matka oli alkamassa, kukaan ei haluaisi jäädä osattomaksi siitä. 

Ja siinä, kuin vastakohtana, me istuimme salin etuosassa. Parvi kellastuneisiin lakkeihin sonnustautuneita riemuylioppilaita, tyynesti paikoillaan. Kieliluokan tytöt, yhtäkkiä arvokkaina daameina. Olimmeko me jo näin pitkällä, elämän illassa tai syksyssä, oliko ajan iso viisari siirtänyt meidät näin kauas pois nuoruudesta? Nos habebit humus – saisiko maa meidät lopulta omakseen? Ei sentään vielä, iloinen nuoruus - iucundam juventutem - on vielä vaiheessa. 

Turha miettiä, tärkeämpää on elää. Täysillä. Viimeiseen sydämenlyöntiin on aikaa, se tullee aikanaan. Miksi murehtia ennen aikojaan, kun maailma on täynnä valoa ja riemua? 

Auttaako elämänkokemus näkemään tarkemmin? Katselimme nuoria, jotkut epävarmoja, toiset toiveikkaita, monet uhmaavia ja itsetietoisia. Jännitys sai askeleet hiukan sekaisin, mutta seremoniaa oli varmasti harjoiteltu monta kertaa, oikea rytmi löytyi. Seurasimme nuorten kulkua koulun parketilla, uusiin juhlakenkiin tottumattomien askelten kopinaa. Ihanat röyhelömekot, suloiset kasvot, poikien ryhdikkyys, juhlapuvun tuoma arvokas tunne. 

Ylioppilasjuhla on valmistujaisjuhla, koulutyön päätös, kohokohta. Mutta samalla sekin on oppimistilanne. Juhlien tapakulttuuri, luonteva juhlassa oleminen – nekin on ensin opittava. Elämää on harjoiteltava, elämällä. Sitkeästi, joka päivä. Onnea matkaan!  

Oli ihanaa tavata, kertoa kuulumisia, kerrata muistoja. Ja saatiinhan se vanha valkolakkikin pysymään kutreilla, yhden iloisen päivän ajan.