Helsinki saattelee harmain pilvin, kevyissä varusteissa
melkein paleltaa.
Lentoaseman palvelut ovat
virtaviivaiset, siirtyminen lähtöportille käy juohevasti.
Lento on
aikataulussaan, matkantekoa eivät turbulenssit haittaa, pilvien yläpuolella
vapaus on juuri niin rajatonta kuin Udo Jürgens laulussaan määrittelee.
Määränpäässä jatkamme elegantilla luotijunalla kohti keskustaa. Matkustaminen
on ihanaa, tätä pitäisi saada nauttia useammin!
Luotijunan jälkeen todellisuus lyö
kasvoille. Ilmastoitujen, stailattujen ja hygieenisten tilojen tilalla on meluisa,
kirjava, ruuhkainen ja vaivalloisesti jäsentyvä todellisuus. Portaita,
liukuportaita, nuolia eri suuntiin, monikulttuurinen ihmispaljous. Siirtyminen
kadulle sujuu hankalasti, matkalaukku tarttuu yhtenään portaisiin, katukiviin,
kynnyksiin.
Synteettisen maailman kautta takaisin oikeaan, siihen, joka
tuoksuu, tuntuu ja kuuluu. Pistäytyminen Pariisiin on alkanut.
Kaupunki laulaa, soi ja tanssii, siis elää
Oopperan portailla istuu kuulijoita, mies ja kitara
tasanteella. Riemukaarella on menossa musiikkiesitys, pienoiskonsertti.
Metrossa soi, klassista, ikivihreitä, etnoa. Askelten
tasaisen tamtatatamtamin säestämänä, ihmisten virtaa rytmittäen.
Louvren puistossa tanssii yksinäinen mies. Harppoo ja ottaa
korkeita loikkia, musiikki on jossakin kaukana, katsojan ulottumattomissa. Mies
ravistelee leveitä hopeisia rannerenkaitaan, antaa auringon tarttua niihin, ojentaa
kätensä ja ottaa uudet askeleet, etääntyy suuren, pitkäraajaisen hyönteisen
tavoin vähitellen pois näkökentästä. En tohdi ottaa kuvia, tilanne on liian
julkinen ja samalla liian intiimi.
Rakkauden kaupunki
Place de la Concorde voisi olla suomeksi sovun, sopusoinnun
aukio. Suudelmaansa jähmettynyt pari on uppoutunut toisiinsa, he eivät näe
valtavan aukion liikennettä, eri suuntiin virtaavia autojonoja, heitä ei
liikenne häiritse. Sopusointu on täydellinen ja lukemattomat nuoret parit
seuraavat Rodinin esimerkkiä.
Petit Palais’n
saleissa kohtaan tiiviiseen syleilyyn edenneen parin, mutta myös nuoren pojan,
joka itkee yksin – pettyneenä?
Miljoonia tarinoita, joista useimmat kertovat rakkaudesta.
Rakkaustarinoita, joista on tullut legendoja. Colette tavoitti nuoren, heräävän
erotiikan.
Madame Lamboukas etsi ja kaipasi rakkautta, menetti paljon ja vihdoin
löysi.
Ranskattaret ovat tyylikkäitä
Heinäkuisten päivien katukuva tarjoaa enemmän värejä ja variaatioita
kuin sielu pystyy vastaanottamaan.
Hikisiä paitoja, joiden viesti on se, että kantaja on kiertänyt maailmaa, ehkä paitaa vaihtamatta.
Jenkkituristeja jenkkivaatteissaan,
kovaäänisinä, rentoina. Saksalaista hallittua uusasiallisuutta, jossa
käytännöllisyys kohtaa hallitun konservatiivisuuden. Kustannukset halliten.
Kaukoidän matkailijoita, joiden siro mustavalkoinen eleganssi
on aina hienoa, usein henkeäsalpaavaa, parhaimmillaan todellista avantgardea –
ja maantienvärisille täysin saavuttamatonta.
Ja kaiken keskellä askeltavat pariisittaret. Ryhdikkäinä,
huoliteltuina, huikeat korot kiveyksellä kopisten.
Älkää uskoko, kun teille kerrotaan, mitä koko Pariisi haluaa,
mitä kaikki käyttävät muodin pääkaupungissa. Tavoitteena on saada lukija
haluamaan, sillä vain satunnaisesti tämä uutinen on uutinen ja totta.
Eivät he kaikki ole muodikkaita eivätkä samanlaisia – mutta
kaikki ovat tyylikkäitä, jokainen tavallaan.
Oleellista on itseluottamus. Nainen, joka kulkee pystypäin,
viehätysvoimastaan tietoisena, rohkeasti kaikki värinsä kantaen, näyttää
hyvältä, usein kauniiltakin, mutta aina elegantilta.
Ryhtiliikkeen paikka. Meille.
Tyylikkäin oli Coco
Place Vendome illansuussa. Olemme kävelleet jo jonkin aikaa,
kaupungin ytimessä, kiireisillä kaduilla. Upeiden talojen keskellä on
henkeäsalpaavan kaunis aukio, melkein puolet sen alasta henkeäsalpaavan
vehnäpellon peittämänä.
Juhlamekot alkavat parveilla Ritzin liepeillä, seuranaan
hyvin leikatut smokkipukuiset, taksit tuovat ja vievät asiakkaita.
Vehnäpelto on rakennettu käsityönä ja näyttä siltä, että
jokainen korsi on istutettu hiekansekaiseen maahan erikseen. Vehnän aito lämmin
hehku ei aivan riitä, tähkiä on värjätty kultamaalilla.
Pellon keskellä risteilee polkuja, poluilla on
levähdyspaikkoja, tauluja, jotka kertovat Coco Chanelin vehnää kohtaan
tuntemasta rakkaudesta.
Kunnioittakaa työtämme, pyytää opastaulu, kunnioittakaa
kanssamme Mademoiselle Chanelin elämäntyötä. Katsojat noudattavat toivetta,
pysähtyvät, viipyvät levähdyspaikoilla ja keskustelevat.
Vain muutama huomattavan rennosti pukeutunut
lenkkitossuturisti pysähtyy vainion laidalle, nyhtää tähkän irti, pyörittää
sormissaan ja viskaa roskana pois. Kunnioittaminen edellyttäisi vivahteiden tajua.
Coco Chanel eli viimeiset vuosikymmenensä Ritzissä, siellä
hän myös kuoli. Hänen yrityksensä pääkonttori on edelleen aukion toisella
laidalla.
Pieni tummahiuksinen nainen, joka teki muodista kulttuuria ja
kansallista pääomaa. Ja loi, asiasta suuremmin ääntä pitämättä, kukoistavan
imperiumin, jolla on ystäviä ja asiakkaita kaikkialla maailmassa.
Olisiko tästä opiksi?
Nähtävyys on kuvattava ja ehkä myös nähtävä, sillä muuten ei
ole nähnyt mitään
Hän kääntää selkänsä kohteelleen, pukee kasvoilleen
suloisimman mahdollisen hymyn, jää hetkeksi omaan, yksityiseen kuplaansa ja
aika pysähtyy.
Sitten puhelimen kamera rapsahtaa, selfie on valmis ja
matkailija palaa paikalleen, jatkaa vakavin ilmein nähtävyystavoitteiden
suorittamista.
Maailmassa on harvoja rakennuksia, joita on valokuvattu
enemmän kuin Eiffeltornia. Silti jokaisen Pariisiin matkustavan päämääränä on
Tour Eiffel.
Jokaisen kulkijan haaveena tuntuu olevan maailman hienoin
kuva Eiffeltornista, Riemukaaresta, Notre Damesta, Louvren pyramidista, Sacre
Coeurista, puistojen surumielisistä patsaista…
Kaupungissa, jossa on maalauksellisia kujia, sivukatujen
hiljaisuutta, nimettömiä puistoja, siltoja, ikkunoita, parvekkeita, juhlavia
ovia…
Ihmisiä, jotka tervehtivät sydämellisesti: Bonjour Madame!
Muutama yö poissa kotoa tekee ihmeitä
Kotikaupungissa toteutetaan hanketta,
jonka turmin noin kolmekymmentä vuotta palvelleet liikerakennukset puretaan
uuden, ’paremman’ tieltä.
Jos poliitikot saavat tahtonsa läpi
ja rahat riittävät, me emme saa ikinä kokea sitä historian ja tyylien
kerroksellisuutta ja muotojen moninaisuutta, joka muodostaa luonnollisella
tavalla kasvaneiden kaupunkien viehätyksen.
Kotikaupunkini päättäjät varmaan
mielellään määrittelisivät koko Pariisin purkukuntoiseksi ja epäajanmukaiseksi.
Sateinen lentokenttä tuntuu silti kauniilta. Ilma on puhdasta,
sade helteen jälkeen ihanan vilpoista, auringon paahtama iho lepää.
Kotona kaikki on tutusti paikoillaan, vesihana ei temppuile,
ovet avautuvat ja sulkeutuvat, huoneet sopivan viileät. Ruisleipää patongin
sijaan.
Pesukone ahmaisee pyörteisiinsä hikiset paidat.
Tutun pöydän ääressä voi tutusti harrastaa
besserwisseröintiä, muutamassa päivässähän maailman jo saa haltuun…
Ihan hyvä, tuttu arki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti