Yksi olut, olkaa hyvä!

Suomalaisen matkailuteollisuuden historiassa 1970-luku oli uusien avausten aikaa. Otettiin uusi, kansainvälinen suunta. 

Kalevi Keihänen opetti kansan tekemään lomamatkoja ja asumaan hotelleissa. 

Suomeenkin rakennettiin hotelleja – lähelle luontoa, sanoisi optimisti – korpeen, totesi realisti. Kaikki tuon ajan hotellit eivät enää ole voimissaan, osa niistä on kyennyt kasvamaan matkailukeskuksiksi, osa toimii uudella nimellä, osa on kadonnut kokonaan markkinoilta.  

Korpihotellien avulla piti saada matkailu nousuun. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin suomalaiset tottuivat palveluja käyttämään. Usein kesä oli hiljaista aikaa, mutta ulkomaalaiset, erityisesti saksalaiset ryhmät toivat kaivattua liikevaihtoa.

1970-luvun lopun matkailumuistoja kertaan uudessa kirjassani, jonka nimi kuuluu  saksalaisittain oikeinkirjoitettuna näin:  

Üüksi ooluud, olkka hüüve! 

Kirjan näkökulma on matkanjohtajan, oppaan. Se kertoo saksalaisille Lappiin ja Pohjois-Norjaan järjestetyistä bussimatkoista 1970-luvun lopun kesinä. 

Asiakkaat lensivät Düsseldorfista Suomeen. Suomessa ryhmä jaettiin kahteen osaan, lastattiin busseihin ja niin lähdettiin kahden viikon pituiselle matkalle. Viikko kiertomatkalla, viikko hotellissa. 

Saksalaiset tutustuivat maisemiin ja kulttuuriin, saivat lapinkasteen, patikoivat poluilla, kokivat sään oikkuja ja kuulivat tarinoita entisistä ajoista. Suurin nähtävyys oli luonto ja sen monimuotoisuus. Matkanjohtajan tehtävänä oli kertoa pohjoisesta todellisuudesta, toimia tulkkina eri maailmojen välillä. Samalla piti huolehtia käytännön asioista, arkisimmillaan siitä, että asiakkaat saivat heille kuuluvan majoituksen ja ateriat. 

Nämä matkat – matkojen muistot – ovat kirjan aihe. Siinä kuvataan matkanjohtajan työtä. 1970-luvulla työvälineinä olivat oma järki, lankapuhelin ja teleks. Järkeä tarvitaan kai edelleenkin, kännyköiden aikaan. Lähin työkaveri oli autonkuljettaja. 

Millaista se oli, sen voit lukea kirjasta. Jokainen matka oli löytöretki, myös omaan mieleen. Kohdattiin sopuleita, poroja ja paikallisia ihmisiä. Pohdittiin, voiko aurinko pysyä horisontin yläpuolella koko yön ajan. Eikö sen kuuluisi laskea, edes hetkeksi? Ja mitä herra Birken korvat tähän kuuluvat? 

Olen varannut myyntipöydän Sammatin Joulutorilta, Nuorisoseurantalolta lauantaina 1.12. 2018. Tule ostamaan (käteisellä) oma kirjasi! 

Ellet pääse Joulutorille, laita viesti  sanataito@dlc.fi 

Liisa Laurila:  Üüksi ooluud, olkka hüüve!  

ISBN 978-952-69128-0-6

Sanataito,  206 sivua, nid. 2018.

Taiteilija ja tulisielu

Inkeri Kilpinen on poissa. Hän oli syntynyt Heinolassa 15.6.1926, aika täyttyi 14.11.2018.  Inkeri Kilpinen sai pitkän elämän, 92 vuotta. 

Tutustuin Inkeriin hänen mökillään, Sammatin Haarjärven kylässä, Haarjärven rannalla. Olin saanut tehtäväksi kirjoittaa jutun siitä, miten kesämökin sähköistäminen vaikutti mökin käyttöön – tilaajana alan lehti. Onnekseni päädyin haastattelemaan Inkeriä. Jutun juonen varmaan jo arvaattekin: sähkön saaminen oli kohentanut viihtyisyyttä mökillä, helpottanut elämää ja pidentänyt mökkeilylle otollista aikaa. 

Meidän ystävyytemme ei jäänyt pelkän mökkisähkön varaan. Aina tavatessamme puhuimme kulttuurista ja pääsin kuulemaan Inkerin luentoa Elias Lönnrotin tyttärien vaiheista. Erityisesti häntä kiinnosti Elinan ja Robert Kajanuksen arka rakkaustarina, joka päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, kun Elina menehtyi nuorena. Jälkipolville on jäänyt joitakin viittauksia ja lauselmia, runonsirpale ’es hat nicht sollen sein’.  Näille viittauksille Inkeri oli etsinyt lähteitä ja taustatietoa. 

Elinan ja Robertin tarina kiehtoi kirjailijaa, jonka kesämökin rannassa oli kahden puun väliin penkiksi asetettu vanha lankku, ehkä jo nuorten rakastavaisten ajalta peräisin. Kesämaisema oli sama, jota Lönnrotin perheen nuoret neidot olivat katselleet ja se kiehtoi luovaa mielikuvitusta, pienen Lönnrot-aiheisen näytelmänkin on Inkeri kirjoittanut. Muistan varmaan aina, kuinka tummaan, viittamaiseen asuun pukeutunut Inkeri sai Lammin talon tupaan kokoontuneet kuulijat mukaansa, kun hän kertoi Elinasta. Todellinen tulisielu. 

Sammatin kesäpaikka oli rakas tukikohta. Sammatissa Inkeri viihtyi ja lähti aina mukaan tapahtumiin, tyylikkäänä ja iloisena. Inkeri Kilpinen osasi lähestyä ihmisiä, Sammatissa hänellä oli paljon ystäviä ja tuttavia. 

Tapasimme yhteisten ystävien luona ja puhe liikkui kuin itsestään isänmaan asioihin ja sotamuistoihin. Inkeri Kilpinen oli kokenut sota-ajan ja käsitellyt sitä näytelmissään. Hänen sankarinsa oli Risto Ryti, isänmaan puolesta uhrautunut presidenttimme, jonka vaiheista syntyi myös näytelmä. 

Puhuimme sodasta ja kerroin siitä, kuinka saksalaisten kanssa toimiessani törmäsin hämmentävään tietämättömyyteen. Saksalaiset olivat pian sodan jälkeen torjuneet sotamuistonsa, kun taas me, sodanjälkeen syntyneet suomalaiset, olimme kuulleet rintaman vuosista monta tarinaa, isien kertomuksia. 

Inkerin silmät syttyivät, kun hän vakuutti, ettei meillä suomalaisilla ollut mitään hävettävää tai unohdettavaa omassa sotahistoriassamme. Me olimme puolustautuneet ja selviytyneet, me emme olleet hyökkääjiä. 

Inkeri Kilpisellä oli omakohtainen kosketuspinta sotaan, sillä sukulaisensa, Mannerheim-ristin ritarin numero 59 Yrjö Kilpisen kunniamerkin hän luovutti Karjalohjan kirkossa säilytettäväksi. 

Inkeri Kilpinen oli parhaimmillaan näytelmäkirjailijana, hänellä oli ainutlaatuinen draaman taju. Hänen näytelmiään on käännetty 13 kielelle. Näytelmiä ja käsikirjoituksia on – laskutavasta riippuen ainakin 15 – monet niistä Suomen historian henkilöhahmoihin tai käännekohtiin liittyviä. 

Miehensä Harvey Bensonin kanssa Inkeri teki pitkiä automatkoja jo ennen kuin omatoimimatkoista tuli suosittuja. Vuosi idän silkkitielläilmestyi 1978, Kulkurin kertomuksia: Andeilta Amazonillevuonna 1982 ja Australia: palavan pensaan maavuonna 1985. 

Muita Inkeri Kilpisen proosateoksia ovat Miehelläni on toinen nainen(1992) sekä lapsille suunnatut Tonna-kirjat. 

Muistelmateos Toisinajattelija (1997) käy läpi kirjailijan elämäntarinaa ja aatemaailmaa. 

Ei Inkeri Kilpinen Sammattia jätä. Jossakin pilven reunalla, Haarjärven rannalla hän tutkailee tuttuja maisemia ja seuraa ihmisten puuhia. Eivätkä sammattilaiset Inkeriä unohda.