Elämää kirjoissa - ja vähän kuolemaakin

 

Kirjoissa on elämää ja kuolemaa. Niin elämässäkin. 

Kun kerään yhteen viime vuonna luetuista kirjoista ne, jotka koskettivat ja kolahtivat, huomaan, miten kuolema välähtelee teksteissä, elämän rinnalla. Kontrastit elävät ja sävyt antavat voimaa toisilleen.   

 

Finlandian voittaja.

36 uurnaa

 

Olen lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Epäsystemaattisesti. Pokkaripainoksien pientä pränttiä tihruten. Hyvä kirjailija, suosittelen tutustumista Kuopio-kirjoihin, mutta mieluummin ehkä ilmestymisjärjestyksessä. Henkilögallerian voi silloin omaksua ja oppia, tapahtumien kronologian hallita, lukukokemus lienee antoisampi.  

  

36 uurnaa kertoo elämästä äidin kuoleman jälkeen. Aikuinen tytär järjestää ajatuksiaan, jättää hyvästejä, päästää lopulta äidin lähtemään tuonilmaisiin. 

 

Äidin ja tyttären suhde on kaikista ihmissuhteista särmikkäimpiä, vaikka kaikki olisikin ’hyvin’. Äiti on tyttären elämässä mukana huoltajana, hoivaajana, naisen mallina, naiseuden auktoriteettina. Suhde voi olla harmoninen, riitaisa, iloinen, surullinen, kaikkea samalla kertaa ja vuorotellen. 

 

36 ottaa mukaansa, palauttaa mieleen tunteet oman äidin kuoleman jälkeen. Tässä on kai sanottava, että Sirpa Kähkösen kirja on omalla tavallaan surutyötä, vaikka tuota sanaa pohjattomasti inhoankin. 

 

Suru käy totisesta työstä, en kiistä. Suru on mieleen vyöryvä myllerrys, jossa mitataan etäisyyttä ja läheisyyttä. Mutta: toisin kuin melkein mitä tahansa muuta työtä, surua ei voi teettää toisella, ostaa valmiina kaupasta tai hoitaa silloin, kun aikatauluun sattuu mukavasti sopimaan. Suru tulee ja valtaa mielen, se on käytävä läpi, sillä vain näin varmistuu, että eräänä päivänä voi saavuttaa tasapainon ja suru muuttuu osaksi sielua, mutta antaa elää eteenpäin. Milloin se tapahtuu, sitäkään ei voi tietää, ennen kuin kaikki on valmista. 

 

Luin 36 uurnaa kahteen kertaan. Ensimmäinen lukukerta oli haltioitunut, nopea, kirja on upea, olin vaikuttunut. Toisella kerralla olin kriittisempi, vaikka teksti edelleenkin oli hyvä ja tehoava. Poimin yksityiskohtia, hidastelin, aikaisemmat Kuopio-sarjan kirjat nousivat mieleen. Ensimmäisen lukemisen hurmio vaihtui hallitumpaan makusteluun. 

 

Kirjaston piirissä olen tutustunut puutarhuriin, 
joka askartelee kauniita kirjanmerkkejä. 
Kiitos lahjasta, tähän kirjaan se sopii! 

Suntio 

 

Antti Hurskaiseen tutustuin tämän kirjan myötä, kun kirja oli jo Finlandia-ehdokas. Olisiko palkinto sittenkin kuulunut Suntiolle? Uskonnollissävytteinen teksti ei valitettavasti taida olla kaikkein trendikkäintä, mutta elämänkatsomuksellisten teemojen pohdintaa pitää aina olla.  Myönnän, kaikkia Finlandia-ehdokkaita en edes ole lukenut enkä pitänyt kädessäni. 

 

Suntio on pienen seurakunnan työntekijä, pienen tytön yksinhuoltaja ja kirkkoherran ja kappalaisen keskustelukumppani. Kirja on Virsikirjan näköinen opus, ruskea ja eleetön. Liian eleetön värikkäälle, sensaation sävyiselle markkinalle? 

 

Suntio on ollut vanhanajan kirkonvartija, seurakunnan yleismies ja se, jolla oli paras tieto seurakunnan tapahtumista ja muista työntekijöistä. Nykyään puhutaan seurakuntamestareista, tässä suntio on tutusti suntio. Helposti lähestyttävä. 

 

Antti Hurskaisen teos on rohkea kirja, josta pitää lukea tarkkaan muutakin kuin dekkarimainen juoni. Antti Hurskainen avaa henkilöidensä suntio Turtolan, kirkkoherra Sirénin ja kappalainen Lepän elämänkuvioita asteittain. Avainhenkilöksi muodostuu pieni Monika-tyttönen. 

 

Kuinka Turtolan lopulta käy? Suoraa vastausta kirjailija ei anna ja ehkä Turtolan tarina jatkuu vielä, ehkä siitä ei voikaan sanoa mitään lopullista. 

 

Kauan sitten luettuja, yhä kestäviä. 

Antti Hurskaisen ansiota on, että Suntion luettuani etsin kirjahyllystä Ingmar Bergmanin Laterna Magican, muistelmateoksen. Turtolan ja Sirénin keskusteluissa kirja on esillä, nyt perintönä saatu opus pääsee, monien vuosien jälkeen, yöpöydälle. Seuraavana voisi kerrata Hyvä tahto -kirjan. Laterna Magica ei ole vanhentunut, vaikka sivut ovatkin kellastuneet.

Kuinka kauan Suntio pysyy tuoreena? 

Ajatuksia ja kielikylpy.

 

Innan du försvinner

 

Rafael Donner on tullut teeveestä tutuksi taloprojektinsa ansiosta, Jörn Donneria tuskin pitää edes esitellä. 

Isän ja pojan kirjeenvaihto on julkaistu 2018. Jörn Donner kuoli tammikuussa 2020. Kirja on melankolisen kaunis, pehmeäkantinen opus ja sen on painanut Oy Nord Print Ab, tuttu omien omakustanteideni painotalo. Tyylikäs nide tarttui käteen kirjamessujen alennuslaarista, ei ehkä ihan arvoisestaan paikasta. 

Luin ruotsinkielisen alkuteoksen, enkä aluksi edes ottanut selvää, onko tätä suomennettu. Tehokas toisen kotimaisen kertauskurssi ja mahdollisuus nauttia ilmeikkäästä kielestä. 

 

Jörn Donner kertoo elämästään, myöntää virheensä, pohtii sitä, miten lapsuuden tragediat ovat vaikuttaneet aikuisiän ihmissuhteisiin. Me muistamme Jörn Donnerin elokuvantekijänä, kulttuurivaikuttajana, rohkeana keskustelijana. Perheen vaiheista on saatu sensaatiojuttuja, julkisuus ei aina ole ollut kovin hienotunteista. 

Mitä sitten, kun yleisö alkaa unohtaa? Jörn Donner pohtii sitä, millaisista asioista hänet muistetaan – ja mistä hän haluaisi tulla muistetuksi. 

Sanat, kirjat, tekstit – niiden hän toivoo jäävän elämäntyönsä tärkeimmäksi osaksi. Kaiken keskelle jäävät sanat, kirjoittaminen. Toivottavasti tämä toive toteutuu. 

 

Joskus, kun lukee romaania tai runoja, eksyy riveiltä ja tulee kysyneeksi itseltään: kuka puhuu? Tämän kirjan kohdalla ei tule sitä ongelmaa. Käsialat erottuvat toisistaan, äänenpainoissa kuuluu eri ikäkausien kokemukset ja arvostukset. 

Rafael ja elämänsä illan realiteetit tajuava Jörn Donner ovat hienoja keskustelijoita. 

Sain Anjalta lahjaksi mustan kissan. 

Erään kissan tutkimuksia 

 

Katja Kettu jäi mieleen ollessaan Eeva Joenpellon talon stipendiaattina Sammatissa. Vares-Kantolassa hän kirjoitti Kätilön, läpimurtoteoksensa. 

Vaikka Katja kirjoitti tekstiään eteläisessä Suomessa, kirjan poljento on pohjoinen. Murre, sanonnan, asennoituminen elämän ankaruuteen. Kaiken kehyksenä on sota, julmista julmin kohtalo. 

 

Kätilöä on sanottu roisiksi. Tapahtumat kuvataan juuri niin raadollisina kuin ne ovat tapahtuneet, yhtään eufemismia, kiertoilmausta tai kaunistelua ei tekstissä ole. Jyrkkä totuus lyö silmille, lukiessa täytyy välillä huokaista, ainakin, ottaa hetken verran etäisyyttä. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, kaikki ei ole kirjoittajan kuvitelmaa.  

 

En osaa kuvitella, millaista Katja Ketun teksti olisi äänikirjana, kun sanat paukkuvat väistämättä koko ajan päälle, eikä niiden lomassa ole aikaa ajatella, edetä verkkaan, hengähtää, miettiä. 

 

Erään kissa tutkimusten sivuilla on huikean kauniita luontokuvauksia, kuin Paulaharjun tekstiä, elävää, ilmeikästä kieltä. 

Siinä on myös ankaria kuvauksia pohjoisen elämästä, historian vaikeista ajoista. Välillä sukelletaan kirjailijan nykyaikaan ja taisteluun oman elämän ja työn ongelmien keskellä. 

Katja Kettu osaa lomittaa erilaiset juonet, punoa kertomuksen kuin taidokkaan palmikon. Kaiken keskellä on salaviisas kissa, joka kertoo sen, mitä ihmiset eivät sanoiksi tohdi pukea. 

 

Erään kissan tutkimuksien viitekehykseen kuuluu Katja Ketun elämäkertakirja Ismo Alangosta. Kirjaprojekti, joka ei ehkä vastannut kustantajan toiveita ja joka sai nuivan vastaanoton. Kun löysin kirjan edullisten hintojen messupöydästä, päätin ottaa selvää, mistä oikein on kyse. 

Olin ajatellut, että kahden luovan ihmisen, kirjailijan ja lauluntekijän välillä voisi olla aivan erityistä kemiaa, kipinöintiä. Sitä en löytänyt, valitettavasti. Taidan olla väärää kohderyhmää. 

Elämäkerta on varmasti aarre Ismo Alangon faneille, niin tarkkaan siinä selvitetään iskelmälaulajan ura ja kaikki laulut – joita on paljon.  

 

Olen lukenut Kätilön, olen lukenut ja nauttinut tämän uusimman. Olen hankkinut Katja Ketun kirjoja hyllyyni enkä niistä luovu. Hyviä kirjoja kirjoitetaan juuri näin, sievistelyä kaihtamatta. Rohkeasti. 

 Ja niin...

 

Olen hidas lukija. Luen vanhanaikaisesti, painettua sanaa.  Pohdin sanoja ja tekstejä verkkaisesti. 

Nämä kirjat ovat olleet pinnalla, mutta eivät ne enää nouse suosikkien listoille.  Kirjallisuuden sykli on nopeutunut, kirjojen markkinointi tehostunut, kirjojen olomuoto muuttunut. 

Kuitenkin, uskon kirjallisuuteen. Kaikenikäiseen, kaikenlaiseen, kunhan se koskettaa.