Gaudeamus igitur

Lakki ja laukku, lähtövalmiina. 

Sanat nousivat mieleen tuttuina, oli helppo laulaa mukana. Gaudeamus igitur, iloitkaamme siis. 

Suvivirsikin melkein itketti, taas. 

Vietimme riemuylioppilasjuhlaa. Viisi vuosikymmentä oli kulunut, olimme päässeet parhaille, erikseen varatuille paikoille koulun juhlasaliin. Vallitseva tunne oli hämmennys: joko me jo nyt olemme tässä, minne kaikki aika meni, missä olivat koulupäivät, joihin melkein vieläkin voisi tarttua. Mihin me jäimmekään, silloin koulun päättyessä? Jokaisella on ollut omat ruuhkavuotensa, työnsä, elämänsä. 

Onneksi juhla vei mukanaan. Ympärillä velloi nuoruus ja elämännälkä. Vielä hetken nämä toiveikkaat nuoret malttaisivat olla aloillaan, sitten he lähtisivät oman elämänsä kevääseen, aamuun, päivän korkeuteen. 

Eikä heitä pidättelisi mikään, ei äidin huoli tai isän ohjeet. Sen kasvatuksen, jonka näille nuorille voi kotona antaa, sen he olivat jo suurimmaksi osaksi saaneet. Nyt olisi maailman vuoro. Elämä kohtelee ja koulii, tavallaan. Elämän matka oli alkamassa, kukaan ei haluaisi jäädä osattomaksi siitä. 

Ja siinä, kuin vastakohtana, me istuimme salin etuosassa. Parvi kellastuneisiin lakkeihin sonnustautuneita riemuylioppilaita, tyynesti paikoillaan. Kieliluokan tytöt, yhtäkkiä arvokkaina daameina. Olimmeko me jo näin pitkällä, elämän illassa tai syksyssä, oliko ajan iso viisari siirtänyt meidät näin kauas pois nuoruudesta? Nos habebit humus – saisiko maa meidät lopulta omakseen? Ei sentään vielä, iloinen nuoruus - iucundam juventutem - on vielä vaiheessa. 

Turha miettiä, tärkeämpää on elää. Täysillä. Viimeiseen sydämenlyöntiin on aikaa, se tullee aikanaan. Miksi murehtia ennen aikojaan, kun maailma on täynnä valoa ja riemua? 

Auttaako elämänkokemus näkemään tarkemmin? Katselimme nuoria, jotkut epävarmoja, toiset toiveikkaita, monet uhmaavia ja itsetietoisia. Jännitys sai askeleet hiukan sekaisin, mutta seremoniaa oli varmasti harjoiteltu monta kertaa, oikea rytmi löytyi. Seurasimme nuorten kulkua koulun parketilla, uusiin juhlakenkiin tottumattomien askelten kopinaa. Ihanat röyhelömekot, suloiset kasvot, poikien ryhdikkyys, juhlapuvun tuoma arvokas tunne. 

Ylioppilasjuhla on valmistujaisjuhla, koulutyön päätös, kohokohta. Mutta samalla sekin on oppimistilanne. Juhlien tapakulttuuri, luonteva juhlassa oleminen – nekin on ensin opittava. Elämää on harjoiteltava, elämällä. Sitkeästi, joka päivä. Onnea matkaan!  

Oli ihanaa tavata, kertoa kuulumisia, kerrata muistoja. Ja saatiinhan se vanha valkolakkikin pysymään kutreilla, yhden iloisen päivän ajan.