Yleissivistys, lasten ja aikuisten

                        
Karkkilalainen taidemaalari Ilmari Huitti on kuvannut hautajaisia 1920-luvun alussa.

Kaksi asiaa nousi tajuntaan lähes samanaikaisesti. 

Järjetön klassisen, juuriltaan hengellisen musiikin torjunta ja siihen kytkeytyvä keskustelu lasten uskonvapaudesta. 

Samaan aikaan Ateneumin kolmannessa kerroksessa avautui Gothic Modern -näyttely. Monitahoinen, monella tavalla sielua koskettava näyttely osoittaa, miten uskonto ja kristillisyys ovat eläneet taiteessa ja meidän kaikkien ajatuksissa kautta vuosisatojen. 

Yleissivistys, lasten ja aikuisten 

 

Mitä pahaa on kristinuskossa? Mitä pahaa on juutalaisuudessa? Mitä pahaa on muhamettilaisuudessa? Mitä pahaa on buddhalaisuudessa?  Mitä pahaa on uskonnoissa?  Miksi niitä ja niihin liittyvää tietoa pitää varoa? Ei kai johonkin erilaiseen tutustuminen vie ihmistä kadotukseen? Miksei aikuinen voi luottaa lapseen ja lapsen itsetuntoon? 

 

Hugo Simberg: Säkkijärven poika 

 

Aikuisen ihmisen pitäisi tietää ainakin perusasiat erilaisista uskonnoista ja kulttuureista. Ellei oma uteliaisuus saa kiinnostumaan muiden elämänkatsomuksista, eikö niistä kannattaisi kertoa, puolueettomasti ja kiihkottomasti? Milloin yleissivistys tai sivistys on alkanut merkitä vaarallista tietoa epäilyttäviksi koetuista asioista? 

 

Olen tavannut ikätoverin, joka ei tuntenut joulupukkia eikä Aku Ankkaa. Tajusin, ettei hänellä varmaankaan ole ollut mahdollisuutta saada sellaista lapsen yleissivistystä, jota me muut pidämme luonnollisena. Oletan, että ankaran uskonnollinen koti oli torjunut kaikki lapsuuden leikkeihin ja satujen mielikuvitusmaailmaan kuuluvan. Toivottavasti oletan väärin. 

Sascha Schneider: Riippuvaisuuden tunne 

Kasvattajan tehtävä on antaa lapselle eväät elämään, mutta jos lapsen maailmaan tuodaan jo varhain ennakkoluuloja, pelkoja ja ahdistusta, ketä se palvelee? 

 

Päätin kauan sitten, että omat lapseni saavat kokea Ankkalinnan seikkailut ja Mikin ja Hessun toilailut, Muumit ja Tuhkimot, kaikki sadut ja sarjakuvat. Kerron heille Taivaan Isästä, yritän saada heidät omaksumaan kristilliset perusarvot, mutta myös hyväksymään erilaisuuden. Kerron heille, kuinka joidenkin kulttuurien jäsenillä on erilainen elämänkatsomus. 

 

Yritän antaa tai sallia heille lasten yleissivistyksen, riemukkaan ja mielikuvitusta inspiroivan.  Toivon että koulu tukee kasvattajaa auttaen rakentamaan tietopohjaa ja yleissivistystä. Aikanaan he voivat itse rakentaa oman aikuisen ajatusmaailmansa. 

 

En väitä onnistuneeni täydellisesti, mutta jotenkin kuitenkin. Lapseni ovat kivoja, vastuuntuntoisia, elämässä kiinni olevia, kunnon aikuisia. 

Lastenlasten kohdalla olen hiukan joutunut luovuttamaan. Kristillinen kotikasvatus on hyvällä mallilla, Akut ja Muumit ja muut ovat hallussa, mutta Ryhmä Haun ja Pipsa Possun ja kaikkien kuvaruudulla vilkkaasti vilistävien kumppaneiden kanssa alan todellakin pudota kyydistä...  Sadut elävät ja satumaailma kiehtoo. Toivottavasti Leijonakuningas ei syö minua aamiaiseksi, kun tämän tunnustan. 

 

Prins Eugen: Tyyni vesi 

 

Siinä ajassa ja maassa, jossa kasvoin aikuiseksi, tummaihoisena syntynyt ihminen oli sensaatio, jota käytiin katsomassa tivolissa. Nyt tuollainen osoittelu tuntuu nololta ja säälittävältä. Nykyisessä yhteiskunnassa koko n-sana on pannassa, kiitos siitä. 

Kaikkein jyrkin toisinajattelija taisi silloin olla kirkosta eronnut tai elämänkumppaninsa kanssa susiparina asuva. 

Maa, jossa elän, on sama, aika on muuttunut. 

Ajatukset ovat avartuneet, mikä on ollut onni! 

Kauan sitten maahanmuuttajien kohtaaminen tuntui vielä eksoottiselta ja kiehtovalta, nyt se on arkea. Maailmalla on eletty monenlaisten vaikutteiden keskellä jo kauan. 

 

Lapseni ja lapsenlapseni kohtaavat joka päivä muualta muuttaneita, erilaisia ihmisiä, joilla voi olla tummempi iho ja eksoottiset kasvonpiirteet, mutta myös toisenlaisia ajatuksia. He kohtaavat luontevasti, puhuvat samaa kieltä, vaikka korostuksessa saattaakin olla pieniä eroja. 

Georges Rouault: Kristus ja Pilatus 

Vanheneminen on outo kokemus. Se höpsö pikkulikka, joka minä olen ollut ja usein vieläkin olen, on ulkoisilta raameiltaan ravistunut ja vähän harmaaksi virttynyt. Utelias ja kiinnostunut saan kai silti vielä olla? Saan vieläkin kokeilla rajojani. 

 

Olen kokenut aikoja, jotka ovat erilaisia. Olen kohdannut mielipiteitä ja käsityksiä, jotka ovat olleet totta ja oikein, mutta jotka aika on hoitanut.  Niistä on kertynyt muistoja ja sitä aikuisen ihmisen yleissivistystä, jonka varassa teen valintani ja ratkaisuni. 

Gerard David: Madonna ja Jeesus-lapsi 

 

Kaiken tämän jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että lapsen kokemusmaailmaa ei saa liikaa rajoittaa ja rajata. Ei lapsesta muutaman virrenvärssyn jälkeen vielä tule uskovaa, mutta hän saa tutustua elämänpiiriin, joka on monille ihmisille tärkeä ja läheinen. Myllerrysten keskellä pitää olla jotain, joka antaa lohtua ja turvaa. 

 

Aikuinen on vapaa sitoutumaan, sitä ennen pitää olla lupa tutkailla ja kuunnella maailmaa. Ilman turhia ennakkoluuloja.  

 

Kristinuskon käsitteet ovat osa elämää, arkea ja pyhäpäiviä. Niitä ei tarvitse pelätä eikä omaa pelkoa saa heijastaa kasvatukseen. 

Ejnar Nielsen: Sokea tyttö

Otin kuvia Ateneumin näyttelystä, vaikka hämärä tila teki kuvaamisen vaikeaksi. Otokset eivät ole niin tarkkoja kuin toivoisin. Silti ne ovat tämän jutun kuvituksena, koska ne ovat sitä kuvamaailmaa, jonka me kohtaamme, arjessa ja pyhinä. 

Ne ovat tässä myös siksi, että lukija päättäisi lähteä Ateneumiin katsomaan töitä ja kokemaan näyttelyn. Taideteokset ovat hienoja, suomalaiset ja maailmalta lainatut. Näyttelysalien tumma tunnelma on ainutlaatuinen. 

 

Huhtikuun taide

 

Huhtikuussa, junassa, kohti Toscanan pääkaupunkia, Firenzeä. 

Talven ylitys oli työläs: ajatus takkuili ja väsytti. 

Lopulta kevät alkoi kurkistella ikkunan takaa, valoa! Sittenkin!

Se on se ikä, tapaa sanoa tällaisiin Tampereen kirjeenvaihtaja, hän, joka kaikkein parhaiten tietää. 

 

Odotin kevättä jo talvella. Toivo oli melkein hiipunut, kunnes. 

Olin varautunut, lukenut naistenlehtiä ja nettipalstoja. Näin pitää, tulee, hienon naiset on syytä huolehtia, että kaikki on näin ja noin ja chic ja choc! 

 

Maassa oli vielä lunta, kun silitin kauneimmat mekot ja mietin niiden yhteensopivuutta muiden vaatteiden kanssa. Sovittelin komeron uumenissa talvehtineita kenkiä, pohdin käsilaukkujen toimivuutta. Rättiharjoitus ja toinenkin. 

Keinotodellisuus, pitkien käytävien takana avautuu se oikea. 

Niin kuin todellisuuteen muka voisi valmistautua. Todellisuus on aina jotain muuta. Ihanaa ja kaunista vaellusta vehmaassa puistossa, tuulista, mukulakivillä lasketun muhkuraisen tien askeltamista. Kivisiä portaita ja lisää kivisiä portaita, kuluneita ja uusia. 

Mikä ihmeen ruuhka? Ai niin, espanjalaiset portaat!  

 

Ihan kaikki eivät olleet naistenlehtiä lukeneet. Ei ainakaan ne pyylevät turistisedät, jotka lampsivat kohteesta toiseen rehjuisissa shortseissa, mainospaidoissa, melkein yhtä pyylevät rouvat heidän kintereillään. Keskustelu polveili vilkkaana eikä sitä sillä volyymillä voinut olla kuulematta. Kuka meni kenenkin kanssa naimisiin ja kenellä oli ongelmia sen ja sen kanssa. Kuljettiin omassa kuplassa, keskellä maailman kauneimpia seutuja. Suuren maan suurilla asukkailla tuntui riittävän touhottamista omissa asioissaan, mitä yhdestä renessanssista! 

 

Entä ne kirsikankukan kauniit naiset, jotka kiltisti seurasivat jonon edellä kulkevaa lippua tai viiriä? Hillityt, kohteliaat matkalaiset, joilla oli hymy herkässä. Emme me ainakaan samoja lehtiä olleet lukeneet. Taisi olla paremmat ohjeet ja kuvat.  

Suuntana Villa Borghese. 

Italia otti kaikki tulijat vastaan vehreänä, kukkivana, kukoistavana – ja viileänä. Hyytävä kylmä rintama, jota etelän lämpöön olimme paenneet, pysyi kintereillä ja ravisteli välillä oikein kunnolla. Koleaa, tuulta, sadetta ja kerran hetkinen rakeita. Aurinkoisia tunnelmia tuulen suojassa ja tuulta aukeilla mailla. 

Nostalgiaa, Firenze.

Tiber, Rooma.

Mutta nythän on huhtikuu???

Kirkoissa ja gallerioissa ei tuullut eikä satanut. Melu oli jäänyt kadulle. Katsojajoukko vaelsi kohteelta toiselle, otti valokuvia, huokaili. Taideaarteita riitti jokaiselle päivälle, pakahduttava määrä. 

Kevät, ikuinen, ihana kevät. Primavera, Uffizi. 

Maailman kauneimmat taideteokset, siellä ne kaikki ovat. Firenzen ja Rooman kirkkojen ja museoiden holveissa. Taidokkaat siveltimenvedot, rohkeat sommitelmat, kaikki värit, valot, ilmeet. Ne katsoivat taivaisiin, ne katsoivat meitä, rohkeimmat seuraavat kulkijaa katseella. 

Rooma, Castel San Angelo 

Uffizi, Firenze.

Uffizi, Firenze 

Raffael, Uffizi

Correggio, madonna, Uffizi, Firenze.

Ei ole vain yhtä madonnaa, ei yhtä pietá-aihetta, ei yhtä krusifiksia. Kaikkea on, monta erilaista variaatiota ja näkemystä, hartaita ja kauniita kaikki. Ei ole vain yhtä mestaria, jonka mekin tiedämme, on monta, niin monta, etteivät kaikki nimet jää vanhaan mieleen. 

 

Pieni Jeesus-vauva, Jesunen, niin kuin Lönnrot joskus suomensi, on alaston, suloinen, hymyilevä, totinen. Pullea pikkuinen, hymykuopat polvissa ja kyynärpäissä, kiharaiset kutrit.  Joskus äiti  kohottaa lapsensa muiden katsottavaksi ja antaa temppelin viisaiden ihmetellä vauvan ihanuutta. Kauneimmissa kuvissa näkyy äidin ja lapsen yhteinen tunne, ilo olemassaolosta. Yhteiset hellyyden tuokiot. 

Castel San Angelon yläkerran saleissa kohdattiin suuri taulu, aiheena lepo matkalla Egyptiin. Joosef on väsynyt ja nukkuu sikeästi, melkein kuulee kuorsauksen. Maria imettää pienokaistaan. Pyhä perhekin on perhe. 

 

Kun Jeesuksen maallinen elämä lähestyy loppuaan, Mestari riippuu ristillä, yksin, kärsivänä. Krusifiksit on nostettu korkeuteen, ylös maallisesta maailmasta, yksinäinen Vapahtaja kaikkien yläpuolella. Ei enää suloinen pienokainen, jota kaikki rakastavat, vaan aikuinen mies, yksin kärsimyksen keskellä. 

 

Kirkkoja ja niiden freskoja restauroidaan kankaisten suojien takana. Kristus yksin ristillä, kiusausten erämaan hiekkaa muistuttavan värisen suojapeitteen edessä, Kristus lähes kokonaan pressujen taakse kadonneena. Kristus, joka tulee uudelleen. 

 

Maailmantaiteen rinnalla kulkee arkitaide. Pysäyttävät somistukset näyteikkunoissa, tavaroiden asettelu myyntipöydälle, ravintolan kauniisti rakennettu annos, kahvilan herkkutiskin värisarjat. Puutarhan vehreyden kerroksisuus, harkitusti istutetut puut, viimeistelty nurmikenttä ja valtoimenaan rönsyilevät kukat. Ihminen, joka luo itsestään pienen taideteoksen, kun pukeutuu huolellisesti värejä yhdistellen päivän rientoihin. Arkitaiteessa on elämän koko kirjo. 

Vyökauppias sanoi itse tehneensä kaiken.

Diorin muotitalon ikkunasomistus Firenzessä. 

Hotellin vaatekaapin ovenkahva, Firenze.

Taidetta ei jaksa, jos on jano tai nälkä. Iloinen tervehdys ravintolan ovella, olkaa hyvä, madame, ystävällinen keskustelu, herkut, joissa värit, rakenteet ja tuoksut muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Maut, joita on hyvä muistella. 

 

Takkuisen talven jälkeen Rooma ja Firenze tekevät hyvää sielulle! 

Olkoonkin, että mekot palasivat matkaltaan sileinä ja puhtaina. Ei mennyt silitys hukkaan, ei vielä kertynyt mekkopyykkiä takapihan narulle liehumaan! 

 

Kuvat on otettu pikkukameralla, valotusta tapaillen ja sommittelun lakeja uhmaten. 

 

Niitä on 2000, ja jokainen niistä on aarre

H Ahtela ja pelkistetty maisema.

Pakenin sadepäivää Ateneumin saleihin. Esillä on – huhtikuun puoliväliin asti – Tuomo Sepon museolle lahjoittama kokoelma – tai oikeastaan pieni osa siitä. Lahjoitettuja teoksia on lähes 2000, esillä on niistä noin viidennes. Otsikolla Valo muuttaa kaiken.

Ina Collianderin pyhät kuvat pysäyttävät, tässä vain pieni otos. 

Näyttely on taiten koottu. Kierroksen alussa on hillitty Vionoja, loppupuolella värikäs Rafael Wardi. Siinä välissä harras Ina Colliander, M Ahtela ja monet muut. Näyttely toimii kuvataiteen oppituntina ja katsauksena siihen, mitä hienoimmat mestarit ovat saaneet aikaan. Parasta on se, että samalta tekijältä on useampia töitä. 

Haastattelussa Tuomo Seppo kertoo, kuinka pitkä yhteistyö ja ystävyys taiteilijoiden kanssa loi aivan uusia ulottuvuuksia: pitkään taiteilijan työtä seurannut keräilijä muuttuu ystäväksi ja näkee kehityskaaret tuotannossa. Osaa niistä näyttelykin valottaa. Hyvän taiteilijan tunnistettava käsiala säilyy läpivuosien, vaikka taiteilijan kädenjälki onkin kuin peilikuva, ikää heijastava.

Reino Hietasen töitä kokoelmassa on paljon. 

 

Miksi muuten puhumme keräilijästä? Ikään kuin taidekokoelman rakentaminen olisi jotenkin satunnaista ja impulsiivista. Eikö kerääjä olisi tässä oikeampi ilmaus. Ihminen, joka käyttää suuren osan energiastaan, ajastaan, tunteistaan ja varoistaan taidekokoelman kartuttamiseksi. Parasta kai olisi, jos kerääminen unohdettaisiin kokonaan – keräänhän minäkin aina välillä pyykkejä narulta ja puolukoita metsästä. 

Viisaampaa olisi liittää tähän joku sana, joka kattaisin kaiken sen inhimillisen tunneasteikon, joka taideteosten hankkimiseen liittyy. Sellaista työtä ei Tuomo Seppo olisi hankkinut, joka ei olisi sytyttänyt sielussa jotakin.

Näyttelyn viimeisessä salissa, ennen Tuulikki Pietilän kokoelman esittelyä on esillä Tuomo Sepon kutomia mattoja. Isoäitini oli arvostettu matonkutoja, hänen työnjälkensä oli suoraa ja siistiä, värit kohdallaan. Isoäitini olisi hyväksynyt kaikki Tuomi Sepon matot, arvostanut niitä.

Mietin, muodostaako harrastajan – jos noin laajaa keräämistä voi edes harrastukseksi sanoa – aikaansaama taidekokoelma jollakin tavalla erilaisen kokonaisuuden kuin ’virallisen’ järjestelmän rakentama. Rahaa virallinen taho voi käyttää enemmän, mutta sydäntä? Museoiden kokoelmista vastaavat ihmiset, ehkä monet ihmiset. Tekevätkö he enemmän kompromisseja kuin ne, jotka toimivat rakkaudesta taiteeseen? Onko olemassa joku sellainen kaava tai malli, jonka mukaan instituutio ostaa töitä?

Kun palasin kadulle, oli alkanut sataa uudelleen, sakeammin. Jostain syystä se ei häirinnyt ollenkaan. 

Valo muuttaa kaiken.

Tämä kuva on Taidekeskus Salmelan näyttlystä 2013. Ateneumissa oli siis myös tuttuja, Reino Hietasen sininen jää mieleen.