sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Pistäytyminen



Helsinki saattelee harmain pilvin, kevyissä varusteissa melkein paleltaa.
Lentoaseman palvelut ovat virtaviivaiset, siirtyminen lähtöportille käy juohevasti. 
Lento on aikataulussaan, matkantekoa eivät turbulenssit haittaa, pilvien yläpuolella vapaus on juuri niin rajatonta kuin Udo Jürgens laulussaan määrittelee. Määränpäässä jatkamme elegantilla luotijunalla kohti keskustaa. Matkustaminen on ihanaa, tätä pitäisi saada nauttia useammin!

Luotijunan jälkeen todellisuus lyö kasvoille. Ilmastoitujen, stailattujen ja hygieenisten tilojen tilalla on meluisa, kirjava, ruuhkainen ja vaivalloisesti jäsentyvä todellisuus. Portaita, liukuportaita, nuolia eri suuntiin, monikulttuurinen ihmispaljous. Siirtyminen kadulle sujuu hankalasti, matkalaukku tarttuu yhtenään portaisiin, katukiviin, kynnyksiin.
Synteettisen maailman kautta takaisin oikeaan, siihen, joka tuoksuu, tuntuu ja kuuluu. Pistäytyminen Pariisiin on alkanut.



Kaupunki laulaa, soi ja tanssii, siis elää

Oopperan portailla istuu kuulijoita, mies ja kitara tasanteella. Riemukaarella on menossa musiikkiesitys, pienoiskonsertti.
Metrossa soi, klassista, ikivihreitä, etnoa. Askelten tasaisen tamtatatamtamin säestämänä, ihmisten virtaa rytmittäen.

Louvren puistossa tanssii yksinäinen mies. Harppoo ja ottaa korkeita loikkia, musiikki on jossakin kaukana, katsojan ulottumattomissa. Mies ravistelee leveitä hopeisia rannerenkaitaan, antaa auringon tarttua niihin, ojentaa kätensä ja ottaa uudet askeleet, etääntyy suuren, pitkäraajaisen hyönteisen tavoin vähitellen pois näkökentästä. En tohdi ottaa kuvia, tilanne on liian julkinen ja samalla liian intiimi.




Rakkauden kaupunki

Place de la Concorde voisi olla suomeksi sovun, sopusoinnun aukio. Suudelmaansa jähmettynyt pari on uppoutunut toisiinsa, he eivät näe valtavan aukion liikennettä, eri suuntiin virtaavia autojonoja, heitä ei liikenne häiritse. Sopusointu on täydellinen ja lukemattomat nuoret parit seuraavat Rodinin esimerkkiä.
Petit  Palais’n saleissa kohtaan tiiviiseen syleilyyn edenneen parin, mutta myös nuoren pojan, joka itkee yksin – pettyneenä?


Miljoonia tarinoita, joista useimmat kertovat rakkaudesta. Rakkaustarinoita, joista on tullut legendoja. Colette tavoitti nuoren, heräävän erotiikan. 
Madame Lamboukas etsi ja kaipasi rakkautta, menetti paljon ja vihdoin löysi.  



Ranskattaret ovat tyylikkäitä

Heinäkuisten päivien katukuva tarjoaa enemmän värejä ja variaatioita kuin sielu pystyy vastaanottamaan. 
Hikisiä paitoja, joiden viesti on se, että kantaja on kiertänyt maailmaa, ehkä paitaa vaihtamatta.
Jenkkituristeja jenkkivaatteissaan, kovaäänisinä, rentoina. Saksalaista hallittua uusasiallisuutta, jossa käytännöllisyys kohtaa hallitun konservatiivisuuden. Kustannukset halliten. 
Kaukoidän matkailijoita, joiden siro mustavalkoinen eleganssi on aina hienoa, usein henkeäsalpaavaa, parhaimmillaan todellista avantgardea – ja maantienvärisille täysin saavuttamatonta.





Ja kaiken keskellä askeltavat pariisittaret. Ryhdikkäinä, huoliteltuina, huikeat korot kiveyksellä kopisten.
Älkää uskoko, kun teille kerrotaan, mitä koko Pariisi haluaa, mitä kaikki käyttävät muodin pääkaupungissa. Tavoitteena on saada lukija haluamaan, sillä vain satunnaisesti tämä uutinen on uutinen ja totta.Katukuva on niin runsas, että vaikka pukeutuisi isoisän riihipaitaan, ei ehkä erottuisi – eikä ainakaan herättäisi närkästystä.

Eivät he kaikki ole muodikkaita eivätkä samanlaisia – mutta kaikki ovat tyylikkäitä, jokainen tavallaan.
Oleellista on itseluottamus. Nainen, joka kulkee pystypäin, viehätysvoimastaan tietoisena, rohkeasti kaikki värinsä kantaen, näyttää hyvältä, usein kauniiltakin, mutta aina elegantilta.
Ryhtiliikkeen paikka. Meille.


Tyylikkäin oli Coco

Place Vendome illansuussa. Olemme kävelleet jo jonkin aikaa, kaupungin ytimessä, kiireisillä kaduilla. Upeiden talojen keskellä on henkeäsalpaavan kaunis aukio, melkein puolet sen alasta henkeäsalpaavan vehnäpellon peittämänä.
Juhlamekot alkavat parveilla Ritzin liepeillä, seuranaan hyvin leikatut smokkipukuiset, taksit tuovat ja vievät asiakkaita.
Vehnäpelto on rakennettu käsityönä ja näyttä siltä, että jokainen korsi on istutettu hiekansekaiseen maahan erikseen. Vehnän aito lämmin hehku ei aivan riitä, tähkiä on värjätty kultamaalilla.
Pellon keskellä risteilee polkuja, poluilla on levähdyspaikkoja, tauluja, jotka kertovat Coco Chanelin vehnää kohtaan tuntemasta rakkaudesta.

Kunnioittakaa työtämme, pyytää opastaulu, kunnioittakaa kanssamme Mademoiselle Chanelin elämäntyötä. Katsojat noudattavat toivetta, pysähtyvät, viipyvät levähdyspaikoilla ja keskustelevat.
Vain muutama huomattavan rennosti pukeutunut lenkkitossuturisti pysähtyy vainion laidalle, nyhtää tähkän irti, pyörittää sormissaan ja viskaa roskana pois. Kunnioittaminen edellyttäisi vivahteiden tajua.
Coco Chanel eli viimeiset vuosikymmenensä Ritzissä, siellä hän myös kuoli. Hänen yrityksensä pääkonttori on edelleen aukion toisella laidalla.
Pieni tummahiuksinen nainen, joka teki muodista kulttuuria ja kansallista pääomaa. Ja loi, asiasta suuremmin ääntä pitämättä, kukoistavan imperiumin, jolla on ystäviä ja asiakkaita kaikkialla maailmassa.
Olisiko tästä opiksi?


Nähtävyys on kuvattava ja ehkä myös nähtävä, sillä muuten ei ole nähnyt mitään

Hän kääntää selkänsä kohteelleen, pukee kasvoilleen suloisimman mahdollisen hymyn, jää hetkeksi omaan, yksityiseen kuplaansa ja aika pysähtyy.
Sitten puhelimen kamera rapsahtaa, selfie on valmis ja matkailija palaa paikalleen, jatkaa vakavin ilmein nähtävyystavoitteiden suorittamista.
Maailmassa on harvoja rakennuksia, joita on valokuvattu enemmän kuin Eiffeltornia. Silti jokaisen Pariisiin matkustavan päämääränä on Tour Eiffel.
Jokaisen kulkijan haaveena tuntuu olevan maailman hienoin kuva Eiffeltornista, Riemukaaresta, Notre Damesta, Louvren pyramidista, Sacre Coeurista, puistojen surumielisistä patsaista…
Kaupungissa, jossa on maalauksellisia kujia, sivukatujen hiljaisuutta, nimettömiä puistoja, siltoja, ikkunoita, parvekkeita, juhlavia ovia…
Ihmisiä, jotka tervehtivät sydämellisesti: Bonjour Madame!




Muutama yö poissa kotoa tekee ihmeitä

Kotikaupungissa toteutetaan hanketta, jonka turmin noin kolmekymmentä vuotta palvelleet liikerakennukset puretaan uuden, ’paremman’ tieltä.
Jos poliitikot saavat tahtonsa läpi ja rahat riittävät, me emme saa ikinä kokea sitä historian ja tyylien kerroksellisuutta ja muotojen moninaisuutta, joka muodostaa luonnollisella tavalla kasvaneiden kaupunkien viehätyksen.
Kotikaupunkini päättäjät varmaan mielellään määrittelisivät koko Pariisin purkukuntoiseksi ja epäajanmukaiseksi.


Sateinen lentokenttä tuntuu silti kauniilta. Ilma on puhdasta, sade helteen jälkeen ihanan vilpoista, auringon paahtama iho lepää.
Kotona kaikki on tutusti paikoillaan, vesihana ei temppuile, ovet avautuvat ja sulkeutuvat, huoneet sopivan viileät. Ruisleipää patongin sijaan.
Pesukone ahmaisee pyörteisiinsä hikiset paidat.
Tutun pöydän ääressä voi tutusti harrastaa besserwisseröintiä, muutamassa päivässähän maailman jo saa haltuun…
Ihan hyvä, tuttu arki.