 |
| Kresnekka ja muuta kulunutta. Kuva: Timo Laurila |
Palasin, kiitos Vaahterateatterin, Eeva Joenpellon
Lohja-sarjan ääreen. Hyvä kertomus kestää aikaa, taas se todistettiin. Ja murre
on kielenparsista ilmaisuvoimaisin, oikein puhuttuna ja painotettuna.
Eeva Joenpellon tekstin ulottuvuuksista yksi on tarkka ajankuva,
joka on rakennettu esineistä ja kalusteista. Kirjailija hahmottelee näyttämönsä
herkullisen osuvasti. Vastaan tulee tuttuja vanhojen perheiden ja mummolan esineitä,
arvokkaita ja merkitysten kerroksia harteillaan kantavia. Jokaisella on
historiansa ja jokainen saatu ja säästetty tavara on pala valloitettua
maailmaa, saavutus.
Esineiden hahmossa karttuvien Hännisen perheen menestyksen
merkkien rinnalla elää kohtaloaan punalesken perhe, joka joutuu luopumaan
kaikesta.
 |
| Komero, hetken neitseellisessä tilassa. |
Esineet kantavat historiaa. Olen ollut lähellä omaa
tarinaani, kun olen arkisesti siivonnut komeroita. Sielun syväkyntöä, kun
poimin laatikoista pitsejä, huiveja, huolella pestyjä liinoja ja verhoja. Isän
jäämistössä on muistoja ja mielleyhtymiä. Olen järjestänyt, siivonnut ja
luopunut. Olen tallettanut ja tarkastanut. Olen käynyt keskustelua itseni
kanssa ja raivannut pois, olen neuvotellut ja päättänyt edelleen tallettaa.
Jos edellinen sukupolvi oli oppinut ottamaan talteen kaiken
mahdollisen, jolle joskus vielä olisi käyttöä, jota joskus vielä voisi kääntää
tai käyttää uudella tavalla – miksi tämä oppi on yhä voimissaan meillä tavaraa
tursuavan maailman asukkaillakin?
 |
| Esineiden iloa Kiasmassa. |
Jos köyhä punaleski talletti ja luopui vasta pahan päivän
tullen, miksi me, joille tavaraa on tarjolla kaikkina vuoden päivinä ja
kaikissa muodoissaan, luovumme omistamme niin vastahakoisesti? Ihan oman jutun
väärti on sekin ajatus, että punalesken tavarat olivat kestävämpää laatua kuin
nykyiset. Niistä oli mitä kierrättää. Onko kukaan korottanut ääntään
kestävämpien tuotteiden puolesta?
Ei meillä enää ole eikä varmaan tulekaan niin pahoja päiviä,
että niihin kellastuneista nailonpaidoista apua saataisiin. Nailonpaidat ovat
useimmilta menneet, mutta huonosti päivänvaloa kestävää tavaraa on edelleen
varastoissa. Jos joskus tarvitsisi/laihtuisi/kuihtuisi/valot sammuisivat?
Järkevä siivoaminen on muuttunut ideologiaksi, muodiksi. En
ole tutustunut kuin lehtijuttujen tasolla uusiin konmarilaisiin
siivousoppeihin, sillä suhtaudun niihin silti hieman skeptisesti.
On tietysti oikein heittää pois tai mieluummin kierrätykseen
sellainen, jolla ei enää ole käyttöarvoa. Tavaroiden matka tavaroiden
taivaaseen - joka ei ole tavarataivas - lyhenee lyhenemistään, siitä pitävät markkinavoimat huolen.
Kuolinpesän huutokaupassa ei enää myydä pitovaatetta, melkein uusi tai vain
hiukan kulunut pitovaate päätyy keltaiseen tai mustaan astiaan.
 |
| Onko vieläkin tavaroita, joita pitää vartioida. |
Näyttöarvoa ja prestiisiä kantaa yhä harvempi esine, yhä
lyhyemmän ajan. Jos minkkiturkki vielä
symboloi jotain, se kertoo ehkä taipumuksesta palella pakkasella tai
kyvyttömyydestä hankkia untuvatakki. Vastaavia esimerkkejä on helppo löytää – vaikka
niitä ei aina tee mieli kirjoittaa näkyviin, sillä aina joku ottaa nokkiinsa ja
loukkaantuu. Tunne on oudon lähellä tavaran sielua.
Ennen oli järkevää ratkoa irti käyttökelpoiset napit ja vetoketjut – nyt
napit ovat virttyneet kankaan mukana pesuissa ja vetoketjun pettäminen vie koko
vaatteen roskakoriin. Korjaaminen ei ole vaihtoehto, uuden hankkiminen on.
Kirjoitan vaatetavarasta, koska olen sitä viimeksi
kosketellut. Sama ajatus lienee sovellettavissa astioihin, taideteoksiin,
huonekaluihin…
En kirjoita kirjoista.
Edesmenneet sukulaiset kantoivat minulle kirjojaan, koska tiesivät, etteivät ne
joudu hukkaan. Kuka sitä nyt kavereitaan kaatopaikalle. Sanoilla vuoratussa
huoneessa on mukava olla.
 |
| Vanha kuva vanhoista kirjoista. |
Ajatus siitä, että vain sellaiset tavarat, joiden
tallettaminen tuottaa iloa, kannattaa säästää, lienee oikein. Jos säästäjä on ihminen, jolle tuottavat iloa aina samat asiat, yhä uudelleen. Jos
toimii näin, varastotilaa vapautuu ja elämä kevenee. Hieno homma.
Ajatus siitä, että arvioi talletettavia tavaroita vain oman
ajatusmaailmansa kautta,lienee paikallaan, jos jälkipolvia ei ole, jos elämä ei jatku – tai
jos on niin itsekäs, että haluaa päättää myös siitä, mitä tulevat polvet saavat
nähdäkseen tästä ajasta. Itsekkyys on ajan henki – vai onko?
Jälkeen tulevilla on omat arvonsa, omat tavaransa eikä elämän muuttuminen taukoa. Se, mikä ennen oli mietityttävä hankinta ja sijoitus,
tarttuu nyt kympillä mukaan marketin tarjouksesta. Arvot muuttuvat. Tavallinen,
kohtuullisesti varusteltu kotitalous sisältää enemmän esineitä kuin
entisaikojen herraskartano.
 |
| Kiasmaa, kierrätystä. löytämisen iloa. |
Oliko punaleskellä muita vaihtoehtoja kuin luopuminen? Meillä
2000-luvun radikaaleille luopuminen on muodikas asenne, ekologinen teko ja edistyksellisyyttä
parhaimmillaan.
Punaleski ei saanut aarteitaan takaisin. Perukirja – jos sellaista edes oli – oli niukka ja lyhyt.
On helppo juttu hankkia uutta
tilalle siinä vaiheessa, kun tekee mieli taas pesiytyä tavaroiden maailmaan. Valinta on helppo ja oma, päätös, jonka voi pyörtää, kun muoti tai mieli
muuttuu.
En vastusta järkevää siivousta. Mutta jokin tökkii tässä
muodissa. Siksi, että se on muotia, eikä ehkä muuta. Siksi, että pelkään sen
pohjimmiltaan olevan osoitus jostakin itsekkyydestä.
Jatkan omaa siivousprojektiani, kaiken maailman mareista
huolimatta. Ehkä työn ei ole tarkoituskaan tulla valmiiksi, ehkä se onkin
prosessi.
Vie aikaa, kun siirtää muistoja muistoihin.
Kirjat jäävät, kuitenkin.
Jälkipolvien riesaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti