Huhtikuun taide

 

Huhtikuussa, junassa, kohti Toscanan pääkaupunkia, Firenzeä. 

Talven ylitys oli työläs: ajatus takkuili ja väsytti. 

Lopulta kevät alkoi kurkistella ikkunan takaa, valoa! Sittenkin!

Se on se ikä, tapaa sanoa tällaisiin Tampereen kirjeenvaihtaja, hän, joka kaikkein parhaiten tietää. 

 

Odotin kevättä jo talvella. Toivo oli melkein hiipunut, kunnes. 

Olin varautunut, lukenut naistenlehtiä ja nettipalstoja. Näin pitää, tulee, hienon naiset on syytä huolehtia, että kaikki on näin ja noin ja chic ja choc! 

 

Maassa oli vielä lunta, kun silitin kauneimmat mekot ja mietin niiden yhteensopivuutta muiden vaatteiden kanssa. Sovittelin komeron uumenissa talvehtineita kenkiä, pohdin käsilaukkujen toimivuutta. Rättiharjoitus ja toinenkin. 

Keinotodellisuus, pitkien käytävien takana avautuu se oikea. 

Niin kuin todellisuuteen muka voisi valmistautua. Todellisuus on aina jotain muuta. Ihanaa ja kaunista vaellusta vehmaassa puistossa, tuulista, mukulakivillä lasketun muhkuraisen tien askeltamista. Kivisiä portaita ja lisää kivisiä portaita, kuluneita ja uusia. 

Mikä ihmeen ruuhka? Ai niin, espanjalaiset portaat!  

 

Ihan kaikki eivät olleet naistenlehtiä lukeneet. Ei ainakaan ne pyylevät turistisedät, jotka lampsivat kohteesta toiseen rehjuisissa shortseissa, mainospaidoissa, melkein yhtä pyylevät rouvat heidän kintereillään. Keskustelu polveili vilkkaana eikä sitä sillä volyymillä voinut olla kuulematta. Kuka meni kenenkin kanssa naimisiin ja kenellä oli ongelmia sen ja sen kanssa. Kuljettiin omassa kuplassa, keskellä maailman kauneimpia seutuja. Suuren maan suurilla asukkailla tuntui riittävän touhottamista omissa asioissaan, mitä yhdestä renessanssista! 

 

Entä ne kirsikankukan kauniit naiset, jotka kiltisti seurasivat jonon edellä kulkevaa lippua tai viiriä? Hillityt, kohteliaat matkalaiset, joilla oli hymy herkässä. Emme me ainakaan samoja lehtiä olleet lukeneet. Taisi olla paremmat ohjeet ja kuvat.  

Suuntana Villa Borghese. 

Italia otti kaikki tulijat vastaan vehreänä, kukkivana, kukoistavana – ja viileänä. Hyytävä kylmä rintama, jota etelän lämpöön olimme paenneet, pysyi kintereillä ja ravisteli välillä oikein kunnolla. Koleaa, tuulta, sadetta ja kerran hetkinen rakeita. Aurinkoisia tunnelmia tuulen suojassa ja tuulta aukeilla mailla. 

Nostalgiaa, Firenze.

Tiber, Rooma.

Mutta nythän on huhtikuu???

Kirkoissa ja gallerioissa ei tuullut eikä satanut. Melu oli jäänyt kadulle. Katsojajoukko vaelsi kohteelta toiselle, otti valokuvia, huokaili. Taideaarteita riitti jokaiselle päivälle, pakahduttava määrä. 

Kevät, ikuinen, ihana kevät. Primavera, Uffizi. 

Maailman kauneimmat taideteokset, siellä ne kaikki ovat. Firenzen ja Rooman kirkkojen ja museoiden holveissa. Taidokkaat siveltimenvedot, rohkeat sommitelmat, kaikki värit, valot, ilmeet. Ne katsoivat taivaisiin, ne katsoivat meitä, rohkeimmat seuraavat kulkijaa katseella. 

Rooma, Castel San Angelo 

Uffizi, Firenze.

Uffizi, Firenze 

Raffael, Uffizi

Correggio, madonna, Uffizi, Firenze.

Ei ole vain yhtä madonnaa, ei yhtä pietá-aihetta, ei yhtä krusifiksia. Kaikkea on, monta erilaista variaatiota ja näkemystä, hartaita ja kauniita kaikki. Ei ole vain yhtä mestaria, jonka mekin tiedämme, on monta, niin monta, etteivät kaikki nimet jää vanhaan mieleen. 

 

Pieni Jeesus-vauva, Jesunen, niin kuin Lönnrot joskus suomensi, on alaston, suloinen, hymyilevä, totinen. Pullea pikkuinen, hymykuopat polvissa ja kyynärpäissä, kiharaiset kutrit.  Joskus äiti  kohottaa lapsensa muiden katsottavaksi ja antaa temppelin viisaiden ihmetellä vauvan ihanuutta. Kauneimmissa kuvissa näkyy äidin ja lapsen yhteinen tunne, ilo olemassaolosta. Yhteiset hellyyden tuokiot. 

Castel San Angelon yläkerran saleissa kohdattiin suuri taulu, aiheena lepo matkalla Egyptiin. Joosef on väsynyt ja nukkuu sikeästi, melkein kuulee kuorsauksen. Maria imettää pienokaistaan. Pyhä perhekin on perhe. 

 

Kun Jeesuksen maallinen elämä lähestyy loppuaan, Mestari riippuu ristillä, yksin, kärsivänä. Krusifiksit on nostettu korkeuteen, ylös maallisesta maailmasta, yksinäinen Vapahtaja kaikkien yläpuolella. Ei enää suloinen pienokainen, jota kaikki rakastavat, vaan aikuinen mies, yksin kärsimyksen keskellä. 

 

Kirkkoja ja niiden freskoja restauroidaan kankaisten suojien takana. Kristus yksin ristillä, kiusausten erämaan hiekkaa muistuttavan värisen suojapeitteen edessä, Kristus lähes kokonaan pressujen taakse kadonneena. Kristus, joka tulee uudelleen. 

 

Maailmantaiteen rinnalla kulkee arkitaide. Pysäyttävät somistukset näyteikkunoissa, tavaroiden asettelu myyntipöydälle, ravintolan kauniisti rakennettu annos, kahvilan herkkutiskin värisarjat. Puutarhan vehreyden kerroksisuus, harkitusti istutetut puut, viimeistelty nurmikenttä ja valtoimenaan rönsyilevät kukat. Ihminen, joka luo itsestään pienen taideteoksen, kun pukeutuu huolellisesti värejä yhdistellen päivän rientoihin. Arkitaiteessa on elämän koko kirjo. 

Vyökauppias sanoi itse tehneensä kaiken.

Diorin muotitalon ikkunasomistus Firenzessä. 

Hotellin vaatekaapin ovenkahva, Firenze.

Taidetta ei jaksa, jos on jano tai nälkä. Iloinen tervehdys ravintolan ovella, olkaa hyvä, madame, ystävällinen keskustelu, herkut, joissa värit, rakenteet ja tuoksut muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Maut, joita on hyvä muistella. 

 

Takkuisen talven jälkeen Rooma ja Firenze tekevät hyvää sielulle! 

Olkoonkin, että mekot palasivat matkaltaan sileinä ja puhtaina. Ei mennyt silitys hukkaan, ei vielä kertynyt mekkopyykkiä takapihan narulle liehumaan! 

 

Kuvat on otettu pikkukameralla, valotusta tapaillen ja sommittelun lakeja uhmaten.